Nuorena miehenä lähdin seuraamaan Mestaria, jonka sanottiin olevan Kuoleman Voittaja. Isona halusin palvella sitä, jolla on Kaikki Valta taivaassa ja maan päällä. Tajusin jo varhain, että kun loppu on hyvä, niin kaikki on hyvin. Useita satoja ihmisiä vuosikymmenten aikana siunanneena uskon selvittäneeni myös omat välini kuoleman kanssa. Yksi asia minulta on kuitenkin jäänyt huomaamatta. Nimittäin en ole tajunnut ottaa vanhenemista huomioon.
Kun olin lapsi, niin tuntui, että ukit ja mummit olivat aina olleet yhtä vanhoja. Hämmentävää katsella kuvia, joissa he olivatkin ihan nuoria. Silti ukit ja mummit eivät koskaan silmissäni vanhentuneet. He pysyivät aina saman ikäisinä. Ja kuolema korjasi heidät aikanaan niin kuin kypsää viljaa korjataan.
Parikymmentä vuotta sitten kävin sairaalasielunhoidon ns. pitkän kurssin. Tajusi melko pian, että sairaala ei olisi se työpaikka, jossa tulisin vanhenemaan yhtään enempää kuin mitä seurakunnalliset laitosvierailut edellyttivät. Ulosteitten hajua, letkuja, pillereitä, vanhuuden heikkoutta, kitumista, kärsimystä, kuolemaa. Kiitos, mutta ei kiitos! Hoitotyötä tekeviä ihmisiä sen sijaan opin arvostamaan kovasti. Ja arvostan yhä.
Vanhuus ja viisaus liitetään usein toisiinsa mieluummin kuin vanhuus ja raihnaisuus. Viisaudesta en tiedä mitään, mutta raihnaudesta jo jonkin verran kokemusta omassakin plakkarissa. Kammoan ajatusta, että jonakin päivänä olisin tahdoton lihakimpale tai vihannes sairaalavuoteessa. Sellainen ei ole mielestäni ihmisarvoista elämää. Eikä kysessä ole mitenkään tyylikäs lähtö, kun letkut yksinkertaisesti irrotetaan. En aio testamentata sisäelimiäni mihinkään hyvään tarkoitukseen enkä myöskään halua, että minua keinotekoisesti yritetään pitää hengissä. Antakaa minun mennä Jumalan luokse!
Rippiraamatussani lukee, että Muista Luojaasi nuoruudessasi, ennen kuin pahat päivät tulevat. Ne ovat varmasti juuri niitä, joista Jeesus sanoo, että kun vanhenet, niin toinen vyöttää sinut ja vie sinne, minne et tahdo.
En soisi, että mahdollisen kuolinvuoteeni vieressä hössötetään. Ne läheiset, jotka siinä toivon mukaan olisivat ympärillä, odottaisivat yhdessä minun kanssani kuolemaa. Eikä kukaan puhuisi läpiä päähänsä epärealistisesta mahdollisuudesta parantua täällä maan päällä. Ei täällä kukaan selviä hengissä, ei tänne kukaan jää. Siellä, minne haluan, ei enää ole itkua, surua, murhetta, tuskaa.
Jos ihminen on saanut täällä maan päällä elää Jumalan armon varassa, niin voisiko hän myös saada kuolla armollisesti? Kenelle voin ilmoittaa toiveeni nyt, kun minulla vielä on omaa tahtoa jäljellä?
En suinkaan liene ainoa, jolle vanhenemisesta meinaa muodostua peikko? Eikä tässä ole kyse mistään trollista…
Kaikessa realistisuudessaankin hyvä ja tarpeellinen aihe käsiteltäväksi.
Olen usein ajatellut samaa ja uskaltanut siitä puhuakin, niin että varmasti tärkeimmät ihmiseni tietävät että haluan luonnollisen kuoleman, eli minun täytyy antaa kuolla silloin kun se tulee. Ei mitään väkinäistä elossa pitämistä. Tietenkään en voi tietää milloin ja millaisena kohtaan kuolemani, mutta toivottavasti niin etten ole yksin ja että saan rauhassa lähteä. Mieluiten kuolisin omaan sänkyyni.
Minkähän takia ihmiset niin vähän ajattelevat kuolemaa. Itse en ole ollenkaan vanha vielä nykykäsityksen mukaan mutta minulle kuolema on, oikeasti, voitto. Kiitos tästä tekstistä Hannu.
Jokaisen unelma on kuolla omaan sänkyynsä, auringon noustessa ja lintujen laulaessa, hyväntuoksuisena puhdas yöpaita päällä. Tämä armo tulee harvojen osaksi.
Hannu! Tee hoitotahtosi paperille. Netissä kuulemma joku kaavake, mutta varmaan aika ylimalkainen. Paperille vaan ja aina plakkarissa ja läheisille kopiot. Nykyään ei iäkkäitä ja heikkoja pidetä väkisin hengissä. Läheisiltä kysytään lopetetaanko nestehoito, elvytetäänkö jne.
