Monien myllerrysten vuosi 2022 jää taa. Jos omakohtaiset tämän vuoden tunnelmat pitäisi tiivistää yhteen sanaan, olisi se kuitenkin melko myönteinen sana: kutsuminen. Pitkän koronatauon jälkeen saatiin monissa merkeissä taas kohdata kasvokkain.
Iso osa omasta arkiajastani kului töissä kirkon ulkopuolella koulumaailman kehittämisen parissa. Merkityksellistä toimintaa seurakuntalaisena, pappina ja kansainvälisen ekumeniankin saralla kuitenkin mahtui vuoteen sitäkin.
Alkuvuodesta, maaliskuussa sain kutsua Helsinkiin ryhmän, jonka kasvokkaista kohtaamista sain pitkään odottaa. Viimeiset kaksi ja puoli vuotta olen ollut luottamustoimessa edustamassa Suomen ev.lut kirkkoa Luterilaisen Maailmanliiton tasa-arvo -aiheisessa Pohjoismaiden alueryhmässä. Ryhmä koki aloittaessani sukupolvenvaihdoksen, ja nyt saimme uusiutuneen ryhmän kanssa ensimmäistä kertaa tavata kasvokkain.
Yhteistyössä kirkon asiantuntijoiden kanssa järjestimme hyvän kokouksen, jossa vaihdettiin tietoa ja ajatuksia esimerkiksi sukupuolittuneen väkivallan vastaisesta työstä. Sykähdyttävänä jäi myös mieleen tasa-arvon päivän messu, jota vietimme Munkkivuoren kirkossa. Siellä kuultiin LML:n tasa-arvoteeman ohjelmajohtaja Marcia Blasin ja Kirkkohallituksen Elina Hellqvistin dialogisaarna, ja itse sain palvella messun musiikkia toteuttamassa. Nyt huomaan, miten monipuolista palvelua ja uuden oppimista tämä luottamustoimi on tuonut tullessaan, vaikka tehtävän alkuvaihe ja korona-ajan etäkokoustelu vaatikin aika tavalla sitkeyttä.
Syyskuussa papit kaikkialla Suomessa saivat kutsun synodaalikokoukseen. On hienoa, että myös meidät ei-seurakuntavirassa toimivat kutsuttiin mukaan. Osaamisen ylläpito on tärkeää, koska pappi on aina pappi. Kokouksen ohjelmasta painui erityisesti mieleen kärsimyksen teemaa käsitellyt professori Risto Saarisen juontama työskentely. Siitä välittyi syvä ihmisyyden kunnioitus, joka on aina papin työssä läsnä. Synodaalissa antoisia olivat tietenkin myös kollegoiden kohtaamiset.
Henkilökohtaisemmalla tasolla merkityksellinen asia tänä vuonna oli osallistuminen kirkon sururyhmään. Perhepiirissäni sattui edellisenä vuonna kuolemantapauksia, joiden herättämien ajatusten äärelle on ollut tärkeä pysähtyä nyt hieman jälkikäteen. Sururyhmä on turvallinen paikka jäsennellä tunteitaan ja ajatuksiaan elämän rajallisuuden tullessa lähelle. Olen todella kiitollinen ryhmän taitaville ja läsnäoleville vetäjille.
Tänä vuonna on korviin kantautunut suruviestejä kirkon piiristä – moni työtuttava, teologi ja yhteistyökumppani on saanut taivaskutsun. Kunkin ihmisen ammatillisesta toiminnasta – vaikka sitä etäämmältäkin olisi seurannut – on jäänyt mieleen jokin teema tai hyve, kuten vaikkapa laaja-alaisuus, kannustavuus tai rohkeus. Tuttujen ihmisten poismeno pysäyttää ja saa pohtimaan myös oman elämän rajallisuutta.
Elämässä ja yhteiskunnassa muutos on jatkuvaa ja täällä pääkaupunkiseudulla eletään kirkollisessa elämässä jännittäviä aikoja, kun talousnäkymät vaativat suuria rakennemuutoksia. Syksyllä valitut seurakuntapäättäjät ovat monien vastuullisten ja vaativien päätösten edessä. Tuntuu historialliselta huomata esimerkiksi sellainen seikka, että verrattain suuressa Kalasataman kaupunginosassa etsitään uusia yhteisöllisiä toimintatapoja nyt kokonaan ilman kirkkotilaa. Mitä jää jäljelle tai mitä uutta syntyy tällaisissa tilanteissa? Mikä on kirkon sanoman ydin?
Minulle yksi kirkon olemuksen ydinasioista on juuri tuo kutsumisen teema. Arvostan suuresti sitä piirrettä monissa tuntemissani kirkon työntekijöissä, että aina ihmisiä kohdatessa on tarjota jotakin mahdollisuuksia tulla mukaan ja osallistua. Silloinkin, kun ei kutsuun tartu, kutsu itsessään lämmittää ja kertoo siitä, että kirkon asioihin on tervetullut.
Loppuvuodesta jäi mieleen tärkeä kulttuuriteko. Piispa Mari Leppänen valitsi Finlandia -palkinnon saajaksi kiinnostavan kirjan, Iida Rauman Hävitys -teoksen. Huomasin, että valinnan myötä julkisuuden valokeilaan tuli tilaa, paitsi tuon teoksen kaunokirjallisille ansioille, myös äärimmäisen tärkeälle aiheelle: lasten oikeuksille ja lapsiin kohdistuvan väkivallan tunnistamiselle ja ehkäisylle. Kulttuurilla on oma kielensä ja tapansa nostaa asioita puheenaiheeksi ja pohdittavaksi. Niin on myös uskonnolla. Toivon, että tulevakin vuosi on sellainen, jolloin kirkko tunnistetaan arvokeskustelijana. Erityisesti vaikeina aikoina ovat yhteisvastuun eetos ja heikoimmassa asemassa olevien puolustaminen tärkeitä asioita.
Hyvää uutta vuotta 2023 palstan lukijoille ja blogisteille!
Viime vuosi oli sellainen joka nostaa raamatun sanoman aina vain vahvemmin sille kuuluvaan arvoonsa. Ne ennustukset joista Isossa Kirjassa kirjoitetaan ovat melkein viimeistä piirtoa myöten totta ja toteutuneetkin. Vuodesta jäi itselleni paljon enemmän positiivista kuin negatiivista. Pahin negatiivinen on yleinen epävarmuus. Myös sää vaihtelee niin tiheään tahtiin että kohta kai linnutkin muuttavat suuntaa yhtenään.
Kirkon monipuolinen tarjonta on joskus vaikea asia käsitellä. Hyvää kirkossa on se että ovet ovat avoinna kaikille mutta sitten jää kysymys siitä että mitä kirkolla on annettavana vähäosaisille, rikkaista puhumattakaan. Kun suru on syvin ja rinnalla kulkijoille on kysyntää, silloin ihmiset hakeutuvat kirkkoon. Olisi toivottavaa että jo onnen päivinä ihmiset muistaisivat kiittää Jumalaa ja Jeesusta kaikesta siitä hyvästä mitä heillä tänään on. Ja myös toimia sen mukaan heitä kohtaan joilla ei tänään tarpeeksi ole. Onneksi hyviä ihmisiä on.