Kansallisteatterissa 2010 esitetty Heini Junkkaalan näytelmä Kristuksen morsian räjäytti pankin. Se puhui suoraan ja monipuolisesti kirkon homo-ongelmasta. Mukana oli ajankohtaisia teemoja omakohtaisuuden, sisältäpäin katsomisen tuntua.
”Kristuksen morsian on näytelmä kristinuskon kompleksisesta suhteesta ihmisen sukupuoleen ja seksuaalisuuteen. Samalla se on näytelmä suvaitsemisen vaikeudesta”, sanotaan Näytelmät.fi -sivustolla ihan pätevästi.
Kristuksen morsiamen tekstiversio oli myös ehdolla Vuoden kristilliseksi kirjaksi.
Näytelmä kertoo Marionista, joka on kihlautumassa Julian kanssa. Sitten Jeesus puhuu Marionille ja tämä haluaa muuttaa seksuaalista suuntautumistaan. Hän kihlautuu konservatiiviuskovaisen miehen kanssa. Taustalla on syvää kirkollista sapelinkalistelua ja sakeaa hengellistä sukurasitetta.
Oli ilo nähdä Kari Paljakan ohjaama tv-elokuva näytelmän pohjalta. Käsikirjoituksen oli laatinut Heini Junkkaala. Lopputulos oli mielestäni hyvä ja jopa selkeämpi kuin näyttämöllä, jossa näkökulmia vaihdeltiin tiuhaan.
Tv-elokuvassa tapahtumia on tiivistetty, joudutettu ja pelkistetty. Erilaisuuksiakin versioiden välillä löytyy. Tv-elokuvassa päähenkilö Marionin äiti on heti alussa piispa, ei pappi niin kuin näytelmässä. Tv-elokuvan lopussa kuolee eri henkilö kuin näytelmässä. Tv-elokuvassa myös tasa-arvoinen avioliittolaki toteutuu.
Iida Kuninkaan esittämä sukupuolista identiteettiään pinnistellen muuttava nuori nainen on väkevä ilmestys. Luther-säätiötä markkeeraava Simeon-yhteisö näyttäytyy perinteisten mies-nainen-roolien leikkikehänä. Raamatullisin perusteluin toki.
Kirkon mediasäätiö teki hyvän työn tukiessaa Kristuksen morsiamen valmistumista.
Tv-versio katsottavissa Yle Areenasta vielä 28 päivän ajan. Katso täältä:
Kuvassa Julia (Niina Koponen) ja Marion (Iida Kuningas). Kuva ruutukaapaus Yle Areenasta.
P.S. Katso tv-elokuva ennen kuin kommentoit. On mukavampi keskustella samasta asiasta.
”…sen löyhästi todellisuudesta ammentavaksi fiktioksi.”
Todelllisuus on usein tarua ihmeellisempää… Seurattuani kymmenet vuodet kristinuskon sisäisiä välienselvittelyjä ja uskov ien ahdistuksia en voi kuin todeta että absolut fiktiota leffassa lienee ollut varsin vähän.
Ymmärrettävää että Kivimäki kiinnitti huomion lähinnä elokuvan marginaaleihin, ydinsanoma oli ehkä liian kipeä.
Loppun sanoma oli selvä eikä jättänyt minusta mitään avoimeksi:
Julia samastui itsensä uhranneeksi Kristukseksi, jonka juutalainen lähinnä papisto surmautti. Julia ei sattumalta kuollut pappien pyhän työtilan eli kirkon juuri alttarille!
Äiti lapsen kanssa alkoi keskittyä olennaiseen ja kääntyi lapsensa puoleen jättäen uskon mainoslappua nenänsä edessä heiluttaneen fundamentalistin piiristään ulos.
Lähinnä jäin pohtimaan sen nuoren naisen tuntoja, joka tarkoituksellisella teollaan tarkoituksettomasti surmasi oman ystävänsä. Selviytyikö hän oman syyllisyytensä taakasta?
Sain siis kuvan että sekä Juho pappi, että Henriikka piispa löysivät lopulta jonkinlaisen sisäisen rauhan, mutta tämä kolmas kiivailija saattoi jäädä syvään ahdistukseen.
Nähdäkseni elokuva on hieno. Jos moniäänisyydestä puhutaan, ei tässä nyt ihan Dostojevskin tasolla olla, mutta hyvä pyrkimys kyllä näkyy. Ymmärrettävä on tietysti monien yritys löytää elokuvasta yksi kiveenhakattu statement; mielellään tietysti sellainen, joka rankaisee väärässäolijoita ja palkitsee oikeassaolijat. Ihan tuollaista minä en elokuvassa näe – kylläkin pohdintaa vihan voimasta ja ehkä myös sovituksen mahdollisuudesta.
