Luterilainen oppi Jumalan Sanasta
Raamattu on Jumalan sana. Perustuksena opetuksellemme Jumalan sanasta on Raamatun oma opetus: ”Kaikki Raamatun kirjoitus on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta ja on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi, kasvatukseksi vanhurskaudessa.” (2 Tim. 3:16,17) Jumalan Hengen vaikutuksen tähden koko Raamattu on erehtymätön, elävä, voimallinen ja iankaikkisesti muuttumaton totuus. Raamatun sanaan soveltuvat seuraavat opetukset: ”Raamattu ei voi raueta tyhjiin.” (Joh. 10:35), ”Jumala ei ole voinut valehdella.” (Hebr. 6:18) ja Herran sana pysyy iankaikkisesti.” (1 Piet. 1:25).
Edellä sanottu on Raamatun inspiraatio – oppi jonka Raamattu itse opettaa jokaiselle uskovalle. Asiasisältönä on, että kaikki, mitä Jumala on sanonut, on kunnioittaen uskottava. Tämä on myös ns. Raamattu realismia, johon Raamatun lukija tulee johdetuksi, uskon kautta Raamatun sanaan, Raamatun oman opetuksen mukaan. Siten uskovaisen Jumalan lapsen johtaviin periaatteisiin kuuluu; ”Yksin Sana” ja ”Sana on varma ja selvä.” Ja vielä ”Sanassa varmuus, veressä voima.”
Eksklusiivisesti eli poissulkevasti voidaan todeta: Siinä henkilössä ei ole mitään valoa, joka ei puhu Raamatun sanan mukaan. Samoin ei kukaan voi todellisesti palvella Jumalaa oikealla tavalla ja silti pitää sitä, minkä Jumala itse on kirjoituttanut sanaansa, merkityksettömänä ja Hengen arvolle sopimattomana. Jos kristitty halveksii Raamatun sanaa, sen yksinkertaisuutta, Jumalan vanhurskas tuomio sulkee tällaisen henkilön taivaallisten salaisuuksien tuntemisen ulkopuolelle. Raamattu ei avaudu, ei sitten millään. ”Tarvitaan Damaskon tien kokemista.”
Hylkäämme ajassamme laajalle levinneen opin, ettei Pyhä Raamattu olisi joka kohdaltaan Jumalan sana, vaan osaksi Jumalan sanaa ja osaksi ihmissanaa, ja että se siitä syystä sisältäisi tai ainakin voisi sisältää erheitä. Pyhä Raamattu on totta joka sanaltaan myös silloin kun se käsittelee historiallisia, maantieteellisiä ja muita ajallisia asioita.
Jumalan sanan erehtymättömyyden tähden se soveltuu kirkon opin ja elämän ohjenuoraksi. Luterilainen tunnustus ilmaisee asian näin: ”Me uskomme, opetamme ja tunnustamme, että Vanhan ja Uuden testamentin profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset ovat ainoa sääntö ja ohje, jonka mukaan kaikki opit ja opettajat on koeteltava ja arvioitava.” (Yksimielisyyden ohje, tiivistelmä, Tunnustuskirjat 1990, s. 427)
Luterilaisen uskon kohde on Raamattu ja luterilaisen uskon perustus on Raamatun ilmoittama kolmiyhteinen Jumala. Vaellamme ”Silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen…”
Opetamme Jumalan sanan armonvälineluonnetta. Se synnyttää ja vahvistaa pelastavaa uskoa ainoaan Vapahtajaan, Herraan Jeesukseen Kristukseen. Apostoli Paavali sanoo: ”Minä en häpeä evankeliumia; sillä se on Jumalan voima, itse kullekin uskovalle pelastukseksi, juutalaiselle ensin, sitten myös kreikkalaiselle. Sillä siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon, niin kuin kirjoitettu on: ”Vanhurskas on elävä uskosta.” (Room. 1:16,17) Jumalan sanan käyttö kuultuna, luettuna tai muisteltuna on tie pelastuksen tuntemiseen ja uskossa vahvistumiseen.
Jukka Teininen
Piirisihteeri Sley (eläk)
Forssa
Aamen! Näin Sana kaikesta vastustuksesta huolimatta on ja pysyy.
