Mitä kertoisit ensimmäiseksi viime vuodesta?

Vuoden alkupuoliskolla voi vielä muistella edellistä vuotta (ja ottaa siitä opikseen). Mitä kertoisin viime vuodesta, jos sellaisen paikka tulisi äkkiarvaamatta vastaan, ilman että ehtisin miettiä?

Eräänä aamuna Tansaniassa Imanin seurakunnan päivänavauksessa edessäni istuva päivänavauksen vetäjä kääntyi ja kysyi tämän kysymyksen. Istuimme kaikki hiljaa ja odotimme jatkoa sen sijaan, että olisimme kääntyneet vierustoverin puoleen tiivistämään viime vuotemme pariin lauseeseen.

Mistä sinä aloitat, kun joku kysyy, mitä kertoisit kuluneesta vuodesta, kuukaudesta, viikosta, päivästä? Mitä vastaat kumppanille, joka kysyy illalla miten päiväsi sujui? Olisi kyllä pitänyt heti tarttua aamuhartaudessa tuohon yllättävään harjoitukseen. Olisi ollut mielenkiintoista kuulla itsensä ja toisten tiivistelmät.

Mitähän muut ajattelevat?

Puhuja jatkoi kysymällä, kertoisimmeko ensimmäisenä, että pelkästä Jumalan hyvyydestä ja voimasta saimme senkin vuoden täyteen. Veikkaan, että ei. Tai ehkä Tansaniassa on tapana sanoa, että Jumala auttoi ja tähän on päästy. Mitä olisin sanonut Suomessa, ääneen ja toisille? Se riippuu tilanteesta.

Olisin ehkä muistanut mainita, että oli vähän liian kuivaa ja sato uhkasi kuolla alkuvuodesta. Että saimme suuren työhaasteen valmiiksi. Että koira sai pentuja. Että lapsi aloitti lukion. Että istutin lehtikaalia ja tuli mahtava sato.

Aamunavauksen jälkeen mietin seitsemänvuotiaan poikamme sanoja: ”Missä sinun/minun vika on?”. Missä on vika, jos emme voi puhua hengellisistä asioista ääneen? Sanopa vaikka paikallisbussissa kanssamatkustajille spontaanisti, että Jumala on hyvä ja varjelee, kun liukastut etkä taitakaan jalkaasi. Helpommin sanomme jotain muuta.

Meillä on suomalaisessa kulttuurissa sellainen vika, että emme oikein voi spontaanisti lausua uskonnollisuuteen liittyviä mielipiteitämme. Salaa tai jonkin muun asian yhteydessä saamme käsitellä asioitamme, kun on jotenkin hyväksyttävämpi aika ja paikka. Silloinkin pitää vähän miettiä, miten muut reagoivat.

Puhe Jumalasta tuo lapselle turvaa

Aamuhartauden puhuja kävi seuraavaksi käsiksi teemaan, joka kolahti jokaisen vanhemman sydänpohjaan. Muistatko kertoa tasaisessa arjessa lapsellesi Jumalan jokapäiväisestä hyvyydestä? Voi ei, en varmastikaan – kävi mielessäni – en varmaankaan tarpeeksi.

Vaikka Tansaniassa kulttuuriin ei kuulukaan keskustella lasten kanssa päivänpolttavista kysymyksistä ja selitellä niitä (lapset kuitenkin näkevät niitä televisioista vaikka koulumatkallaan), tämä oli silti tähän asti parhain muistutus, jonka voimme saada missäpäin maailmaa tahansa.

Kun maailma sekoaa ihmisten myötä ja erilaiset katastrofit ovat päivän normaaliutta, on erityisen tärkeää muistaa uskonnollinen kasvatus ja myöntää sen luoma turvan tunne. Suomessa pitäisin tällä hetkellä lujasti kiinni uskonnollisuudesta päivähoidossa ja kouluissa niiltä osin kuin se on vielä mahdollista.

Annetaan lasten uskoa! Jos lapsilta viedään lapsenomainen toivo, iltarukoukset ja kauniit kuvat taivaasta, hänelle jää vain aikuisten todellisuus, jota lapsi ei pysty käsittelemään kunnolla, kun ei siitä aina selviä aikuinenkaan.

Mikä muu luo enemmän luottamusta kuin se, että kaiken takana on suuri tarkoitus ja elämämme on jonkun suuremman, vahvemman, kekseliäämmän käsissä. Jonkun, joka on uutisia ja pelottavia asioita isompi.

Uskonnon tärkeys yhdistää

Tapasin kauppiaan, jolla on liikkeessään sekoitettuna eri uskontoihin viittaavia esineitä, kuten ovessa Ristiinnaulitun kuva ja seinänraossa palava suitsuke. Juttelimme niitä näitä ja kysyin, missä paikassa hän rukoilee. Niin voi kysyä, kun ei tiedä mihin uskontoon toinen kuuluu.

Kauppias puhkesi hymyyn ja osoitti ovesta näkyvään lähitemppeliin. Hän kutsui minutkin sinne ja ilahtui, kun kerroin, että olen käynyt kyseisessä temppelissä, vaikka eri asian vuoksi kuin hän. Kerroin olevani luterilainen. ”Ahaa! Minulla on täällä sinunkin Jumalasi”, hän sanoi tyytyväisenä ja nosti paidan hihaa.

Tiukan hauislihaksen päällä luki tatuoituna Jesu. ”Minä uskon että Jumala näkee minut, olen laittanut hänen kuviansa ja nimiään joka puolelle tätä kauppaa ja kotiani. Milloin tulet kotiimme katsomaan? Vaimoni tekee hyvää ruokaa, tule meille syömään!”

Tämän tahtoisin muistaa mainita ensi vuonna tästä vuodesta. Että uskon, että Jumala näkee minut ja sinut ja on ympäröinyt meidät kaikella hyvällä. Että hän on luonut paljon rakkautta ihmisten välille. Että en olisi noussut yhtenäkään aamuna sängystä ilman hänen tahtoaan. Että maailmassa on paljon hyvää ja ihmisiä, jotka haluavat uskoa hyvään.  Kaikkein tärkeimpänä tahtoisin muistaa mainita, että Jumala johdattaa meitä toistemme luo, emmekä useinkaan tiedä mikä merkitys sillä on. Varmaan parasta niin.

Pia Pyhtilä

Kirjoittaja toimii diakoniatyön koordinaattorina Tansanian evankelisluterilaisen kirkon palveluksessa Suomen Lähetysseuran lähettämänä.

Kirjoittaja

Missioblogi
Missioblogi

Missioblogin kirjoittajat ovat Suomen Lähetysseurasta. He kertovat maailmanlaajan kirkon näkökulmasta globaaleista murroksista, kirkosta ja ihmisestä kaiken tämän keskellä. * Viron alueen nuorten Raamattu- ja lähetyskurssien vastaava Titta Hämäläinen * Viestintäjohtaja Iiris Kivimäki * Nepalin kirkollisen työn koordinaattori Elina Lind * Latinalaisen Amerikan kirkollisen työn koordinaattori Riikka Leskinen * ihmisoikeusasiantuntija Tytti Matsinen * ulkomaantyön johtaja Tero Norjanen