Olen ilmeisesti pitkään ymmärtänyt jotenkin väärin tämän blogihomman. Olen huolettomasti kirjoitellut sekalaisista aiheista, mitä mieleen on pälähtänyt, ilman minkäänlaista selvää agendaa.

Mutta nyt, seurattuani asiaa reilun puolen vuoden ajan, olen vihdoin hoksannut, että aktiivisten kirjoittajien ja kommentoijien pääasiallinen tavoite on vastustaa jotakin. (Epäilyttävällä positiivisuudella varustettuja kirjoittajiakin toki on muutamia, se myönnettäköön.)

Yksi vastustaa naispappeutta, toinen naispappeuden vastustajia. Joku vastustaa homoparien vihkimistä ja joku taas vihkimisen vastustamista. Vastustetaan liian liberaalia kirkkoa ja liian konservatiivista kirkkoa. Vastustetaan liiallista suruttomuutta ja vastustetaan helvetillä pelottelua.

Joku näkee kaikissa asioissa naisten alistamista ja tietysti vastustaa sitä. Vastustetaan palkattujen työntekijöiden ylivaltaa ja vastustetaan liian innokkaiden maallikkojen ailahtelevaa toimintaa. Vastustetaan liian aktiivista otetta ilmastokriisin torjunnassa ja vastustetaan niitä, jotka eivät koko ongelmasta piittaa.

Kysytään, kuka kaikista vastustettavista asioista oikein vastaa? Tällä forumilla syyllinen löytyy usein kirkon keskushallinnosta.

Ja nyt minä poloinen kysyn, mitä minun oikein pitäisi vastustaa. Odotan, että Kirkkohallitus tai muu arvovaltainen taho antaa selvät ohjeet. YLE:n sivuilta kyllä taas luin, että pitää vastustaa vaarallisia vieraslajeja. Lupiinia lukuun ottamatta niitä ei meidän nurkilla onneksi näy.

Lupiinia olen tietysti lainkuuliaisena kansalaisena vastustanut siihen rajaan asti, että leikkaan kukat ennen kuin ne siementävät. Juurakkoja alan kaivaa vasta siinä vaiheessa, kun Tielaitos vaivautuu edes niittämään edeltäjänsä täysin tahallisesti tienpientareille kylvämät laajat lupiinipellot, joita Etelä-Suomessa on varsin runsaasti. Siemenet ovat juuri nyt kypsymässä. Valtiovalta korjatkoon ensin omat jälkensä ennen kuin alkaa meitä tavallisia pulliaisia hätyytellä.

Yhden konkreettisen vastustamiskohteen olen kyllä ihan itse löytänyt. Vastustan nimittäin pihamme vieressä olevalla viheralueella kasvavien pitkien ohdakkeiden luontaista lisääntymistä. Olen omin lupineni niitä kitkenyt, jotta eivät valtaisi myös meidän pihaa. Tilanne näyttää kyllä toivottomalta, mutta jatkan periaatteellista vastustamista ja lisäksi siihen liittyviä käytännön toimia niin pitkään kuin voin!

Ja tässä ei ohdakkeilla tarkoiteta mitään muuta kuin niitä reaalimaailman inhottavia piikkisiä kasveja. Tähän ei sii sisälly mitään teologista tai muuta maailmankatsomuksellista vertauskuvaa. Tältä osin siis teologit ja muut filosofit älkööt vaivautuko.

Ja lupaan, että en ohdakkeiden lisääntymisen vastustamista koskevalla asialla vaivaa Kotimaan lukijoita enää toista kertaa. Palaan takaisin sekalaisiin mietteisiin, ilman selvä agendaa.