Viime aikoina olen tehnyt niin sanotusti oikeita töitä. Puuhiini ovat kuuluneet marjapensaiden ja omenapuiden istutus, kukkapenkin teko, lannoitus- ja tasoituspuuhat. Lapiota on heilutettu ahkerasti, kottikärryjä työnnetty pappilan pihamaalla edestakaisin, kyykitty ja venytelty selkää, hikoiltu ja juotu nestettä litratolkulla.
Työ on ollut palkitsevaa. Kunnioitukseni viljelijöitä ja puutarhureita kohtaan on lisääntynyt valtavasti. Kun on touhunnut kellon ympäri ja lihakset huutavat hoosiannaa, tuntee tehneensä jotain. Mutta tärkeää on myös se että saa jakaa tunteen rakkaansa kanssa.
Millaisen jäljen sinä jätät itsestäsi? Mitä kertoo mielesi tai mitä viestii kehosi kun painat iltaisin pääsi tyynyyn? Kaivaudutko rakkaan ihmisen kainaloon väsyneenä, mutta onnellisena? Vai oletko joutunut katkeran yksinäisyyden kuiluun?
Lähimmäisyys on lääkettä yksinäisyyteen. Ajattelen, että lähimmäisyys on yhdessä tekemistä, yhdessä väsymistä, yhteisten tavoitteiden eteen ponnistelua. On se myös sitä, että väsynyt kuulee voimaa antavan kannustuksen, janoinen saa käteensä virkistävän juoman ja surun valtaan joutunut tuntee lämpimän halauksen.
Muistan aina Stefan Kowalskin tarinan. Hän lähti avustustyöhön Kalkutan slummiin. Stefan näki kärsimystä, joka pysäytti ja ahdisti häntä. Hän tunsi itsensä avuttomaksi. Silloin hän huomasi kadun kulmassa istuvan liikuntakyvyttömän miehen. Heidän katseensa kohtasivat. Rampa mies hymyili ja kysyi edessään neuvottomana seisovalta Stefanilta: ”Mitä voin tehdä hyväksenne, nuori mies?”
Ramman miehen kysymys herättää ajattelemaan rakkauden vastavuoroisuutta, antamista ja saamista, yksinäisyyden kahletta ja kahleet murtavaa rohkeaa toisen kohtaamista. Kenenkään ei pitäisi jäädä yksin, ei ainakaan vastoin tahtoaan. Siksi on tärkeää, että me kommunikoimme arjessa ympäristömme kanssa. Hymy ja ystävällinen sana saattavat oikeasti pelastaa toisen ihmisen päivän.
(Kirjoitus on samalla oululaisen seurakuntalehti Rauhan Tervehdyksen 26/2015 hartauskirjoitus)
Kiitos kirjoituksestasi ! Kalkutan kertomus on hyvä muistutus siitä, ettei vain ns. ammattiauttajilla ole mahdollisuuksia todellisiksi lähimmäisten auttajiksi!
Näissä blogikirjoituksissa on noussut esiin äskettäin juuri se näkökulma, jossa korostuu papin/sielunhoitajan ilmeinen päteminen/ongelmallisuus kohtaamispaikoilla tavallisessa arjessa, bensa-asemilla, terasseilla ym. Siinä on jo jotakin kummallista. Luullakseni tässä on neulansilmän ongelmaa…
Tavallinen ihminen ilman kirkollista statusta (ehkä kuuluu kirkkoon, ehkä ei) auttaa lähimmäistään puhumalla ja nostamalla kohtaamiaan ihmisiä ilman numeroa kaduilla ja kodeissa kuten naapuristossa. Se kuuluu elämään. Toki kaikki eivät osallistu tähän, mutta normaalisti kyllä. Sen havaitsee paitsi kerrotaloyhteisöissä myös lähikaupoissa,kaduilla, joukkoliikenteessä. Jos jotakin hankalaa tapahtuu, ei lähin paikalle tulija ole sittenkään poliisi eikä pappi vaan joku naapureista, lähellä olijoista, lähelle sattuneista.
Iltapäivä- ja sensaatiolehdistö haluaa kuvata erikoisen ikäviä tapahtumia. Niiden antaman yleiskuvan varassa ei kannata tehdä negatiivisia päätelmiä ihmisten kyvystä ja halusta auttaa toisiaan.