Tippapullot, letkut sisään ja letkut ulos, lääkkeiden ja eritteiden haju, korahtelu. Meidän usean kohtalo on tämä ellemme jää raitiovaunun alle ja leviä kadulle kansan pällisteltäväksi. Kuolemaa edeltävät hetket ovat harvoin kauniita kuin kuvissa. Miksi naiset veivät Kristuksen haudalle hyväntuoksuisia voiteita? Ihmisen osa on tulla hyvin pieneksi ja avuttomaksi ennen pääsyä sinne, minne on ollut matkalla.
Mä taimi olen Sun tarhassas ja varten taivasta luotu. Mutta ensin on tämä elämä.”Olla lihakimpale sairaalavuoteessa, se ei ole ihmisarvoista elämää.” Mitä on ihmisarvoinen elämä? Ihmisellä on arvo viimeiseen henkäykseen saakka. Sen jälkeen tehkööt mitä haluavat. Toivon hartaasti, että taas alamme arvostaa myös niiden ihmisten elämää, joiden askel on jo lyhyt, raajat tutisevat ja muisti pätkii. Etteivät he ole vain taloudellinen rasite ja suorite raportissa.
Tuulikki, sinä osasit sanoa tuon saman asian paljon lempeämmin kuin minä. Minuun ovat ilmeisesti vaikuttaneet ne lukemattomat tarinat, jotka olen työni puolesta aiheesta kuullut. Sinänsä koen olevani etuoikeutetussa asemassa, kun kuulen jatkuvasti kiehtovia elämäntarinoita, jotka eivät koskaan päädy kirjojen kansien väliin. Toki hävitän heti hautajaisten jälkeen kaikki muistiinpanoni, mutta silti jokainen tarina jättää jälkensä minuun.
Miten helpottavaa olisi kuulla omaisilta, että poislähtenyt piti kuolemaa voittonaan. Pari kertaa pelastusarmeijalaisten hautajaisissa olen saanut kokea tämän: Ylennetty ihanuuteen!
May: Olen minäkin jo alkanut uumoilla, mitä varten vanha väki pelkäsi ns. vaivaistaloon joutumista. Kukapa tahtoisi olla vaivoiksi toisille.
Oliko se Opri-elokuva, jossa tomera karjalaismuori vastusti sekä kunnalliskotiin joutumista että tietä, joka jyräisi hänen mökkinsä länäksi? Sikäli kuin oikein muistan, Opri pystyi vastustamaan virkavaltaa koko filmin ajan. Ja sai sitten siinä omassa mökissään ummistaa silmänsä kuolonuneen.
Kamera etääntyi Oprin kuolinvuoteesta siirtyen ruutuikkunaan, jonka läpi näkyi kesäisiä koivuja. Filmi päättyi siihen, että verho vedettiin ikkunan eteen…
Kuolemasta ja varsinkaan omasta kuolemasta ei ole aivan helppo puhua ja juuri sen takia siitä pitäisi puhua. Puhumisen vaikeus liittyy ainakin kahteen seikkaan. Ensinnäkin, mistä aloittaisin, ja toiseksi, löytyykö oikeasti kiinnostunut ja puhettani kunnioittava kuuntelija. Onnellinen se, joka kuuntelijan löytää. Kunhan alkuun pääsee, niin kyllä puhuttavaakin riittää.
Olen vahvasti elämän jälkipuoliskolla. Lyheltähän tämä taival lopulta tuntuu ja se herättää monenlaisia ristiriitaisiakin tuntoja. Vaikka kuoleman lopullisuuden osalta olemme kaikki samalla viivalla, niin kuolemisen tapojen suhteen olemme erittäin eriarvoisia. Jotenkin tähän liittyy ajatukseni, että kun kuolema kerran tulee, niin toivottavasti läheiseni eivät ota siitä kohtuutonta rasitetta itselleen. Tokihan se koskettaa, jos jollekin olen tärkeä ollut, ja surra pitää oikein kunnolla, mutta kun on kerran mennyt niin on mennyt. Aion elää kunnolla sen, minkä elän. Ja kun on aika erkaantua, niin se onkin sitten jo toinen tarina. Siitä en huolehdi, kun se tarina ei ole minun käsissäni.
Kiitos Hannu muistutuksesta.
Joka kerta kun joku tuttu tai tunnettu kristitty kuolee, ajattelen kaihoisasti, että nyt hän pääsi taivaan riemuun ja juhlaan.
Tässä iässä ymmärtää, että elämätöntä elämää on edessä päin vähemmän kuin elettyä takanapäin. Se antaa perspektiiviä jokaiseen päivään.
Sain elämän haavoittuvuudesta ja ihmiselon rajallisuudesta muistutuksen tänään kun sijaistin ja kävin pitämässä päivähartauden pitkäaikaissairaiden hoitokodissa. Kävin siellä enemmänkin oppimassa/saamassa kuin antamassa.
Nyt olen Hannun kanssa taas samoilla lukemilla. Olen jossain kuullut tämänsuuntaisen ajatelman:
”Meitä opetetaan elämään, mutta meitä ei opeteta oikein kuolemaan vai oliko se, että me emme osaa kuolla oikein.” Jotain tämäsuuntaista, varmaan ymmärrätte, mitä tässä tarkoitetaan.
