Mitä voi tehdä tilanteessa, jossa häiritsevän usein joutuu hengellisen väkivallan kohteeksi? -kyseli minulta tänään henkilö, joka on puolisonsa kanssa aikoinaan erotettu vl-liikkeestä.
Erottaminen on tapahtunut sellaisista syistä, joista tänä päivänä ei kulmakarvaa kohotettaisi edes millin vertaa, saati että mitään puhuttelua edes tulisi. Oikeastaan erottamiselle ei ole osattu mitään selkeää syytä edes osoittaa. Noh: katkera. Se aina silloin, kun mitään muuta ei keksitä 🙁
Homma jatkui useissa sukujuhlissa julkisilla nöyryytyksillä: parannuskehotuksilla nimeltä mainiten.
Ja edelleen puhuttelut ja parannuskehotukset jatkuvat. Siis ihan tänä päivänä vielä.
– Sinulla on parannus vielä tekemättä.
– Mutta kun minähän uskon Jeesuksen kuolleen minunkin puolestani.
– Olet eksynyt maailman hengellisyyksiin (aktiivinen kirkon jäsen).
– Olet nyt rakentamassa vuodettasi helvettiin.
Oikeasti. Tosi ahdistavaa. Eikö Rauhanyhdistyksillä voitaisi pitää alustuksia aiheesta hengellinen väkivalta? Tiedän useita tapauksia, joissa kiusanteko on jatkunut hamasta hoitokokouksista ihan näihin päiviin asti, eikä loppua näytä tulevan milloinkaan. Ja kiusaajina vielä puhujat.
Haloo, kun hoitokokoukset ja niissä tapahtuneet erottamiset on jo SRK:n taholtakin tuomittu väärinkäytöksiksi, niin miksi ihmeessä sieltä juontuva kiusanteko saa aina vaan jatkua?
Tietty voihan kiusaajien hampaissa kärsivät uhrit läimästä puhelimen kiinni tai marssia ikävistä tilanteista pois, mutta eikö hommaa voitais hoitaa jotenkin muutenkin? Vai halutaanko erotetut/liikkeestä lähteneet ihan aidon oikeasti pitää jatkuvassa löyhässä hirressä, seinää vasten ja altavastaajana? Kuka tämmöisestä hommasta ihan mitään hyötyy? Varmaan kiusaaja nauttii sadistisessa mielessään 🙁
Voiko esimerkiksi piispaan olla yhteydessä tällaisen asian kanssa? Voiko piispa ottaa puolestaan puhutteluun vl-puhujia? Vai voiko asialle yhtään mitään? Pitääkö kiltisti vain alistua sille tosiasialle, että kun kerran olet joskus kuulunut vl-liikkeeseen, saat loppuikäsi kärsiä siitä?
Lue Lauri sinäkin uudestaan ja ajatuksen kanssa kaikki kirjoittamani asiasta. Puhuin esimerkiksi hautajaisista; pitääkö läheisen ihmisen hautajaisista jättäytyä pois, jotta voi välttää ikäviä kohtaamisia vl-ihmisten kanssa. Vaikka kirjoitteluni menisi suoraan harakoille, eli sillä ei olisi mitään vaikutusta, niin silti haluan tässä asiassa yrittää vaikuttaa. Jos vl-ihmiset eivä tiedä, mitä heidän puhutteluistaan ja painostuksistaan ajatellaan, eivät he voi ikinä muuttaakkaan käytöstään. Eli jos tämä homma ei anna mitään, niin ei se otakkaan. Miksi tämmöistä diplomaattista toistensa ymmärtämiseen tähtäämistä toimintaa ei voisi tehdä? Jos se sua häiritsee Lauri, niin ÄLÄ IHMEESSÄ LUE KIRJOITUKSIANI!
Meitä ihmisiä on erilaisia, eri vahvuuksilla ja eri herkkyyksillä varustettuja. Myös sellaisia, jotka eivät halua eikä kykene tekemään selvää pesäeroa entisen uskonyhteisönsä ihmisiin.
Esimerkiksi kirjoittamani tositarinan henkilöt ovat kokeneet menettäneensä ihan kamalasti, kun heidät erotettiin liikkeestä ja kun syyksi moiseen ei ole osattu sanoa mitään selkokielistä asiaa. Heille juttu on ollut kova pala ja kun he ovat sitten kasanneet itsensä ja menneet kirkon helmoihin, niin vielä EDELLEENKIN heidän kimppuunsa käydään. Ja homma on sulaa rakkautta, totta kai!
1. Piet 3: 15. Mutta pyhittäkäät Herra Jumala teidän sydämissänne. Olkaat myös aina valmiit vastaamaan jokaista, joka teidän toivonne perustusta tutkistelee, joka teissä on, hiljaisuudella ja pelvolla,
16. Ja pitäkäät hyvä omatunto, että ne, jotka teitä panettelevat niinkuin pahantekiöitä, häpeäisivät, että he ovat häväisseet teidän hyvän menonne Kristuksessa.
Pitänee ottaa raamattua nyt sitten avuksi. Kysymys kuuluu: Kumpaan meidän pelastuksemme perustuu, vl-uskovien hyväksyntään vai Kristukseen? Jos se perustuu Kristukseen, kenenkään ei tarvitse hätkähtää kenenkään sanoista vaikka ne olisivat kuinka kovia. Jos se taas perustuu vl-uskovien hyväksyntään niin kannattaa tehdä mitä he vaativat. Ei ole muita vaihtoehtoja.
Laurilta:
”Pitänee ottaa raamattua nyt sitten avuksi. Kysymys kuuluu: Kumpaan meidän pelastuksemme perustuu, vl-uskovien hyväksyntään vai Kristukseen?”
