Piispaksi tullaan elämällä kirkollinen elämä – ainakin vielä toistaiseksi.

*
Suomessa on vuosikymmenten varrella ilmestynyt kirjoja, joissa papit kertovat matkastaan pappeuteen, sekä kirjoja, joissa tavalliset ihmiset ja julkkikset kertovat hengellisestä tiestään. Jaakko Heinimäen toimittama Piispanpolku 10 on näiden kahden lähestymistavan sekoitus.

Kirjan nimi viittaa piispojen lukumäärään. He, yhdeksän miestä ja yksi nainen, kertovat hengellisestä kasvustaan, kukin omalla tavallaan ja tyylillään. Se, että he ovat pappeja ja piispoja ei ole pääasia, mutta se märittelee heidät, sillä muuten he eivät olisi mukana kirjassa.

Lukija joutuu hieromaan silmiään. Kovin samanlainen piispojen joukko taustoiltaan ja kirkolliselta näkemykseltään on. Iltarukous, pyhäkoulu, seurakunnan kerhot, rippikoulu, isosena toiminen, hengellisten asioiden pohdinnat, erilaisten herätysliikkeiden ja teologisten painotusten havainnointi ja puntarointi jo nuorena ovat nykypiispojemme yhteisiä ominaisuuksia.

Nykypiispojen joukossa ei ole ketään, joka olisi tehnyt muuta kuin kirkollista uraa. Muutamalla on opintoja teologian ohella kirjallisuudesta. Systemaattinen teologia on hallitseva opintosuunta. Tapio Luoman ansioluettelossa on opiskeluajoilta erikoisuus, Yleisradion kuuluttaja 1986–87.

Teologisia hifistelyjä siivilöivä lukutapa tuottaa enemmän eroja piispojen välille, joskaan mullistavia vastakkainasetteluja ei ole silloinkaan tarjolla.

*

Piispojen kirjoituksista ehkä hieman yllättäen kaikkein paljastavin on arkkipiispa Kari Mäkisen osuus. Tekstin luettuaan ymmärtää, miksi Mäkinen on sellainen kuin on, pohdiskeleva, julkisuudessa hieman vaivautuneen oloinen, pikakannanottoja välttelevä.

Mäkinen kirjoittaa: ”Yhä vähempi tuntuu merkitykselliseltä... Yritän vain kirkossa ja yhteiskunnassa pitää avoinna hengitysreikiä, joista voi hengittää luottamuksen ja oikeuden syvää henkeä. Että ihmiselle olisi tilaa ja olisi tilaa niille, jotka vielä innostuvat ja jaksavat enemmän kuin minä.”

Arkkipiispa Mäkisestä piirtyy vaikutelma syvällisenä ja viisaana miehenä, joka ymmärtää elämää mutta tarkkailee sitä mieluiten hieman sivusta.

Mäkinen sanoo olevansa varovainen uskonnollisen kielen käyttämisessä, sillä hän ei ole koskaan tuntenut uskonnollista puheenpartta äidinkielekseen. Pappiloiden ja herätysliikkeiden kasvatit puhuvat kristinuskoa luontevasti, muiden on se opeteltava niin kuin opetellaan vieras kieli.

”Vierauteni uskonnollisen kielen maailmassa auttoi minua ymmärtämään jotain uskonnollisesta vaikenemisesta”, Mäkinen kirjoittaa.

*

Piispat eivät muutoinkaan ole hirveän värikästä joukkoa.

Tätä asennetta kuvastaa Seppo Häkkinen. ”Hengellinen tieni on kasvuprosessi: usko on aina kuulunut luonnollisena osana elämääni. Sitä voisi kuvata tavalliseksi, arkiseksi, jonkun mielestä ehkä liiankin silotelluksi uskon tieksi. Hengelliseen elämääni ei sisälly suurta dramatiikkaa eikä murroksia, vaikka siinä on ollut tummia ja kirkkaita sävyjä. Ne kuuluivat elämään.”

