Päivän uutiset ovat synkkä ja hirveä näky, kuin suoraan Johanneksen ilmestyksestä. Tulipunaisella hevosella ratsastavalle ”annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan”. (6:4). Eipä ihme, että 90 prosenttia suomalaisista kertoo olevansa huolissaan suunnasta, johon maailma on menossa. (Sisäministeriön 26.10.2023 julkaisema tiedote).

Pitäisikö huoleen nyt vastata kristinuskon nimissä valitsemalla, minkä armeijan toimia ja keiden ihmisten tappamista pitää oikeutettuna? Turha kysymys varmaankin, monet ovat puolensa valinneet. Paitsi ehkä enemmistö. Moni on huolissaan mutta haluaisi olla piittaamatta maailman supervaltojen ja pienen Lähi-isän alueen monimutkaisista eettisistä, poliittisista ja uskonnollisista ongelmista.

En aio valita puolta. Uskonnollisista syistä. Osaksi syyt ovat myös historiassa. Peruskysymys on se, miten näiden huolien kanssa pystymme elämään ja uskomaan. Sanon tähän me, huolissaan oleva enemmistö.

Suomi osti Israelista juuri Daavidin lingon. Se ei ole sama, jolla Daavid surmasi Goljatin. Ehkä myyjä kuitenkin käyttää hyväkseen Vanhan testamentin kertomuksen sädekehää. Alkuperäistä Daavidin linkoa ei enää ole. Nykyaikainen asejärjestelmä on. Sitä ei myy Vanhan testamentin Jumalan omaisuuskansa vaan nykyinen Israelin valtio ja asevoimat ja yhtenä taustana on maailman poliittinen tilanne. Hinta on vähän yli 300 miljoonaa euroa.

Nimenomaan en puhu nyt politiikasta ja valtioista. Puhun ihan muusta.  Puhun nyt Jumalan omasta kansasta. Meistä, joista Johanneksen ilmestys sanoo, että ”olet verelläsi ostanut Jumalalle ihmisiä kaikista heimoista, kaikista kielistä, kansoista ja maista” (5:9). Tästä joukosta, joka ei ennen ollut kansa mutta joka nyt on Kristuksen lunastustyön ansiosta Jumalan oma kansa. (1. Piet. 2:9-10).

Johanneksen ilmestyksen äärellä olen huojentunut siitä, että miltei kaikki ennustukset ovat myös jo jossain aiemmassa Vanhan testamentin kirjoituksessa. Niissä ei sinänsä ole mitään uutta, vaikka ovat kyllä äärimmäisen vaikuttavia ja pelottavia. Jokaisella sukupolvella on ollut ja on perusteltua aihetta huoleen.

Mikä rooli uskonnolla tai uskolla on nykypäivän kriisien ratkaisuissa? Ei ole oikein sanoa, ettei niillä ole mitään roolia eikä ole oikein sanoa, että ratkaisut ovat uskon dokumenttien sisältä luettavissa. Toki tiedän, että sellaisiakin tulkintoja on, vieläpä hyvin äänekkäitä.

Omana elinaikanani on ollut kuutisenkymmentä päivämäärää, jolloin on pitänyt tulla maailmanloppu. Yksikään ennuste ei ole toteutunut. Ensimmäinen koskaan julkaistu kirjoitukseni lukiolaispoikana koski tätä teemaa, ihmiskunnan itse itselleen aiheuttamaa loppua.

Sittemmin olen ajatellut ja erityisesti Johanneksen ilmestyksen äärellä, että kysymys on toivosta ja tehtävästä kulkea vastavirtaan.

Tulipunainen hevonen on paikkansa pitävä vertaus sanoessaan, että sodan ratsukolle ”annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan”. Kuka tätä valtaa nyt käyttää? Vastaus ei ole luettavissa Raamatun tekstistä. Punainen hevonen on kuitenkin täydessä vauhdissa. Valitettavasti. Mitään järkeähän sen juoksussa ei ole. Jos sen laukkaa ei saada hillittyä on opittava elämään sen uhkan kanssa. Siihenhän Raamattu ohjaa: tulevaisuuteen ja toivoon (Jer 29:11). Ja nostamaan pään pystyyn (Luuk 21:28).

Mukavampi onkin katsella rauhallista hevosta.