Huoh. Ei tietty kenenkään tarvitse hyväksyä toisen ajatuksia tai tekemisiä, ei edes sinun ja minun kohdalla. Tästä ei ole siis kyse. Vaan erilaisuudesta, erimielisyydestä huolimatta sovussa elämisestä. Kumpikaan ei painosta toista ajattelemaan omalla tavallaan, kumpikin/jokainen saa olla oma itsensä.
Noniin. Minä koitin omien kokemusteni pohjalta olla avuksi, mutta se ei tainnut olla otollista tavaraa. Koitetaan pärjäillä. Olen vain melko varma, että ulkoinen painostus ei auta.
Ei se auta maallisissakaan asioissa. Pohjois-Korea, Iran ja Afganistan olisivat rauhan ja rakkauden tyyssijoja, jos se auttaisi puhumattakkaan Irakista.
Ei ole Lauri tarkoitus painostaa, vaan herätellä ajattelemaan ja mahdollisesti keskustella asioista. Erityisesti toivoisin kommentteja vl-ihmisiltä, jotta molemminpuolinen ymmärrys lisääntyisi.
En usko, että ne hautajaisvieraat käyvät niitä täällä lukemassa ottaakseen sitten uutta käytösmallia opikseen. Monet pettymykset ovat minulle opettaneet, ettei ketään voi uskossaan ulkoa päin muuttaa.
Omaa suhtautumistamme ja asennoitumistamme kuulemaamme voimme muutella.
Lestadiolainen kulttuuri yleensäkin on kovin outo ja kummallinen sellaiselle ihmiselle, jonka mielestä kukaan ei voi toiselta kysyä ”oletko uskossa”. Uskosta on tullut yksityisasia, johon kukaan toinen, ei sukulainen tai pappi saisi puuttua. Ajatellaan, ettei usko näy ulospäin, vaikka ilkeät reaktiot tai selvä katumattomuus kertoo omaa karua kieltään.
Turha minun on tyrkyttää omaa näkemystäni.
Oma ratkaisuni on olla välittämättä, itsehän kuitenkin teidän valintani ja itse tunnen sen perustan, jonka varassa minun uskoni lepää.
Toivon voivani rakastaa niitäkin, jotka tuomitsevat.
Silloin kun lestadiolainen herätys oli nuori, kysyttiin aktiivisesti miten naapurin tai jopa satunnaisen matkatoverin ”autuuden asia” oli. Sen mahdollisti nöyryys ja tietoisuus siitä, että kerran vastaamme kaikesta.
Taas jälleen kerran tuli sellainen olo, että ”murha” ei mittään, mutta ”murhasta” puhuminen on tosi pahasta. Voe tokkiisa näetä oloja
Koita Vuokko kestää.
Itse tajusin tuon hautajaiskulman, että niitä ei oikein voi välttää. Piispa ei pysty ratkaisemaan tätä ongelmaa. Hänhän sellaisen kirkon piispa, jossa ihmiset viis veisaa pappien ja piispojen nuhteista. Se ei enää kuulu suomalaiseen kulttuuriin, että niiden annetaan määrätä. Toisaalta tuli mieleen, että mun äiti väisteli anoppiaan hautajaisissa minkä kerkes. Kun mummeli tavoitti ne, niin silloin oli huuto alkanut. Kirkon mäki kaikui.
Mietin tässä, että kannattaisi harjoitella tilannetta jonkun luotetun kanssa, sitten reilusti paukauttaa, silloin kun kokee itsensä ahdistetuksi. Irrottua siitä, että yrittää yhdistää. Itse tein sen uskoon tultuani läheisen kanssa, koska oli aika rankaa, kun hän yritti yhdistää jos mitä. Hän ei vissiin oikein kestänyt mun uskoon tuloa ja teki omat päätelmänsä mun ajatuksista, joita ei ollut. Se oli meille molemmille helpotus.
Samaten yhdelle naiselle, joka huuteli, että mikä minä kuvittelin olevani vastasin, että luopio, joka on Jumalan armosta pelastettu. Olen minäkin käten tarttuja kohdannut ja ravistellut itseni irti sihisten tai mennyt piiloon kaupan hyllyn taakse, Tiedän tämä vaatii jo luonnetta.
Tosin on sitä ystävien kanssa virhetiä tehnyt, ennen kuin tajusi, ettei toisen puolesta voi elää.
Hmm, lihan käsivarrella kesken puheen voisin mennä kaikkien eteen, ottaa kuvan yleisöstä ja puhujasta ja sanoa, että haastan kaikki yleisöstä oikeuteen ja puhujan syytetyksi (hengellinen väkivalta, julkinen häpäisy).
Yksityisille kiusaajille voisi laittaa nauhoituksen päälle (onnistuu melkein kaikilla kännyköillä) ja lopuksi vaatia vaikka 100€ korvausta vaihtoehtona oikeudenkäynti. Loppuis puhuttelut äkkiä.
Sitten parempi tapa, jonka opein Ultra-päivillä olisi osoittaa/ kertoa mikä Minä olen. Näin näyttäisin olevani vapaa vl-jutuista.
Kari Ylinen
Ei kannata uhkailla/kiristää, joutuu vielä ite syytteeseen. Onpa jotkut joutunut ”salakatselustakin”, niin outoa ku se onkin. Tuo Ultra-päivä kuulosti mielenkiintoiselta. Voisitko, Kari ,kertoa siitä enemmän. Itseäni kiinnostaa noin draamapedagogiikan kannaltakin katsoen, että millaisia menetelmiä on jo käytössä.