Elettiin vuotta 2014 ja Teuvo Hakkarainen (ps) kertoi eduskunnassa, kuinka hänen tissistään ei tule maitoa vaikka kuinka imee tai lypsää. Samassa keskustelussa Antero Laukkanen (kd) vakuutteli, ettei puolue halua syrjiä ketään vaan ainoastaan asettaa yhden yhteiskunnallisen ihmissuhteen muiden suhteiden yläpuolelle.
Niin, kyseessä oli tietysti eduskunnan keskustelu tasa-arvoisesta avioliittolaista.
Samoihin aikoihin syntyi Aito Avioliitto -yhdystys — uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton kansalaisjärjestö, jonka eturivin iskunyrkki muodostui Patmoksen, helluntaiseurakunnan ja kristillisdemokraattien kunnallispolitiikan aktiiveista. Kansainvälisen mallin mukaan mantraksi kaivettiin mystinen lapsen etu, jolla homoparien naima-aikeita alettiin vastustamaan. Laihoin tuloksin kylläkin.
Nanette Gartrellin johtama tutkimus sateenkaariparien lasten hyvinvoinnista julkaistiin loppukesästä, joten ajattelin, että voisimme kurkistaa tähän tälläkin palstalla tunteita herättäneeseen aiheeseen tarkemmin.
Miten sateenkaariperheiden lapset voivat?
Gartrell aloitti sateenkaariperheiden etsimisen tutkimusta varten jo vuonna 1987, koska tuolloin tutkimustietoa oli saatavilla vähän, mutta ennakkoluuloja sitäkin enemmän. Tilannetta kuvaa hyvin se, että useat parit kieltäytyvät osallistumasta tutkimukseen siinä pelossa, että viranomaiset tulevat ja vievät heidän lapsensa.
Tutkimuksen aikana lapsia haastateltiin 10-vuotiaina, 17-vuotiaina ja viimeisen kerran 25-vuotiaina. Saatuja tutkimustuloksia verrattiin miehen ja naisen perheessä kasvaneisiin lapsiin, joilla oli tutkimusryhmään verrattuna sama sukupuoli, sama yhteiskuntaluokka sekä sama etninen tausta. Täten vanhempien sukupuoli jäi ainoaksi ryhmiä erottavaksi tekijäksi.
Tuloksia vertaamalla havaittiin, että sateenkaariparien lapsien todennäköisyys kokea henkisiä tai fyysisiä ongelmia ei eronnut heteroperheissä eläneistä lapsista. Myöskään siinä, miten onnellisiksi lapset kokivat suhteensa ystäviinsä tai vanhempiinsa ei ollut eroa.
Oregonin yliopiston sosiologi, Ryan Light, totesi tutkimustuloksista seuraavaa:
Ne ovat hyvin yhdenmukaisia sen tiedeyhteisössä vallitsevan ylivoimaisen konsensuksen kanssa, että sateenkaariparien lasten kokemukset eivät eroa mitenkään miehen ja naisen perheessä elävien lasten kokemuksista.
Tehdessään päätöstä tasa-arvoisen avioliittolain hyväksymisestä liittovaltion tasolla Yhdysvaltain korkein oikeus kiinnitti huomiota samaan seikkaan, mihin suomalaiset lapsijärjestöt viittasivat kotoisen lainvalmistelun yhteydessä: on sateenkaariperheissä elävien lasten edun mukaista, että heidän perheitään kohdellaan lainsäädännössä yhdenvertaisesti.
Hyvä näin-ei yllättänyt .
Kun Arkadianmäen ”kanoninen oikeus” päätti äänin ”naiset 68%-miehet 42%” hyväksyä uuden avioliittolain, niin ilmeisesti se on ”uusi jumalan sana”, joka ”syrjinnän” välttämisen nimissä on pakkopullaa kaikille kirkoille, kun se ei näytä riittävän, että lain mukaan jokaisella parilla on oikeus solmia avioliitto maistraatissa.