Tässä ei tosiaankaan opasteta eutanasiaan. Vielä vähemmä aktiiviseen eutanasiaan, vaan täyteen elämään. Eli kun ihminen on oikeassa suhteessa elämään tai paremminkin, Elämän Antajaan, niin ajallisuuden rajallisuus tulee jotenkin tutummaksi.
En sano, että asia on itsellekään liian tuttu, mutta jotain on sairauksien kautta kokenut ja saanut jopa muistutusta: onkos Jeesus ykkösasiasi. Kun muut asiat tulevat sen perässä, niin lähtö milloin vain on silloin suurinta juhlaa.
Ajattelen nimittäin vaikeita syöpähoitoja jo muun kehon ollessa voimaton toimimaan. Jos on uskossa, niin luonnollinen voimien uupuminen olisi varmaan armollisinta hoitoa.
Nämä ovat subjektiivisia pohdintoja, eikä kenenkään tule ohjeistaa toisia ohjailevasti. Kaikki ovat Jumalansa edessä viime kädessä yksin. Siksi nämä ovatkin niin vaikeita ja yksilöllisiä kysymyksiä.
Kuolema (se oma) alkaa tulla päivittäin mieleen, kun on lähempänä seitsemääkymmentä kuin kuuttakymmentä. Sitä ei suinkaan poista se, kun työn puolesta seisoo arkun päässä aika usein. Varsinkin kun itseä nuorempia vainajia alkaa tulla saatettavaksi viimeiselle matkalle yhä enemmän. Miten ja millä tavalla oma lähtöhetki tulee. Sitä alkaa pohdiskella. Itsehän sitä ei tiedä. Aavistella vain voi. Uusiiko syöpä vai mihin kuolen. Omaa ikäänsä ei tajua enää. Tuntee olevansa edelleen se pikkupoika, joka meni kouluun. Kaipa sitä sellaisena pikkupoikana saakin lähteä Luojan luo. Voimat vähenevät koko ajan. ”Aamun neljällä, päivän kahdella, illan kolmella jalalla” sanottiin ennen. Keppiä ei ihan vielä tarvitse, vaikka vaellus on joskus tuskallista. Rollaattorikyyti odottaa, jos elää saa. Kun eläkeikää nostetaan, menevät ihmiset pian töihinkin rollaattorin kanssa. Toivoa kai saa. Toivon, että lähtö tulisi ilman pitkää ja tuskallista toisten hoidettavana olemista. Varsinkin, kun niitä hoitajiakaan ei laitoksissa ole tarpeeksi.
Voi ei, Hannu-rakas ystävä! kun luin juttusi ja kommentteja aloin vähitellän ahdistua aivan toisesta syystä kuin kunkin omasta kuolemisesta. Voin nyt kirkkain silmin väittää, että olen itse 3 kertaa likipitäen kuollut ja elän kiitos läheisteni + lääketieteen hyvää elämää. Olen ollut kakkavaippariippuvainen letkuruokittu hengityskoneessa. Kun olen ennusteista huolimatta elpynyt omatoimiseksi eläjäksi, en ole osannut hävetä mennyttä (turhaa saattohoitoa raadollista saattohoitoa). Olen sydämestäni kiitollinen rakkailleni.
Hannu! Mihin jätät juuri tämän puolen asiaa: rakkaittesi huolenpidon. Kuvaat sen itsestäsi käsin häpeäksi yms. Oletko koskaan ajatellut, miten ITSEKÄS/NURKKAKUNTAINEN sinun kuoleman kuvasi on. RAKKAASI EIVÄT NÄE SITÄ SAMOIN KUIN SINÄ!
Tyttäreni on kertonut kaikki kauhunsa kuolemani suhteen. Ei mikään nöyyryyttävä ulkonainen asia ole noussut esiin niinkuin kaiken lakkaaminen! Kun rakastaa jotakuta, hän on rakas kaikissa muodoisaan elämänsä loppuun asti. Et kysy onko hänellä enää 1 rinta, 1 keuhko. Mitä häneltä on poistettu: munuainen, suoli, verisounia. Hän on aina viimeiseen hengenvetoon hän!
Turha minulle on sanoa, etteikö olisi ollut! Saatoin sisareni, anoppini, molemmat vanhempani ja lopuksi rakkaan puolisoni yli rajan, joka erottaa meidät elävistä suhteessa kuolleisiin. Joudun ylittämään saman. En häpeä sitä, että olen raadollinen tapaus. Rakas tyttäreni ja minä olemme ounastelleet jo paljon pahempiakin vaihtoehtoja. Tietysti pahinta olisi, jos hän kuolisi enne minua! Mutta on varmaa, että olisipa hän missä fyysisessä ja psyykkisessa tilassa hyvänsä, en luovuttaisi yhdestäkään elämän henkäyksestä hänen kanssaan! Koriskoon, pihisköön, olkoon miltä kuulostava hyvänsä. Kun se lakkaa, et voi toivoa yhtään enempää.
Hannu, Hannu! Älä älä älä…. Ole loppuun asti ihana sinä!