Työuriltaan ”erikoisimmat” piispat lienevät kurssitoverit Irja Askola ja Kaarlo Kalliala. Kumpikin on työskennellyt useamman vuoden ulkomailla, Askola Euroopan kirkkojen neuvostossa ja Kalliala Merimieskirkossa.

*

Piispaksi tullaan elämällä kirkollinen elämä. Enää yliopiston professorit eivät siirry automaattisesti piispoiksi. Monilla nykypiispoista on silti uraa myös yliopistossa. Lisäksi piispaksi pääsyä saattaa helpottaa kotiseutuetu. Piispa on usein hiippakunnan oma kasvatti.

Toisaalta piispa on ammatti, johon pyrkiminen on hankalaa. Kirjan teksteissä piispanvaali sivuutetaan lyhyellä maininnalla tai se ohitetaan kokonaan. Piispuus ei ole Se Suuri Juttu, vaan se nähdään pappeuden ja kirkon palvelemisen jatkumona. Nöyrää ja kunnioitettavaa, ehkä hivenen hurskastelevaa ja ahdistavaakin. Ihminen on hierarkian huipulla, eikä se muka ole mitään.

Piispoille on luonteenomaista – jo roolinkin velvoittamana – hakea yhteisiä maastoja, välttää ääriajattelua ja leimautumista mihinkään kuppikuntaan. Jari Jolkkonen tunnustautuu lähinnä postliberaaliksi, mikä tarkoittaa, että hän hylkää fundamentalistisen ja liberaalin tavan lähestyä Raamattua ja ylipäätään kristinuskoa.

Postliberaali ajattelu on hankalasta nimestään huolimatta lempeä ja fiksu yritys antaa kristinuskolle tilaa olla ja hengittää omilla ehdoillaan nykyajassa.

Vaikka useammalla piispalla on kokemuksia herätyskristillisyydestä, kukaan ei ehdoitta liputa sen puolesta.

”Koko uskoontulo ja Jumalan armon kokemusta painottava julistus alkoi näyttäytyä pinnalliselta ja ihmiskeskeiseltä. En halunnut kieppua itseni ympärillä ja etsiä sielustani riittävää katumusta ja kääntymystä...”, kirjoittaa Matti Repo.

*

Nykypiispat ovat eläneet nuoruutensa 1960-, -70- ja -80-luvuilla. Yliopiston opettajista eniten tulevat Piispanpolku 10:ssä mainituiksi professorit Tuomo Mannermaa ja Seppo A. Teinonen. Ensin mainittu Luther-tutkimuksensa, jälkimmäinen laaja-alaisen katolisen teologian tuntemuksen vuoksi.

Piispat ovat lukeneita miehiä ja naisia, ja he seuraavat keskivertoa seurakuntapappia tarkemmin teologista keskustelua maailmalla. Monille opintoihin, erityisesti väitöskirjaan liittynyt studeeraus on ollut myös hengellisten oivallusten lähde.

Koska Piispanpolku 10:ssä on kyse luterilaisten piispojen hengellisestä tiestä, korostuu – yllätys, yllätys – kasteen merkitys kaikenkantavana hengellisyyden pohjavirtana.

Samuel Salmen kirjoituksessa on alaotsikko Päivä joka muutti elämäni. Kyseessä on 31.3.1951. Silloin pappisisä kastoi nuorimman poikansa Samuel Johanneksen, josta puoli vuosisataa myöhemmin tuli pohjoisen hiippakunnan piispa.

Kaikkineen Piispanpolku 10 on oivallinen ajankuva kirkon johdon sielunmaisemasta. Se on syvästi kirkollinen.

Jaakko Heinimäki (toim.): 
Piispanpolku 10. Hengellisiä matkakertomuksia. Kirjapaja 2015. 300s.

Julkaistu Kotimaassa 15.10.

Björn Vikströmin piispanvihkimyksestä Porvoon tuomiokirkossa marraskuussa 2009. Kuva: Olli Seppälä