Hyvä blogi, kiitos Jukka. Jumalan sanassa on totuus.
”Vanhurskas on elävä uskosta.”
Siinä heti sanan vääristelyä, sillä oikea käännös kuuluisi: ”Oikeudenmukainen uskollisuudestaan elää.”
u·tzdiq
בֶּ אֱמוּנָת
b·amunth·u
יִ חְ יֶה
ichie
:
:
Jo ennen Lutheria oli samalla tavalla uskovia . Taisi olla Occamilainen, joka sanoi: ”Papa errare potest, scriptura sacra non errare potest.” Hussilaiset ja Böömin veljeskunta ja yksittäiset ryhmät siellä täällä.
Blogin kirjoittaja on kaikin osin oikeassa. Jumalan Sana on taivaasta lähetetty opaskirja pelastukseen.Muistan paikallisen kirkkoherran, joka lopetti jokaisen tekstin luvun sanoilla: ”Taivas ja maa katoavat, mutta Jumalan Sana pysyy. Vanhoissa Raamatunkohdissa oli alaviitteenä muut samaa asiaa käsittelevät Raamatun kohdat. Raamattua siten on helpompi selittää Raamatulla. Ei sitten mennä harhaan. Jos ihminen etsii, hän löytää vastauksen Pyhästä Sanasta. Raamattua voivat selittää Pyhän Hengen saaneet uskovaiset. Kristuskeskeinen saarna vie ihmisen kuvitelmilta pohjan ja johtaa kalliolle, joka kestää maailman myrskyt.
Kiinnostava kysymys on, määritelläänkö luterilainen oppi Raamatusta Lutherin, luterilaisten tunnustuskirjojen, jonkin puhdasoppisuuden ajan teologin, 1800-luvun repristinaatioteologian, jonkin tuon ajan muun teologisen suuntauksen tai jonkun modernin tutkijan näkemysten mukaan. Paljon riippuu määritelmän tarkkuudesta. Vaikka monet näsäviisaat saivartelut lakkaavat silloin, kun kysytään, mistä köyhä syntinen saisi rauhan omalletunnolleen.
Hyvä Jukka T,
Aamunkoitto-lehti (v. 1939) julkaisi käännetyn kirjoitussarjan otsikolla ”Protestantismista verrattuna kreikkalaiskatoliseen uskontoon. Erään protestantin ajatelmia.”
https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/titles/0355-9009?display=THUMB&year=1939
Siinä kirjoitetaan mm. (Aamunkoitto 1939/40, s. 311):
”Uskonpuhdistajat, jotka asettivat kirkon perintätiedon
oman subjektiivisen, tietysti Pyhään Raamattuun perustuvan
arvostelunsa alaiseksi eikä historiallisen tarkastelun alaiseksi,
eivät aavistaneet, että sen kautta he antoivat turmiollisen
esimerkin myöhemmille sukupolville, jotka eivät ollenkaan
pelkää asettaa itse Pyhää Raamattuakaan alkukirkon kirjallisena
perintätietona subjektiivisen arvostelun alaiseksi
eivätkä epäröi iskeä kritiikin terävää veistä kaikkeen siihen,
mikä ei saa arvoa heidän luulotellun historiallisen tutkimuksensa
edessä tai mikä on ristiriidassa heidän valistuneen järkensä
kanssa.”
Suosittelen koko kirjoitussarjan lukemista (Aamunkoitto 1939, numerot 38-46)
”Jokainen pyhä, Jumalan Hengestä syntynyt kirjoitus on (2 Tim. 3:16,17).” Niinhän tässä ei lue, että jokainen kirjoitus olisi pyhä ja Hengestä syntynyt. Niinpä Jukka Teinisen lausuma ”kaikki Raamatun kirjoitus on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta” on jokseenkin rohkea tulkinta. Lutrher itse arvioi Raamatun tekstejä keskeisiin ja vähemmän merkityksellisiin sen mukaan, miten ne julistivat Kristusta. Jaakobin kirje ei tainnut saada häneltä kovinkaan mairittelevaa luonnehdintaa.
”…hyödyllinen opetukseksi” jäi jostain syystä pois.