Kirjoitukseni ei käsittele sateenkaariparien kirkollista vihkimistä. Kolmentoin vain sen verran, että termistä ’pakkopulla’ tulee eittämättä sellainen kuva, että jotkut ovat harmissaan siitä, jos ’väärät’ ihmiset uskovat Jumalaan ja haluavat olla mukana seurakunnan toiminnassa.
(loppu keskustelu poistettu, koska sillä ei ole mitään tekemistä blogin aiheen kanssa)
Hyvä ottaa tällainen tutkimus esiin . Tiedämme aivan hyviun sen , että lapset soputuvat kasvuympäristöönsä jos se on tarpeeksi hyvä heille. Lapsi ei kaipaa sitä mitä perheessä ei koskaan ole ollut.
Ei kuitenkaan saa vähätellä sitä että kaveriden silmissä homoperheen lapsilla voi olla selittämisiä. Yleensä nekin asiat järjetyvät aikaa myöten.
Jos katsotaan tämän päivän maailmaa niin kasvuympäristönä se on kaukana ideologisesta ihanteesja , jonka mukaan lapsilla pitäisi olla molemman sukupuolen esikuvia ympärillään. Päiväkodeista ylioppilaaksi lapset elävät hyvin feministisesti johdetuissa yheteisöissä. Tämän päivän kasvuympäristö on suorastaan matriarkkaalinen johtuen opettajiston ja sairaanhoitohenkilöstön sekä kirkollisen toiminnan valtavasta naisenemmistöstä. Tätä ei ainakaan julkisesti ole pidetty ongelmana.
Tämän päivän kasvuympäristö on suorastaan matriarkkaalinen johtuen opettajiston ja sairaanhoitohenkilöstön sekä kirkollisen toiminnan valtavasta naisenemmistöstä. Tätä ei ainakaan julkisesti ole pidetty ongelmana.
———
Lapsi- ja perhetyötä noin 14 vuotta tehneenä sanoisin ettei tosiaan ole yhdentekevää kohtaavatko lapset päivähoidossa, koulussa, kerhoissa ja iltapäivätoiminnassa sekä miehiä että naisia, tai vain naisia tai vain miehiä.
Iltapäivätoiminnassa huomasin, että eivät pelkästään pojat kaipaa miespuolisia työntekijöitä ja ohjaajia, vaan myös tytöt.
Jos sukupuoli ei ole koulu-, päivähoito- ja kerhotoiminnassa yhdentekevä asia, kuinka se voisi olla sitä perheessä? Onko vanhemmuus asia, jossa sukupuolella ei ole mitään merkitystä lapsen ja vanhemman suhteessa? Eikö tosiaan ole?
Tämä ei perustu vain henkilökohtaisiin havaintoihin, vaan esim. neuvolatyöntekijöiden käytössä on ollut termi nimeltä ”miehen nälkä” isättömien lasten kohdalla. Tästä luin artikkelin ammattilehdestä aika monta vuotta sitten. Erikoista sikäli, että samassa lehdessä oli juttu naisparista, joka hankki lapsen hedelmöityshoidoilla anonyymin luovuttajan avulla…
Sari: ”Onko vanhemmuus asia, jossa sukupuolella ei ole mitään merkitystä lapsen ja vanhemman suhteessa?”
Tähän johtopäätökseen tuo lähes 30 vuotta kestänyt tutkimus päätyi. Sateenkaariperheissä ja heteroperheissä eläneiden lasten kokemuksissa ei havaittu eroa.
Jos ajatellaan tämän päivän yhteiskuntaa, harva lapsi elää täysin eristyksissä kaikista muista ihmisistä paitsi vanhemmistaan.
”Sateenkaariperheissä ja heteroperheissä eläneiden lasten kokemuksissa ei havaittu eroa.”
—
-Ja tässä(kään) asiassa henkilökohtaisella kokemuksella ei ole mitään merkitystä? Kuten niiden sateenkaariperheiden lasten, jotka ovat hyvin tuskallisesti käsitelleet, yleensä vasta aikuisena, isän tai äidin puuttumista lapsuudessaan… Muten Millie Fontana.
