Mitä minä tekisin?

Yksi perusmaallikon taannoinen keskeinen kysymys ”Mitä minä tekisin jumalanpalvelusten välillä?” on yhä turhempi, koska yhä harvempi mieltää viikkonsa jumalanpalvelusten reunustamaksi aikajanaksi. Kysymys voisi kuulua tänään: Miten elää hengellisesti ja kokonaisvaltaisesti. Mundaani kulttuuri tarjoaa kosolti mielekästä hiljentymisohjelmaa ihan koko viikoksi. Entä kirkko?

Jo toistakymmentä vuotta sitten Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnan verkkojulkaisu tiesi kertoa, että ”Ihmisen kokonaisvaltaisuutta korostavat body-mind -tekniikat, kuten jooga, pilates, taiji, mindfulness ja muut samankaltaiset läsnäolon menetelmät, ovat lisänneet suosiotaan räjähdysmäisesti viime vuosina. Kyse on harjoituksista, joissa yhdistyvät fyysinen liike ja mielen keskittäminen, ja joiden tavoitteena on rauhallinen ja rentoutunut mielen ja ruumiin kokonaisuus. Body-mind -tekniikoita voidaan harjoittaa joko ohjatusti ryhmässä tai itseohjautuvasti yksin.”

Uuden kansanuskonnollisuuden harjoitteet ovat yksilöllisiä. On lupa luoda itse oma maailmankatsomuksensa ja sitä tukeva meininki. Harjoitteet ovat yksilöllisiä, mutta niillä on myös yhteisöllinen ulottuvuutensa. Voi mietiskellä kotona tai salilla. Osa näistä traditioista on uskontovapaata, osasta löytyy kytkentöjä kosmisiin maailmankatsomuksiin, uskonnollisiin tai henkisiin, ja osa on avoimesti uskonnollista. Lutherin seurakuntalaisilleen suosittelema katekismusmietiskely on saanut kilpailijoita.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihmiset rauhoittavat hektistä elämäänsä henkisillä keskittymisharjoitteilla, että ihmiset saavat kokemuksen kehonsa ja mielensä yhteistoiminnasta vaikkapa joogan tai taijin avulla. Se on kaikki kotiin päin. Evankeliumille Jeesuksesta ja syntien anteeksiantamisesta jää silti tilaus.

Onko kirkolla tarjota yksilöllisiä leimallisesti kristillisiä hengellisiä harjoituksia yhteisen messun lisäksi, vieläpä tavalla, jolla yksilölliset harjoitteet tukevat yhteisen kokoontumisen sisältöjä ja toisin päin? No joo, onhan vanhemmasta ja nuoremmasta pietismistä nousevat lukemistot, Päivän tunnussana ja Hetkinen sekä osin katolisesta ignatiaanisesta perinteestä vihjeitä saanut harjoitusohjelma Tässä olen. Piispatkin tökkivät samaan rukousharjoitussuuntaan: "Päivän rukoushetkissä Raamattu on pukeutunut ruko- uksen muotoon. Raamatun rukoukset ja opetukset yhdistyvät niissä pieneksi jumalanpalvelukseksi arjen keskellä. Rukoushetkien kaavat löytyvät esimerkiksi virsikirjasta ja verkosta. Molempien äärelle pääsee puhelimella. Ne rohkaisevat säännölliseen rukouselämään."

 Siis on, mutta.

Mahdollisia kirkon asenteita henkisiä ja hengellisiä harjoituksia kohtaan löydän kolmea pääluokkaa.

  • Kirkko voi ottaa syliinsä ja ohjemaansa kaikki uuden henkisyyden kehollis-henkistä hyvinvointia edistävät harjoitteet sellaisenaan.
  • Harjoitteita on kastettu. Mindfulness on kristillistetty god- tai christfulnessiksi, jooga kristilliseksi joogaksi, zen-mietiskely kristilliseksi zeniksi jne.
  • Voi myös porautua kristikunnan vanhoihin rukous- ja mietiskelyperinteisiin ja päivittää niitä. Sellaisia riittää: katekismusmietiskely, seuraperinne, Jeesus-rukous, sydänrukous, ignatiaaninen raamatturukousmietiskely. jne.