Martti P,
Juuri näin. Raamattu on osa Kirkon Traditiota kirjallisessa muodossa. On kummallista ajatella, että se yksinään olisi riittävä. Kirkon Traditio on kokonaisuus, josta Raamattu toki on tärkeä osa. Sitä on tulkittava oikein Kirkon opastuksella ja Kirkon isien ja äitien mukaan, ei itse vähäisellä järjellä.
Valitettavasti Lutherkin valikoi ja tuliksi Raamattua välillä melko epäloogisesti ja oman agendansa mukaan.
Kannattaa tutustua https://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/titles/0355-9009?display=THUMB&year=1939
Aamunkoitto 1939, numerot 38 alkaen.
Saksankielinen alkuperäinen teksti:
https://play.google.com/store/books/details/Anonymus_AC10337975_Der_protestantische_Standpunkt?id=7kQtAAAAYAAJ
Se, että Raamatulla on keskus – uskontunnustus – kolminaisuusoppi – uskonvanhurskaus – hiukan Lutherin kirjoitusajankohdasta ja kirjasta riippuen ja se, että Raamatussa on hämäriä kohtia, ei tarkoita, että jotkut Raamatun tekstit olisivat keskeisiä ja toiset vähemmän merkityksellisiä. Tämä on tarkoitushakuinen ns. liberaaliprotestantismin tekemä tulkinta Lutherin raamattunäkemyksestä. Koko Raamattu on Jumalan sanaa ja sillä on keskus. Tästä ei seuraa, että esimerkiksi Vanhan testamentin uhrisäädökset olisivat ”vähemmän merkityksellisiä”. Me emme tietenkään enää suorita uhreja, mutta niiden avulla selviää erityisesti Kristuksen antaman uhrin merkitys.
Varsinainen ongelma on siinä, kun jotakin iskusanaparia tai Lutherin lausumaa aletaan käyttää perusteluna Raamatun tekstien meille jostakin syystä epämukavien opetusten ja ohjeistusten mitätöimiseen.
Luterilaisen ja reformoidun/fundamentalistisen raamattukäsityksen keskeinen ero on muuten siinä, että me lähestymme Raamattua Kristuksesta ja Häneen uskomisesta käsin emmekä niin, että ensin uskomme Raamatun erehtymättömyyteen ja sitten päättelemme sen pohjalta Kristuksen ja uskonvanhurskauden merkityksen.
Martti,
Ehkäpä Lutherinkin kommentteja mm. Jaakobin kirjeestä olisi hyvä ymmärtää myös historiallisen kontekstin mukaisesti: hänhän sananmukaisesti taisteli uskonvanhurskauden puolesta, siis sen puolesta, ettei teoilla itsessään tulla vanhurskaiksi, ts. teoilla ei pelastuta.
Lutherin kaikki (asiallisetkaan) kommentit eivä liene aivan Jumalan sanan vertaisia kuitenkaan, vaikka kunka uskonpuhdistaja olisikin ollut. Eihän Raamatunkaan jakeita pidä asiayhteydestä erottaa. – Siihen sortuvat sekä ns. konservatiivit että ns. liberaalit.
Jos teot kristillisessä elämässä jätetään huomiotta, ollaan (aikamme) ”halvan armon” (= hyväksymisen) tai pahimmillaan ”antaa mennä” -mentaliteetin tiellä. (Tosin usein tunnutaan asetettavan uusia ”pelastavia” tekovaatimuksia…)
Totta kai teoilla on väliä, jos Jeesuksen ohjeita on uskominen. Ovatko ne koskaan riittäviä on sitten aivan eri kaliiberin asia. Siinä suhteessa Luther oivalsi käsittääkseni Raamatussa kirjoiteutun viisauden useita aikalaisiaan paremmin.
”Koko Raamattu on Jumalan sanaa.” Kirjaimellisesti ymmärrettynä tämä johtaa mahdottomuuksiin. Kirjoituksissa esitetty maailmankuva on antiikin aikainen ja perustuu silloin eläneiden ihmisten rajallisiin havaintoihin. ’Maanpiiri’ ja ’taivaankansi’ ovat enää runokuvia, mutta kuvaavat aikanaan vallinnutta käsitystä litteästä maasta, jonka päällä oli katoksen tapainen taivas. Sade valui sen ajatuksen mukaan todellakin avoimista ’taivaan akkunoista’.