Mitä avioliittoon tulee, niin yksi kysymys on se, että voiko avioliittostatuksen pohjalta vaatia ”oikeutta” saada lapsia, kuten heteroparit? Näitäkin vaatimuksia on jo esitetty.
Avioliittoinstituutiolla on merkitystä myös yhteiskunnan kannalta, ei vain perheenjäsenten. Siis sellaiset järjelliset perusteet, että on katsottu parhaaksi tukea sellaista perhemuotoa, joissa lasten syntymä on kanavoitu tapahtuvaksi vakiintuneen parisuhteen kautta, jossa osapuolina ovat molemmat lapsen biologiset vanhemmat. Eikä ylimääräisiä vanhempia perheen ulkopuolella.
Ja että on katsottu ihanteeksi kasvattaa uusia sukupuolvia siltä pohjalta, että nämä ovat saaneet, ideaalitapauksessa, syntyä omaan geneettiseen sukuunsa, suoraan alenevassa polvessa, tuntevat perimänsä ,juurensa, sukupuunsa ja esi-isänsä.
Jos vaaditaan että yhteiskunta kustantaa homo- ja lesboparien lastenhankinnan, koska nämä ovat naimisissa, niin miten se muokkaa yhteiskuntarakennetta?
Tämä tutkimus perustuu nimenomaan lasten henkilökohtaisiin kokemuksiin, jotka on kerätty haastattelemalla heitä 10, 17 ja 25 vuoden iässä.
Tutkimuksessa ei sanottu, etteikö olisi olemassa sateenkaariperheessä elävää onnetonta lasta tai heteroperheessä elävää onnetonta lasta.
Tutkimuksessa sanotaan, että lasten kokemassa onnellisuudessa tai heidän psyykkisten tai emotionaalisten ongelmien todennäköisyydessä ei oliut eroa vertailtaessa sateenkaariperheissä ja heteropereissä kasvaneita lapsia toisiinsa.
Sari: ”Jos vaaditaan että yhteiskunta kustantaa homo- ja lesboparien lastenhankinnan, koska nämä ovat naimisissa, niin miten se muokkaa yhteiskuntarakennetta?”
Yhteiskunta osallistuu lapsista aiheutuneisiin kustannuksiin eri tavalla. Synnyttämiseen liittyvät sairaalahoidot maksavat äidille murto-osan todellisista kustannuksista. Samoin erilaiset neuvolakäynnit sekä päivähoito. Myös lasten koulutus hoidetaan pitkälti verorahoilla.
On toki poliittinen kysymys, kenelle yhteiskunnan rahoja osoitetaan ja kuka joutuu vastaamaan kustannuksista itse. Suomessa on pyritty rakentamaan järjestelmää, jossa ero ihmisten varallisuudessa ei johtaisi liian suureen eroon siinä, mitä kukin pystyy tekemään. Toki kaikkein rikkain osuus kansalaisista on aina paremmassa asemassa, koska yhteiskunnan rahoilla ei köyhille voi kaikkea kustantaa.
Sateenkaariparien pienen lukumäärän johdosta en usko sillä olevan merkittävää vaikutusta yhteiskuntarakenteeseen, rahoitettiinpa lastenhankintaa valtion vai parin omasta kassasta.
Mutta silti jää avoimeksi kysymy siitä miten isättömyys tai äidittömyys vaikuttaa ihmiseen _koko_ elämänkaaren osalta. Mielestäni pienten lasten onnellisuusasteen tutkiminen ei riitä. Ilman muuta uskon itsekin, että lapsi voi olla onnellinen sateenkaariperheessä, mitä ”onnellisuudella” sitten tarkoitetaankaan. Kun saa hyvää hoitoa ja on läsnäolevat rakastavat huoltajat.
