Ensi syksyn seurakuntavaaleihin on aikaa yhdeksän kuukautta ja kirkossa aloitellaan julkisuuskampanjaa äänestysaktiivisuuden nostamiseksi ja ehdokkaiden rekrytoimiseksi. Nähtäväksi jää, että mitkä tulevat olemaan ensi syksyn vaalien pääteemat tai tuleeko sellaisia ylipäätänsä vuoden 2010 vaalien tapaan nousemaan.
Keskustelunaiheita kirkossa kyllä riittäisi jäsenkadosta seurakuntarakenteen kehittämiseen ja kaikkea siltä väliltä. Tärkeätä olisi saada teemoja kansantajuisesti suuren yleisön tietoisuuteen, jotta myös ehdokkaiden välille pääsisi syntymään aitoa linjakeskustelua siitä, mihin suuntaan kirkon tulisi kulkea seuraavan neljän vuoden ajan.
Kirkon seurakuntavaalien ympärille lanseeraamat julkisuuskampanjat ovat viime vaaleissa keskittyneet varsin pitkälle äänestysaktiivisuuden kohottamiseen. Tämä on hyvä ja tarpeellista, koska kotijääneiden osuus kirkon vaaleissa on perinteisesti ollut huomattavan korkea. Viime kerralla kirkon ympärillä käydyn vilkkaan julkisen keskustelun saattelemana äänestysaktiivisuus nousi seitsemääntoista prosenttiin. Nähtäväksi jää miten tällä kertaa käy. Varmin tapa nostaa aktiivisuutta olisi ollut Internet- ja postitse kotona tapahtuvan äänestyksen käyttöön ottaminen, mutta tähän ei ole toistaiseksi ollut Kirkkohallituksen ja Kirkolliskokouksen suunnalla riittävää mielenkiintoa.
Äänesaktiivisuus nostatuksen ohella toivoisi, että seurakuntavaalien lähestyessä kirkossa käytäisiin laajaa ja perusteellisesta keskustelua luottamushenkilöiden vaikuttamismahdollisuuksista ja siitä miten niitä voitaisiin kehittää. Helsingissä tehtiin viime vuonna kirkkovaltuustoaloitteeni pohjalta vaikuttamismahdollisuuskysely, jonka verkossa olevista tuloksista saattaa olla hyötyä myös pääkaupungin ulkopuolella, vaikka kirkon asemassa ja kirkkoon kuuluvuudessa on maassamme tällä varsin suuria maantieteellisiä eroja.
Seurakuntavaaleista puhuttaessa kokonaiskirkon kannalta vähemmälle huomiolle jäävä seikka on se, että ensi marraskuussa valitaan myös entisen presidentinvaalijärjestelmämme tapaan valitsijamiehet helmikuussa 2016 järjestettävään kirkolliskokousedustajien vaaliin. Nykyisinhän on edelleen niin, että seurakuntien luottamushenkilöt äänestävät siitä keitä maallikkoja valitaan kirkolliskokoukseen. Tämä seikka on mielestäni eräs niistä asioista, joka vaatisi kirkossa muutosta: kirkon korkeimman päättävän elimen edustajien valinnassa olisi demokraattista siirtyä suoraan seurakuntalaisten toimittamaan vaaliin. Tästä ja monesta muusta kysymyksestä toivottavasti käydään nyt seurakuntavaalivuotena vilkasta ja rakentavaa keskustelua.
Eihän siellä ole järkevää puhua mistään muusta kuin tehtävien priorisoinnista, johon tulojen vähennykset johtavat. Ensiksi karsitaan harkinnanvaraiset menot, sitten vaswta aletaan omaa työväkeä irtisanomaan. Mitä muuta se voisi olla. Päättäjäthän taloudenpidosta vastaavat, eivät hengellisen työn tekijät.