”Ehkäpä Lutherinkin kommentteja mm. Jaakobin kirjeestä olisi hyvä ymmärtää myös historiallisen kontekstin mukaisesti.” Ehkäpä Raamattuakin olisi hyvä ymmärtää historiallisen kontekstin mukaisesti.
On jotenkin surkuhupaisaa lukea näitä kommentteja, joissa pyritään eri tavoin pyrkimään eroon Raamatun arvovallasta ja erityislaadusta Jumalan sanana sekä osoittamaan ”perinteisen” raamattukäsityksen ”mahdottomuus”. Enkä tarkoita sitä, että pitäisi omaksua fundamentalistinen raamattukäsitys.
Niin,
Etsitään, etsitään – vaan ei suotaisi löydettävän…?
Pohjimmiltaanhan kysymys on siitä luotetaanko Raamattuun ilmoituksena vai omaan mielipiteeseen enemmän ”ilmoituksena”.
Onko Raamattu Jumalan puhetta (ilman äärifundamentalistista tulkintaa) vai onko ”oma puheeni” Jumalallista puhetta ja ymmärrystä.
Raamatun lukemisessa voi toki ottaa kontekstin huomioon. Niin pitäisi konteksti ottaa huomioon omissa mielipiteissämmekin.
Ja niinmuodoin myös omissa käsityksissämme Raamatun kontekstista.
Raamatun tulkintaongelmia valaisee erinomaisesti Kari Latvuksen kokoama ”Tulkinnan kehällä: puheenvuoroja Raamatusta ja kirkon tunnustuksesta.” Kirja hermostutti aikanaan mm. Timo Eskolan.
Minusta monet tulkintaongelmat ovat itse asiassa alkaneet jo tapahtumien kertojien ja muisiinmerkitsijöiden lähtökohtaisista tapahtumatulkinnoista. Oiko ihminen esim. nähnyt oikean enkelin vai vain jotain jonka oli tulkinnut enkeliksi jne. jne.
Niin, kristillinen kirkko tunnustaa uskovansa Jumalaan, joka on sekä näkyvien että näkymättömien (=enkelit) Luoja. Tästä seuraa, että enkelit ovat kyllä reaalisesti olemassa – ”ihan aikuisen oikeesti” – eivätkä he ole olemassa vain Raamatun kirjoittajien luuloissa tai maailmankuvissa. Sitten on asia erikseen, että sana enkeli voi eri Raamatun kohdissa tarkoittaa myös jotakin muuta kuin lähtökohtaisesti ihmissilmälle näkymätöntä henkiolentoa.
On selvää, että me nykyaikaiset lukijat ymmärrämme monia Raamatun kohtia ja lausumia vertauskuvallisemmin ja eri tavalla kuin vaikkapa 3000 tai 1000 vuotta sitten. Syynä ei ole vain maailmankuvan muutos vaan myös jatkuvasti lisääntynyt tieto Raamatun syntyajasta ja aikakauden kulttuurista.
”Niin, kristillinen kirkko tunnustaa u s k o v a n s a Jumalaan, joka on sekä näkyvien että näkymättömien (=enkelit) Luoja. Tästä seuraa, että enkelit ovat kyllä reaalisesti olemassa.” (harvennus SH:n)
Mikään mikä perustuu vain uskoon ei ole välttämättä reaalisesti olemassa. Toki voi olla olemassa. Mutta jos reaalienkeleistä olisi näyttö, kyse ei olisi enää ukosta vaan tiedosta ja tätä tietoa ei kenelläkään toistaiseksi ole.
Mistäs, Seppo hyvä,
osaat päätellä, mikä on oikea tai ”parempi” tulkinta tuosta ”enkelin näkemisestä”?
Pitäisi kai ensin määritellä, mikä ja millainen on enkeli, jos halutaan asiasta vakavasti diskuteerata.
Me olemme nyt tilanteessa, jossa yritämme tulkita ”jonkin näkemisen tulkitsijaa”, ja nänen kuvaustaan. Jos yritämme varmaksi väittää oma tulkintaamme oikeammaksi kuin alkuperäisen kertojan, olemma melkoisen spekulaation pyörteissä – siis tieteellisesti arvioiden.
Ensin pitäisi sopia, millaisten filosofisten lasien läpi tai kautta asiaa tarkastelemme.