Samoin voi olla minkälaisessa perheessä tahansa, adoptio- sijoitus- tai yksinhuoltajaperheessä. Mutta silti toisen biologisen vanhemman, tai molempien, puuttuminen on asia, johon ihmiset voivat reagoida voimakkaasti, ja alkaa kokea tarvetta käsitellä asiaa, mahdollisesti ammattiapua tarviten.
Eli nähdäkseni on merkitystä sillä pidetäänkö isän tai äidin kaipuuta ja tarvetta tuntea geneettinen alkuperänsä normaalina vai poikkeuksellisena. Ollaanko valmiita antamaan tukea tarvittaessa, ja käyttämään yhteiskunnan varoja tähän, jos sateenkaariperheiden lastenhankintaa aletaan tukea yhdenvertaisena heteroperheiden kanssa, kuten on esitetty.
”Tämä tutkimus perustuu nimenomaan lasten henkilökohtaisiin kokemuksiin, jotka on kerätty haastattelemalla heitä 10, 17 ja 25 vuoden iässä.”
——
-Kyllä. Mutta voi olla vaara, että tältä pohjalta tehdään oletus, että toisenlainen kokemus on jotenkin poikkeuksellinen tai väärä. Eli kuinka pitkälle voidaan tehdä oletuksia tietyn otannan ja haastattelujen pohjalta?
Eli olen ollut huomaavinani, että näihin tutkimuksiin vedoten esitetään vain se puoli asiasta, että ”sateenkaariperheen lapset voivat hyvin”, eikä nähdä , huomioida tai tunnusteta sitä, että se voi olla jollekin todellinen kipupiste, kun on kasvanut ilman äitiä tai isää.
Ja itse suhtaudun oikeastaan varauksella siihenkin mitä tuloksia saadaan haastattelemalla. Ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi on hyvin syvä ja laaja käsite. Ja siihen liittyvät kipukohdat voivat tulla yllätyksenä ihmiselle itselleenkin, erilaisena oireiluna, jossain vaiheessa elämää.
”Mielestäni pienten lasten onnellisuusasteen tutkiminen ei riitä.”
—-
-Oli tarkoitus sanoa että lasten. Ja nuorten aikuisten. Tutkimuskenttä ja lasten ikäjakauma, ja se elinkaari, joka kattaa tutkimuksen ei ole vieläkään kovin laaja.
On epärealistista ajatella, että yhteiskunta pystyisi kontrolloimaan sitä, ettei kukaan lapsi voisi kokea minkäänlaista tyytymättömyyttä, joko lapsena tai aikuiseksi kasvettuaan. On hyvin konservatiivisissa uskonyhteisöissä kasvaneita lapsia, joille asia on merkittävä kipupiste myöhemmin elämässä, mutta emme silti keskustele, olisiko tarvetta harkita huostaanottoa tällaisten lasten osalta.
Olen myös huomaavinani sellaista asennetta, että kuvitellaan sateenkaarivanhempien piilottelevan toista biologista vanhempaa lapselta. Tämä on yhtä koomista kuin väite, että yksinhuoltajat pyrkisivät luomaan lapselleen sellaista illuusiota, että lapsella ei ole koskaan ollut toista vanhempaa. Yleensä on kaikkien osapuolien etu, että toinen biologinen vanhempi on osa lapsen elämää vaikka ei asuisikaan samassa perheessä.
Tuntemattoman luovuttajan sukusoluilla tehty keinohedelmöitys on oma kysymyksensä ja niissä lapsen asema ei riipu synnyttäneen äidin puolison sukupuolesta. Tämä menee kuitenkin niin kauas blogikirjoituksen aiheesta, että jättäisin sen toiseen hetkeen.
”On epärealistista ajatella, että yhteiskunta pystyisi kontrolloimaan sitä, ettei kukaan lapsi voisi kokea minkäänlaista tyytymättömyyttä, joko lapsena tai aikuiseksi kasvettuaan. ”
—–
-Tästähän ei ole kyse. Mutta on asioita, joihin yhteiskunnassa on pyritty vaikuttamaan, niin pitkälle kuin mahdollista. Kuten rajaamalla avioliitto miehen ja naisen väliseksi, jolloin lähtökohtaisesti ja ideaalitilanteessa lapset syntyvät molempien biologisten vanhempiensa hoitoon, ehjään perheeseen ja yhteiseen kotiin. On syntynyt sukupolvien ketjuja, ja kansalaiset ovat tätä kautta saaneet tuntea geneettiset ja biologiset juurensa.
