Ratkaisu on hyvin yksinkertainen: työntekijän on muutettava fokusta. Messun rakentamisen sijaan hänen on rakennettava seurakuntaa, joka rakentaa messua. Niin kauan kuin tavoitteena on tehdä vain messua, tulee toiminnasta työntekijä- ja kirkkokäsikirjakeskeistä, ja saman tien tylsää. Mutta kun työntekijä alkaakin panostaa ihmisiin eli niihin seurakuntalaisiin, jotka tekevät messua ja päästää heidän luovuutensa ja innostuksensa irti, alkaa messu saada eloa. Viime kädessä on siis kyse työntekijän roolista, ajankäytöstä ja tavoitteista. Mitä enemmän työntekijän tavoite on valtuuttaa ja rohkaista kontrolloinnin sijaan, sitä innostuneempi on tiimi ja sitä vetovoimaisempi messu. Kokeile vaikka!
Tehostakaa messuja muutamin cheerleaderein niin eiköhän se siitä…
Sepolla on näemmä vahva luottamus seurakuntalaisten fiksuuteen… 🙂
Sehän tässä on vuosia ihmetyttänyt, vaikka on ollut tiedossa, että messu koetaan liian muodolliseksi tapahtumaksi, jotta se voisi kiinnostaa. Niin ratkaisuna on vuosi vuodelta pyritty muotoilemaan uudelleen näitä muodollisuuksia. Jolloin itse asia on pysynyt entisenlaisena.
Se on se kysynnän ja tarjonnan järkkymätön laki. Stockman yrittää pelastaa itsensä ns. hulluiilla päivillä. Onnistuisko sama? Kaikki messuasut keltaisiksi jne?
Työssäni verohallinnossa , opin kantapäänkautta tunnistamaan tuon saman rakenteen.
Sielläkin hienoja uudistuksia tehtiin usein oman työpaikkakulttuurin mukaisella tavalla. Jolloin kulttuuri ei muuttunut lainkaan ja se lopulta ohjasi muutosten vaikutukset takaisin vanhoille raiteille.
Kirkossakin muutos olisi kohdistettava toimintakulttuuriin. Ei pelkästään yksittäisiin uudistuksiin. Muutoin kaikki uudistukset tehdään vanhan kaavan mukaan ja mikään ei oikeasti muutu.