Raamatun tulkitsijat kaiketi ovat toisiaan aiemminkin ”hermostuttaneet”. Räisänen (ja Hesarikin) taisi ”hermostua” aikoinaan Eskolan tulkinnasta.
Tosin en tiedä onko termi ”hermostua” näissä yhteyksissä kovin tulkinnanvarainen termi. Miten sen määrittelet?
En minä tietenkään voi päätellä mitään ensimmäisten epifanioitten tulkintojen oikeellisuudesta, kun en ole ollut paikalla ja jos vaikka olisinkin, olisin voinut itsekin tulkita näkemäni väärin, koska minulla ei olisi ollut aiempaa kokemusta mihin verrata eikä täsmällisiä käsitteitä millä näkemääni kuvata. Heprean enkeliä tarkoittava käsite on melek eli ’kulkija(lta)’ ja moisia kulkijoita on voinut olla vaikka minkälaisia, jopa pyörillä ja siivillä ja tulipyrstöllä varustettuja, jotka ovat voineet olla vaikka vieran sivilisaation astronautteja joita on erehdytty pitämään jumalallisia lähetteinä. (Vrt. ns Gargo-kultti)
Hermostuminen näkyy kritiikkien terävyydessä ja usein myös sanatulvissa.
Minä olen aikanaan tenttinyt tuon Latvuksen kirjan osana erästä koulutusta ja sen anti oli sekalainen: sekä hyvää että huonoa. Nyt olennaista ei ole se, puhummeko Latvuksen tai Eskolan tai kenties Wille Riekkisen ja Heikki Räisäsen käsityksistä.
Yksi hyvä tapa Raamatun ainutlaatuisuuden sanoittamiseen on soveltaa Kalkhedonin kirkolliskokouksen lausumaa Kristuksen kahdesta luonnosta v 451: Jumalallinen ja inhimillinen ovat Raamatussa yhdessä sekoittamatta, muuttamatta, jakamatta ja erottamatta. Tätä soveltavat niinkin keskenään erilaiset teologit kuin Juha Pihkala ja Juha Ahvio.
Minusta keskeinen ongelma on, että Raamatun inhimillisen puolen tutkiminen tieteellisin menetelmin – niin arvokasta ja välttämätöntä kuin se onkin – johtaa helposti pitämään Raamattua pelkästään ”tavallisena” kirjana. Tällöin koko Raamatun merkitys kirkolle jää historialliseksi, Jumalaan viittaavaksi tai pelkästään ihmisten kokemuksia sisältäväksi. Tämä siis kirkon ja seurakunnan tarpeiden osalta.
Lopuksi vain se huomio, että Jumalan sanalla on kyllä kolme eri hahmoa: Jeesus Kristus, Raamatun kirjoitettu sana ja julistettu sana. Ei tällaisten erittelyjen käytössä ole mitään väärää, kunhan niitä ei aseteta vastakkain. Lutherin raamattukäsityksen parhaat analyysit on kirjoitettu ruotsiksi: Leif Erikson Auktoritet och nådemedel ja Ingemar Öberg: Bibelsyn och bibeltolkning hos Martin Luther. Suosittelen varsinkin ensin mainittua.
Nyt pidän talvilomaa näistä debateista. Kolmiyhteisen Jumalan Ssnausta ja hyvää uutta vuotta kaikille!
Niin, Seppo,
”hermostuminen” (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan täsmällisesti) on inhimillistä.
Se ei sinänsä merkitse argumenttien olikeellisuuden kannalta ongelmaa. Toki henkilöä (ja hänen ominaisuuksiaan) on toisinaan tapana arvostella, jos argumentit eivät enää riitä.
Raamatussa Jeesus ja Paavalikin kai ”hermostuivat”. (Jeesus temppelissä?)
On hyvä muistaa, että tietokin on (vain) ”hyvin perusteltu tosi uskomus” tai jatain sinne päin ulkomuistista.
Kotimaan uutisen mukaan Talous ja Yhteiskunta (T&Y) -lehden haastattelussa arkkipiispa Luomalle esitettiin kysymys: ”Jumala on kaikkivaltias, Paholainen saa olla olemassa ja toimia: ”Onko Paholainen siis Jumalalla töissä?” Tähän arkkipiispa vastasi mm. ”Kysymys Paholaisesta on sellaista, mihin luterilainen kirkko ei ole ainakaan viime vuosikymmeninä enää juurikaan keskittynyt”.