Tyytymättömyyden aiheita voi olla monenlaisia, mutta tämä on asia, johon on voitu ainakin jollain tasolla vaikuttaa.
———–
”On hyvin konservatiivisissa uskonyhteisöissä kasvaneita lapsia, joille asia on merkittävä kipupiste myöhemmin elämässä, mutta emme silti keskustele, olisiko tarvetta harkita huostaanottoa tällaisten lasten osalta.”
——–
-Tässä ei nyt ole syytä puhua huostaanotosta myöskään sateenkaariperheen lasten osalta. Mutta kuten sanoin, avioliitoinstituution kautta on voitu vaikuttaa ainakin jossain määrin, ainakin lähtökohtaisesti ja ainakin yhteen asiaan sen suhteen millaiseen perheeseen lapsi syntyy. Perheen vakaumukseen, harrastetoimintaan tai sukulaisuussuhteisiin ym. ei ole tietenkään voitu vaikuttaa.
—————-
”Olen myös huomaavinani sellaista asennetta, että kuvitellaan sateenkaarivanhempien piilottelevan toista biologista vanhempaa lapselta. Tämä on yhtä koomista kuin väite, että yksinhuoltajat pyrkisivät luomaan lapselleen sellaista illuusiota, että lapsella ei ole koskaan ollut toista vanhempaa.”
——-
-Ei ole syytä tehdä yleistyksiä siitä mitä kaikki ”sateenkaariperheen vanhemmat” tekevät tai eivät tee. Mutta tässä asiassa voidaan katsoa niiden sateenkaariperheessä kasvaneiden kokemusta, joiden havaintona on ollut, että lapsen kipua isän tai äidin kaipauksesta ei ole haluttu huomioida eikä kuulla.
Jos lapsi on saatu anonyymin luovuttajan avulla, ei ole tietenkään mikään erillinen projekti ”piilotella” tätä lapselta. Isä on tuntematon.
https://www.youtube.com/watch?v=u-qUNlMAHss
https://www.youtube.com/watch?v=kiHeylsGnGg
http://aitoavioliitto.fi/artikkelit/vaikka-rakastin-aitini-kumppania-han-ei-voinut-korvata-minulle-isaa-jonka-menetin/
Eli miten tähän kipuun suhtaudutaan sateenkaaripiireissä? Aivan luonnollisena asiana? Vai asiana, jota ei haluta kuulla ja josta ei haluta puhua?
————
” Yleensä on kaikkien osapuolien etu, että toinen biologinen vanhempi on osa lapsen elämää vaikka ei asuisikaan samassa perheessä.”
—–
-Tämän vuoksi apilaperhe onkin parempi perhemuoto. Mutta eikö juuri tältä pohjalta voida todeta, että heteroydinperhe on vielä parempi ja selkeämpi?
——————–
”Tuntemattoman luovuttajan sukusoluilla tehty keinohedelmöitys on oma kysymyksensä ja niissä lapsen asema ei riipu synnyttäneen äidin puolison sukupuolesta. Tämä menee kuitenkin niin kauas blogikirjoituksen aiheesta, että jättäisin sen toiseen hetkeen.”
———-
-Totta, sama isättömyyden jättämä aukko voi olla sen naisen lapsella, joka on saanut alkunsa yhtä lailla tuntemattoman luovuttajan avulla.
Mutta silti, kuten edellä totesin, jos neuvoloissakin on pantu merkille, miten isättömät lapset kokevat ”miehen nälkää” eli suurta tarvetta löytää isähahmo oikean isän tilalle, eikö se puhu sen puolesta, että paras vaihtoehto on oma isä ja äiti, seuraavaksi paras: toinen oma vanhempi ja toinen isä- tai äiti”hahmo”, korvaaja. Ja sitten tilanne, jossa ei ole biologista vanhempaa, eikä läsnäolevaa korvaavaa isä- tai äitihahmoa?