Vaikka taloudellinen viisaus on yksi hyvä peruste valittaville, tulisi heillä sen lisäksi aina olla selkeä näky seurakunnan ja koko kirkon tehtävästä. Se toisi mukanaan myös luottamushenkilöiden aktiivisen osallistumisen seurakunnan toimintaan. Ymmärryksellä hoidettu talous luo elävän toiminnan puitteet, vaikka niiden komeutta joutuisi karsimaankin. Tähän ns. hurskaaseen toiveeseen sisältyy myös näky kirkon työntekijöistä ja- toimihenkilöistä kirkon penkissä luottamushenkilöiden ynnä riviseurakuntalaisten rinnalla seurakunnan yhteisessä juhlassa sunnuntaiaamuisin.
Tässä keskustelussa esitetty hyviä aiheita vaalikeskusteluihin, mm Jukka Kivimäellä ja Teemu Kakkurilla. Yrjö Sahaman pointti on tärkeä, että saman valitsijayhdistyksen ehdokkaat olisivat suurin piirtein samoilla linjoilla. Se olisi huomaavaista äänestäjiä kohtaan ja demokratiaa edistävää.
Kirkko ja demokratia -keskustelussa piileskelee usein taka-ajatus, että voiko kirkon jäseniin luottaa, voiko heille antaa valtaa? Tämä tulee esiin mm keskustelussa kirkolliskokouksen maallikkojäsenten valitsemisesta tai seurakuntavaalien vaalitavasta.
Vastauksen molempiin kysymyksiin on minusta oltava: voi ja on luotettava.
Edellä on aika osuvasti tiivistetty kristillisen dogman keskeinen sisältö. Sen tämän tasoinen tunteminen kuuluu mielestäni eurooppalaiseen yleissivistykseen uskontokunnasta riippumattakin. Rippikoulussa tämä käydään läpi perusteellisemmin. Yläkoulun uskonnonopetuksessa on laaja osuus myös etiikalla, jota tarkastellaan paitsi kristillisen etiikan kannalta myös yleishumanistiselta kannalta. Ev.lut.opetuksessa tutustutaan myös kirkon historiaan ja nykytilanteeseen myös muitakin kirkkokuntia huomioiden. Jo vuosikymmeniä on tutustuttu myös tärkeimpien ei-kristillisten uskontojen oppiin ja riittiin. Ns. oman uskonnon opetus kylläkin edellyttää, että oppilas tutustuu syvällisimmin oman kirkkokuntansa oppiin ja käytäntöihin. Nykyisessä peruskoulussa raamatun kertomusperinteeseen tutustuminen kuluu ala-asteen oppimäärään. Näin ollen erityisesti oman uskonnon opetus tulisi turvata nimenomaan peruskoulun alaluokilla, yläkoulussa voisi olla mahdollista yhteisopetukin, jos turvataan myös opillisten perusteiden todenmukainen esittely tärkeimpien maailmanuskontojen osalta ja suomalaisen uskonnollisen tapakulttuurin tutuksi tekeminen.
Mjoo, nykytilanteen ja nykyisten opetussuunnitelmien pohjalta ajattelen suunnilleen samalla tavalla, vaikkakaan alakoulun osalta en kyllä uskalla tai tahdo linjata mitään. Toki on myös niin, että kouluopetus ja srk:n opetus ovat eri asioita. Srk kutsuu uskomaan, koulu ei sitä tee.
Missä ovat sakramentit ja kristillinen elämäntapa? Muuten oikein hyvä kokonaisuus.
Niin, tuossa ylhäällä esitin jollain tavalla sitä, mihin kristityt uskovat. Asian voi hahmottaa toisinkin, mutta tuossa pohjana on uskontunnustus. Siinä ei mainita pyhiä toimituksia eikä erityistä kristillistä elämäntapaa. Riittejä, rituaaleja ja etiikkaa käsitellään kouluopetuksessa toisessa yhteydessä. Tai riippuu tietysti opettajasta, miten tämä opetuspakettinsa kasaa.