Ei huolta, Perkele on kyllä keskittynyt meihin. Mitä sanookaan Pietari 1:5: ”Teidän vastustajanne, perkele, käy ympäri niinkuin kiljuva jalopeura, etsien, kenen hän saisi niellä.” Vai onko Perkele juuttunut ”hornan tuuttiin”, ettei ole enää luterilaista kirkkoa vaivannut vuosikymmeniin? No hyvä mikäli kirkko on päässyt hänestä. Pysyköön siellä!
Paholaiseen keskittyminen lienee juuri se, mitä se toivookin. Jalopeura nielee ne, jotka sen kiljuntaa eniten säikähtävät.
Niin, Luther ei ollut erityisen säikky tapaus, eikä häntä myöskään jalopeura niellyt, vaikka pikaisesti haettuna hän suomenkielisissä teksteissä käsittelee paholaista yli 4000 tuhannessa kohdassa, kuten Ahti-saarnoissaan esimerkiksi todeten: ”Sillä se on pääasia, josta perkele enimmän huolta pitää, että hän saisi sen rakkauden, joka Jumalalla on meitä kohtaan, sydämistämme poistetuksi ja saatetuksi meidät siihen, ettemme mitään hyvää odottaisi Jumalalta, vaan pitäisimme Hänet vihollisenamme; jos hän sen voi toimittaa, niin on hän voittanut.”
Tuossa haastattelussa esitettiin kysymys: ”Sanotaan, että Jumala rakasti meitä niin paljon, että antoi ainoan poikansa kuolla meidän syntiemme tähden. Mutta Jumala oli itse päättänyt, että jonkun on kuoltava. Mikä logiikka tässä on?”
Kun arkkipiispa puhuu sovituksesta, hän puhuu kyllä Jumalan rakkaudesta ihmistä kohtaan, Jeesuksen ristinkuolemasta, kuoleman voittamisesta, ylösnousemuksesta, ihmisten vihasta ja siitä ”mitä Jumala Jeesuksena teki: kohtasi ihmisiä, toi toivon…”
Arkkipiispa ei kuitenkaan sanallakaan mainitse, että Jeesus kukisti kuolemallaan ja ylösnousemisellaan Saatanan vallan, vaan hän viittaa pelkästään ihmisiin ja uskonnollisiin johtajiin. Vai pitäiskö meidän lukea rivien välistä sen, mistä on kysymys? Ilmeisesti perkele on nykyään arka aihe? Vaiettu tapaus, etten sanoisi, joka kuuluu menneisyyteen, ettei häntä ole näkynyt luterilaisessa kirkossa vuosikymmeniin?
”… yli 4000 tuhannessa kohdassa…” Nyt taisi tulla epähuomiossa vahvasti liioitelluksi. Olisikohan neljätuhatta tarpeeksi? Luther nauroi paholaiselle päin naamaa ja heitti kai mustepullollakin.
Mikäli ottaa huomioon koko Weimarer Ausgabe – sarjan, niin mikä lienee lukumäärä. Tiedä häntä, mikä on totuus tuosta mustepullosta, mutta kynä oli tietenkin Lutherin miekka, jolla hän kävi tuota valheen isää vastaan. Kuten Luther totesi: ”On totta että Perkele on valehtelija, mutta meitä syyttäessään hän ei valehtele. Hän käy taistoon aseenaan kaksi todistajaa, Jumalan laki ja omatunto.” Kuka siis voi kiistää, ettei ole tehnyt syntiä. Olisiko tämän ajan ihmisillä kiistämiseen enemmän taipumusta kuin meneen ajan ihmisillä. Synnin logiikka vaatii myös sen aiheuttajan nimen. Onko kirkolla pelko, että se joutuu lehtien palstoille, mikäli sovituksen yhteydessä käyttää tuota sanaa, mihin kirkko ei vuosikymmeniin keskittynyt.