Oli tarkoitus laittaa toinen Millie Fontanan video, eikä tuota Heatherin kannanotosta syntyvää keskustelua, mutta tapauksensa sekin…
https://www.youtube.com/watch?v=2qPyCvA71tk
Sari: ”Mutta eikö juuri tältä pohjalta voida todeta, että heteroydinperhe on vielä parempi ja selkeämpi?”
Meillä voi toki olla erilaisia mielipiteitä siitä, millaisissa perheissä haluaisimme lasten kasvavan. Joko omien lasten tai muiden ihmisten lasten.
Jäin pohtimaan sitä, että jos nyt sanoisin, että heteroydinperhe on paras ja selkein, mitä se muuttaisi. Olisiko myös niin, että miehen ja naisen muodostama uusioperhe olisi toiseksi paras. Ja sitten sateenkaariperhe ehkä kolmanneksi paras. Ja mahtaisiko yksinhuoltaja olla huonoin kasvattaja lapsille.
Jos nyt ollaan saatu perheet paremmuusjärjestykseen, mitä me tuosta listauksesta hyödymme?
Kirjoitukseni pointti nimenomaan oli se, että kasvoivatpa lapset mielestämme tässä parhaassa perheessä tai hieman huonommassa perheessä, heidän kokemassaan onnellisuudessa tai heidän alttiudessaan kärsiä henkisiä ongelmia ei ole eroa.
Onnellisuus sana tulee Ameerikasta. Siellä kaiklla on peruslaillinen oikeus etsiä onnea. Se on tässäkin yhteydessä hankala termi. Mutta tutkimuksen tulkinta on se , että homoperheiden lapset selviävät elämästään suurinpiirtein yhtä tyytyväisinä kun heterolapsetkin.
On hyvä muistaa sekin että tänä päivänä vain n puolet lapsista kasvavat syntymäperheissään. Avioerot ja uusaviot ovat sotkeneet sen mikä tänäpäivänä on ”normaalia”
Hirn. ”On hyvä muistaa sekin että tänä päivänä vain n puolet lapsista kasvavat syntymäperheissään. Avioerot ja uusaviot ovat sotkeneet sen mikä tänäpäivänä on “normaalia”.
Tämä on tärkeä huomio. Minusta asiat ovat paljone enmmän sekaisin kuin mitä ymmärrämmekään. Uskon myös, että kaiken tämän sekoilun huonoimmat hedelmät eivät vielä ole näkyvillä.
Sari: ”olen ollut huomaavinani, että näihin tutkimuksiin vedoten esitetään vain se puoli asiasta, että “sateenkaariperheen lapset voivat hyvin”, eikä nähdä , huomioida tai tunnusteta sitä, että se voi olla jollekin todellinen kipupiste, kun on kasvanut ilman äitiä tai isää.”
Yhtä hyvin voisi huomata, että perinteisissä perheissä on paljon kipupisteitä, joita ei oteta ollenkaan huomioon silloin kun puhutaan sateenkaariperheiden kipupisteistä.
Aikuisten oikeasti ei ole mitään väliä sillä, ovatko vanhempasi heteroita vai homoseksuaaleja. Se mikä oikeasti merkitsee on vanhemmuus itsessään. Jos lapsesta välitetään oikeasti (käsitteen tasapainoisessa merkityksessä), lapsi ei koskaan voi huonosti vanhempiensa takia.
Lapsi ei myöskään automaattisesti kaipaa sen enempää äitiä kuin isää – välittäminen itsessään riittää. Tiedän roppakaupalla sellaisia heteroperheitä, joissa lapset eivät ole tunteneet toista vanhempaansa mitenkään erityisen tärkeäksi arjessa. Joissain tapauksissa toista vanhempaa ei edes ole haluttu arkeen, johtuen siitä, että lapsi kokee toisen vanhemman persoonan luotaantyöntävänä – esimerkiksi siitä syystä, että toinen vanhempi ei osaa tai halua osoittaa välittämistä tai vanhempi koetaan liian hallitsevana, aggressiivisena tai muuten vain helposti tuomitsevana persoonana perheessä.