Asia on sekä käytännöllinen että uskontoteologinen. Mistä päteviä, luotettavia ja innostavia ohjaajia, jotka osaavat ohjeet annettuaan vetäytyä syrjään, ja toisaalta, miten suhtautua harjoitteiden uskonnollisiin ulottuvuuksiin? Uskontoteologisen heilurin toisessa päässä Jumala pelastaa kaikki kaikkien traditioiden kautta ja toisessa kaikki muista traditioista tulevat harjoitteet ovat Perkeleen töitä.

Karvalakkiluterilainen malli ei enää toimi, se, jonka mukaan seurakuntalaiselle riittää hierarkkisen kirkon tarjoama viikkomessu. Jonka mukaan seurakuntalaisen on kilvoitteleminen maallisessa kutsumuksessaan Valintatalon kassalla, toimistossa tai etätöissä, kunnes seuraavana sunnuntaina saa taas nautittavakseen kirkon työntekijöiden tarjoileman hengellisen viikkoannoksen. Dosetista löytyy vain yksi lokero per viikko.

Yksilölliselle rukoukselle ja meditaatiolle, jota tilaisuuden tullen voi harjoittaa myös ryhmässä on tilaus. Pitkän haahuilun jälkeen omaa päivääni leimaa kolme päivittäisen rukousmietiskelyn tapaa: Jeesus-rukous, katekismusmietiskely ja raamattumietiskely. Niiden kautta olen oppinut arvostamaan ja tarvitsemaan messua, joka henkilöhistoriani takia ei suinkaan aina ole ollut itsestäänselvyys, saati sitten mitenkään kiehtova.

Pekka Yrjänä Hiltun

4 kommenttia

  • ismo malinen sanoo:

    Ihminen hengittää rukousta kaiket päivät tehden työtä… Näin Luther kuvasi ihmisen arkista hengellisyyttä. ”Rukoile ja tee työtä” onkin iskostunut lujasti Suomen maaperään. Rukous lienee Kristityn syvin yhteys Luojaan.

    Osa ihmisistä kaipaa uskonnollista yhteisöä ja yhteiseloa enemmän kuin toiset ja kaikille sillä on merkityksensä… Itse en kaipaa hengellisiä harjoituksia, mutta monille ne sopivat…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka V. Pesonen sanoo:

    Mikäli seurakunnat oikeasti toivoisivat aktiivisuutta osallistumiseen, niin siihen on olemassa hyvin toimiva keino. Sitä muutamissa seurakunnissa toteutetaan ja siellä missä sitä on, niin siellä väki lähtee liikkeelle. Kyse on lastenhoidosta tilaisuuksien aikana. Siellä missä asia on hyvin hoidettu ja siihen kunnolla panostettu tulee perheet yhdessä mukaan. Ruutia ei pidä yrittää enää keksiä, kun se on jo keksitty ja hyvin toimivaksi havaittu.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka V. Pesonen sanoo:

    Jokainen pikkulapsiperhe kaipaa yhteistä aikaa ja srk. voisi sitä tarjota. Järjestämällä tilaisuuksiin kunnollisen lastenhoidon. Kirkossa ajatellaan toimintaa liian vähän seurakuntalaisten kannalta. Jos katse kirkossa suunnattaisiin niihin tarpeisiin joita seurakuntalaisilla on , niin osallistumisaktiivisuus lisääntyisi huimasti.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Pekka Yrjänä Hiltunen

    Uskontojen suhde toisiinsa on kiinnostanut minua teinipojasta asti. Näitä suhteita pähkäilin myös työkseni kirkon virkamiehenä. Toinenkin hankala suhde kiinnostaa, uskontojen suhde niitä promoaviin instituutioihin, mikäli tuommoista eroa nyt ylipäätään voi tehdä. Silti. Muutama ajatus näistä pyörii mielessäni ja koetan niitä saada ne kiinni, ennen kaikkea itselleni. Jos ajatuksen saa kirjoitettua, se on toden näköisesti olemassa, jolloin sen voi joko hylätä tai kehittää sitä, jopa löytää jotakin uutta. En kuitenkaan pidä kiirettä. Ja saa nähdä kertyykö juttua. Kun ja jos ei kerry, lopetan.