”Kuten Luther totesi: ’On totta että Perkele on valehtelija, mutta meitä syyttäessään hän ei valehtele. Hän käy taistoon aseenaan kaksi todistajaa, Jumalan laki ja omatunto.’ Kuka siis voi kiistää, ettei ole tehnyt syntiä.” Huomaatko, Kosti Vasumäki, että tällaisen ajatuksen esittäessäsi olet perkeleen mukana syyttämässä? Kristityn aseina ovat Jumalan rakkaus ja Kristuksen pelastustyö.
Kuka siis voi kiistää, ettei ole tehnyt syntiä. Hän valehtelee, joka tuon kiistää.
Kristityn tulee kertoa syntiselle, että synnit saa anteeksi.
Ei Pietarikaan saanut syntejään anteeksi ilman katumusta, joka tosin ei ole vanhurskauttamisen vaikuttava syy, vaan armo.
”Herra kääntyi ja katsoi Pietariin, ja Pietari muisti, mitä Herra oli hänelle sanonut: ’Ennen kuin kukko tänään laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.’ Hän meni ulos ja itki katkerasti.” Pietari ei katunut siksi, että joku olisi muistuttanut hänen syntisyydestään. Eikö parannussaarnan tule olla saarnaa parannuksesta eikä saarnaa synnistä?
Kuten toteat Pietarista ”hän meni ulos ja itki katkerasti.” Eikö Kristuksen kieltäminen tosiaan muistuttanut Pietaria hänen syntisyydestään? Jumalan laki Pietarin omassatunnossa aiheutti tuon katkeran katumuksen ja ellei Herra olisi katsonut häneen, Pietarille olisi käynyt samoin kuin Juudaalle, eli hän olisi joutunut epätoivoon ja kuolemaan. Entä tuo parannussaarna? Kristus tosin Johanneksen evankeliumin 16. luvussa (8. jakeessa) sanoo Pyhän Hengen – parannussaarnalla – nuhtelevan maailmaa nimenoman synnin tähden.
”Jumalan laki Pietarin omassatunnossa aiheutti tuon katkeran katumuksen.” Aivan niin. Siinä ei tarvittu ketään Kostia tai Marttia häntä muistuttamaan.
Niin, taitaa Jeesuskin sitten turhaa kehoittavan (Luuk24:47) ”…että parannusta syntien anteeksisaamiseksi on saarnattava hänen nimessänsä kaikille kansoille, alkaen Jerusalemista.”
On toki saarnattava parannusta syntien anteeksisaamiseksi. Se on eri asia kuin saarnattava syntisyyttä parannuksen ja anteeksiannon saamiseksi.
Niin se on vain Martti, että soaistu on järkemme synnin perkele sielun peittää. Synti on meissä kuin iho ja sisäelimet Paavalin sanoin: ”Sillä kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat Jumalan kirkkautta vailla.” Eihän Perkele nyt sitä halua, että me näkisimme hänen jumalattoman tekonsa Aadamille ja Eevalle. Seuraava on oikein paholaisen emävale, kun hän tyrkyttää tuota valhettansa; – ”onko Jumala todella sanonut… – ” saattaen epäilyksen alaiseksi Jumalan sanan.
Itse hän ei ole pysynyt Jumalan sanassa langeten ylpeyteen ja epäuskoon jota myrkkyä hän yrittää syötää meille mitä ”kauneimpana” totuutena. Täyslaidallinen korvatillikka Jumalan sanalla tekee hänelle oikein hyvää tietäen, että hänet on voittanut Kristus, joka on meidän puolustajamme ja me olemme uskon kautta häneen vanhurskaita. Tätä sanaa – uskon kautta – tuo kaksinaamainen valehtelija ei siedä niinkauan kuin maa pysyy.
”Soaistu on järkemme, synnin perkele sielun peittää.” Tuo sokeus ilmenee varmaan niinkin, että perkeleelle mtarkoitettu ’korvatillikka Jumalan sanalla’ läjähtääkin lähimmäisen poskeen.
Oleellinen kysymys lieneekin:
Mitä on synti(ä)?
Ja saako/voiko – tai toisaalta pitääkö sitä(myös) – ääneen julistaa?
Jos synti ymmärretään kovin suppeasti tai/ja yleisesti, tullee myös armosta ja anteeksiantamuksesta suppea(a) tai epämääräistä, abstraktia.