On siis aikuisten oikeasti tuhat ja sata eri syytä sille, miksi joku vanhemmuussuhde toimii ja toinen ei. Vanhempien seksuaalisuudella ei ole asian kanssa kyllä mitään merkitystä. Jos ei sitten ulkoapäin tulevien vaatimusten takia, mutta se ongelma taas ei johdu perheestä tai sen rakenteesta.
”Vanhempien seksuaalisuudella ei ole asian kanssa kyllä mitään merkitystä.”
—–
-Ei tässä vanhempien seksuaalisuudella olekaan sinänsä merkitystä. Mutta kun esiin on tullut ilman isää kasvaneita lesbovanhempien lapsia, joille isän puute, ja biologisten juuriensa tuntemattomuus on ollut kipupiste, voidaanko sanoa ettei sillä ole merkitystä? Että tähän ei pidä, suorastaan ei saa, kiinnittää mitään huomiota?
”Lapsi ei myöskään automaattisesti kaipaa sen enempää äitiä kuin isää – välittäminen itsessään riittää. ”
—-
-Jokaisen lapsen ja ihmisen kokemus on omanlaisensa ja aito. Mutta se mitä juuri teet, on että julistat yleisenä totuutena että kenellekään lapselle ei mitenkään voi olla kipeä asia, että ei tunne toista biologista vanhempaansa ja geneettistä alkuperäänsä.
Jos tämä on jollekulle kipeä asia, siihen täytyy suhtautua asianosaiselle tärkeänä ja käsittelyä tarvitsevana asiana. Muuta en esitä enkä väitä. En mitään sellaista, että kaikkien kohdalla olisi näin. Vain että kukaan ei voi kenenkään puolesta sanoa mikä tälle riittää ja mitä tämä ei tarvitse.
”Tiedän roppakaupalla sellaisia heteroperheitä, joissa lapset eivät ole tunteneet toista vanhempaansa mitenkään erityisen tärkeäksi arjessa.”
—–
-Jos luet tarkasti, huomaat etten kiistä havaintoasi, enkä näiden lasten kokemusta. Mutta ei ole kyse sinun tuttavaperheistäsi. Olen minäkin työssäni tavannut aivan tyytyväisiä sateenkaariperheitä, joiden elämää en tietenkään tarkemmin tunne. Kuten et sinäkään.
Pidän tärkeänä vain sitä, että isän tai äidin kaipuu kohdataan tärkeänä, merkittävänä ja _luonnollisena_ tarpeena. Ilman että oletetaan lapsessa, tai aikuisessa, olevan jotain muuta vikaa jos tällainen asia on kipeä.
”Joissain tapauksissa toista vanhempaa ei edes ole haluttu arkeen, johtuen siitä, että lapsi kokee toisen vanhemman persoonan luotaantyöntävänä – esimerkiksi siitä syystä, että toinen vanhempi ei osaa tai halua osoittaa välittämistä tai vanhempi koetaan liian hallitsevana, aggressiivisena tai muuten vain helposti tuomitsevana persoonana perheessä.”
—–
-Sanon vielä, että tällaisissa tapauksissa, kun biologinen vanhempi on lapselle ahdistava hahmo, voi lapsi turvautua siihen ”korvaavaan” isä- tai äitihahmoon. Näin useimmiten onkin.
Tätäkin näkee paljon lapsityössä ja perheiden parissa. Jos biologinen isä on paha, isäpuoli on se ”oikea isä”.
Sateenkaaripiireistä tulee vahvaa viestiä, että lapsi ei tarvitse äitiä eikä isää. Eikä oman geneettisen sukunsa tuntemista tai siihen kuulumista.