Nykyisin puhe synnitä kuuluu epämääräisestä suunnasta taai häipyy lähen kuulumattomiin. Niinpä armoistakin on tullut hiukan epäselvä uuskäsite.
Martti. Meillä ei ole tietenkään taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan pahuuden henkiolentoja vastaan, kuten Paavali toteaa (Ef6), joten käsitit minut väärin. Tuo valheen henki on Persoona, kuten tiedetään, jota vastaan meitä kehoitetaan käymään lujina uskossa (Piet5) Mutta tuo valheen henki on kavala ja hän yrittää vieroittaa meidät Jumalan sanasta ja uskosta. Olihan Eevalla ja Aadamilla Jumalan sana, jos he olisivat siinä pysyneet, he eivät olisi langenneet.
Mutta kun perkele huomasi heidän heikosti pitävän kiinni sanasta, niin hän tempasi sen heidän sydämestään, niin että ensin Eeva ja myös Aadam hylkäsivät sanan, ja näin oli perkele saavuttanut voiton. Perkeleen hyökkäykset Jumalan sanaa vastaan koetaan näinollen jokaisen sisimmässä tavalla tai toisella, joka Kristukseen uskoo. Tuota uskoa Saatana vihaa yli kaiken ja haluaa sen meiltä riistää. Meitä kehoitetaan käymään tuota vihollista vastaan hengen miekalla, joka on Jumalan sana (Ef6)
Niin Jukka. Hyvä kysymys. ”Mitä on synti(ä)?” Ja ”saako / voiko” sitä myös julistaa ääneen ja millä tavalla, ettei päädy käräjäsaliin?
”Meillä ei ole tietenkään taistelu verta ja lihaa vastaan, vaan pahuuden henkiolentoja vastaan, kuten Paavali toteaa (Ef6), joten käsitit minut väärin.” En keskustele kanssasi kahden kesken, Kosti Vasumäki. Ajatustenvaihdon julkisen luonteen vuoksi puhun syyllistämisen ongelmasta laajemmin. Nähdäkseni Paavalikin kävi taistelua pahojen henkien kanssa pääasiassa itsessään, eikä hyökännyt henkien kimppuun toisten ihmisten kautta. Kun kysytään, mikä on syntiä, on minusta tärkeää erottaa synti ja synnit. Synti on jumalattomuuta, synnit ovat jumalattromuudesta aiheutuvia elämää rikkovia ja kärsimystä aiheuttavia ajatuksia, sanoja, tekoja ja laiminlyöntejä. On siis kysymys syvemmästä kuin niin kutsutuista hyveistä ja paheista.
Toki sitten voidaan kysyä tekikö Paavali väärin Pietarin suhteen Gal2:11 todetessaan: ”Mutta kun Keefas tuli Antiokiaan, vastustin minä häntä vasten kasvoja, koska hän oli herättänyt suurta paheksumista.” Vai olisi Paavalin pitänyt ennemmin vaieta, ettei Pietari olisi kokenut tominnastaan syyllisyytä? Vai olisiko Jeesuksen pitänyt vaieta kun hän sanoi: ”Luuletteko, että kaikki ne kahdeksantoista, jotka saivat surmansa, kun torni Siloassa kaatui heidän päällensä, olivat syyllisemmät kuin kaikki muut ihmiset, jotka Jerusalemissa asuvat? Eivät olleet, sanon minä teille, mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.” (Luk13:4-5)” Tai olisko Jeesuksen pitänyt olla sanomatta Pietarille; ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten”. (Mat16:23).
Jukka. Kiitos että jaat Jumalan sanan aarteista elämän leipää lukijoillemme.
Jos Herra suo, niin loppiaisena 6.1.2023 klo 14 saarnaan Forssan rukoushuoneella pidettävässä loppiaisjuhlassa. .
Tekstini on Sir 39: 6 -13
Siinä pohditaan Jumalan suuria salaisuuksia. Oppaana on Raamatun sana.
Olen tutkinut tuota tekstiä jo pidemmän aikaa ja lukenut Sirakin tekstiä useammallakin kielellä. Nyt viimeksi tuokio sitten islannin kielellä.
https://biblian.is/biblian/siraksbok-39-kafli/
Matias Roto missä kohden Raamattua on tämä ””Sir 39: 6 -13″”?