Mutta sen sijaan väitetään kiven kovaan, että lapset ehdottomasti tarvitsevat sitä, että huoltajat ovat keskenään ”naimisissa”. Nimenomaan naimisissa, eikä rekisteröidyssä parisuhteessa.
Tarvitsevatko tosiaan? En näe mitään syytä sille, että lapselle olisi jotenkin tärkeää tai edes missään määrin merkityksellistä mikä huoltajien parisuhdestatus tai suhteen nimike on.
Aikuiset ovat mestareita selittämään, että lapset tarvitsevat sitä mitä aikuiset itse haluavat.
Ja että lapset eivät tarvitse sitä mitä he eivät voi tai halua lapselle antaa.
Ja tässä ei ole syytä tehdä eroa homo- tai heterovanhempien välillä.
”Sateenkaaripiireistä tulee vahvaa viestiä, että lapsi ei tarvitse äitiä eikä isää.”
Minkäslaisissa sateenkaaripiireissä liikut? Ymmärtänet itsekin, miten hölmö ja päivänselvästi väärä väite tuo on. Tiedän, että asiallinen keskustelu kanssasi on jokseenkin mahdotonta, mutta kai sentään voisit välttää selvää valehtelemista?
Olen nähnyt ja myös lukenut hyvin paljon esimerkkejä heteroparien onnellisista lapsista. Miksi pitää erotella ”homoparien onnelliset lapset” omaksi yksikökseen? Lapsi voi olla onnellinen vaikka ilman vanhempia, jos hän saa osakseen huolenpitoa, rakkautta ja välittämistä.
Olen Salme täysin samaa mieltä. Toivon myös, että jatkossa perheitä ei jaoteltaisi sellaisiksi, tällaisiksi ja tuollaisiksi perheiksi.
Nostin tämän tutkimuksen esille siksi, että ilmoilla on ollut jonkin verran epäluuloa sitä kohtaan, että sateenkaariparien lapset eivät olisi yhtä onnellisia kuin muut lapset tai heillä olisi enemmän mielenterveydellisiä ongelmia kuin muiden perheiden lapsilla. Mikään tutkimustulos ei tällaista ennakkoluuloa tue.
Lisäksi ajattelen siten, että jos jossain perheessä lapsilla on haasteita, rakentavampaa olisi osoittaa perheelle tukea kuin osoitella perhettä sormella. Tässäkin suhteessa menemme parempaan suuntaan juuri sillä, mitä sanoit että ei eritellä erilaisia perheitä omiksi yksiköikseen.
Haluaisin tässä kohtaa esittää yhden huomion. Ymmärrän, että kirjoitteluni harmittaa jotakuta tahoa ja tämä taho yrittää tahallaan tehdä kiusaa blogilleni raportoimalla kommentteja asiattomiksi. Pidän tällaista toimintaa äärimmäisen lapsellisena ja osoituksena ihmisten ilkeydestä ja typeryydestä.
Olen hyvin tietoinen, että kommentti poistuu näkyvistä kun sen raportoi asiattomaksi riittävän monta kertaa. Kannattaa kuitenkin huomioida, että olen blogin hallintapaneelista käynyt etukäteen hyväksymässä kaikki tässä blogissa olevat kommentit. Kommentit eivät poistu blogista vaikka ”Ilmoita asiaton kommentti” -linkkiä painelisi kuinka monta kertaa hyvänsä.
Tämä siis tiedoksi siksi, että katselin juuri osan kommenteistani saaneen pitkälle toistakymmentä raporttia niiden asiattomuudesta. Blogiani saa toki yrittää sabotoida jatkossakin, mutta suosittelisin jotain toista keinoa, jossa vaivannäkö ei mene täysin hukkaan. Vaihtoehtoisesti saman energian voisi käyttää johonkin hyödylliseen.
Jumalan siunausta.
Kiitos ahkeroimisesta! Tähän mennessä kommenttejani on ilmiannettu tässä blogissa 136 kertaa. Saataisiinko viikonlopun aikana 200 rikki?