Elokuva (näytelmää en ole nähnyt) jatkaa modernille tyypillistä kriittistä, ”paljastavaa” uskonnon tulkintaperinnettä, jossa uskonto palautuu pitkälti valtasuhteisiin, psykodynamiikkaan tms. – eli se paljastuu lopulta joksikin ”epäaidoksi”, ellei kokonaan niin ainakin suurelta osin. Tämän, totunnaisemman, tulkintalinjan lisäksi elokuvassa voi kuitenkin nähdä tervetulleen yrityksen ymmärtää uskonnon olemusta myös sisältä päin.
”kylläkin pohdintaa vihan voimasta”
Mihin asiohin tai henkilöihin viha kohdistuu/kohdistetaan elokuvassa?
”Lähinnä jäin pohtimaan sen nuoren naisen tuntoja, joka tarkoituksellisella teollaan tarkoituksettomasti surmasi oman ystävänsä. Selviytyikö hän oman syyllisyytensä taakasta.”
Tämä ei ole asiassa mitenkään merkittävä pointti. Kyse oli symboliikasta, missä k i r k o n l a s i- i k k u n a särkyy fundamentalistisen kirjan iskemänä ja ihminen tuhoutuu
saman kirkon a l t t a r i l l a! (vert: uhrialttarit Vt:ssä)
Ei taide ole enää pitkään ollut kyökkipsykologiaa.
Jos käsikirjoittajan tavoiteena oli mainitsemasi symboliikka niin sei kyllä ilmiselvästi auennut kohtauksessa. Julia toki oli tilanteen uhri, mutta ketkä olivat tilanteen uhraajat?
Uhriveitsi – lasinpala – tuli ylhäältä, siis ’Taivaasta’.
Kelle aukeaa kelle ei. Koko elokuvan läpäisevä symboliikka oli ilmiselvää ja ei kai nyt ole vaikea ko elokuvan pintakertomuksen syy-yhteysketjua seurata. Symboliikka ei tee pintakertomusta merkityksettömäksi sitäkään. Ne toimivat simultaanisti.
Tuhoutunut nuori uhrasi itsensä suvaitsemattomuuden alttarille.
Kaiketi olet Kivimäki tietoinen homoseksuaalien nuorten itsemurhaluvuista.
Elokuvan Casablanca Victor eli Voittaja oli Jeesus-typos hänkin, Victor/Jeesus haavoittui ranteeseen mutta ei kuollut…
Salme Kaikusalo,
Katsoitteko elokuvan? Ellette, niin katsokaa, jos on aikaa ja vastatkaa itse. 🙂 Sen verran voin paljastaa, että viha kohdistuu siihen, mihin yleensäkin elämässä. Lisäksi tietysti viha saa usein sijaiskohteita…
Seppo Heinola,
Hyviä havaintoja esitätte elokuvasta. Kirjoitatte kuitenkin myös: ”Taide ei ole pitkään aikaan ollut kyökkipsykologiaa.” Niin, ehkä voisitte muistuttaa mieleenne vielä senkin, että vieläkin pitempi aika on siitä, kun taideteoksen ns. objektiivinen tulkinta on hylätty. 🙂
Kaiki tulkintamme ovat aina subjektiivisia koska ne tapahtuvat
subjektiivisesa päässämme. Toiset ovat lähempänä tekijöiden tietoisia tai tiedoistamatomia pyrkimyksiä kuin toiset.
Taide on myös peili, jonka kuvan voi hönkiä sumeaksi, jos kuvan katsominen tekee liian kipeää .
Seppo Juhani Järnberg,
Kiitso vastauksesta. Se riittää minulle tiedoksi. En katsonut elokuvaa ihan tarkoituksella. Olen nähnyt teatteriversion ja se ei vakuuttanut minua suuntaan eikä toiseen. Vielä kun aavistin, ketä tunnettuja henkilöitä roolihahmot esittivät, niin vaikutelma oli sitäkin, miten asian ilmaisisi, epämiellyttävämpi.
Subjektiivisuus on tietysti hyvä tunnustaa, ilmeistä se ainakin on. Näköjään tämänkin elokuvan tulkinta venyy aina siihenkin, että ”hyvikset ja pahikset” kyetään nimeämään.
Aikanaan olin mukana näyttelemässä ylipappia Johannes Virolaisenkansa H elsingin S uurtorille päättyneessä Passio-näytelmässä V ia Crusis.
Siinä Jeesuksen risti pystyettiin lopussa Suurkirkon portaille! Jeesus ristiinaulittiinkin kahten kertaan: ensin Rooma ristiinnaulitsi hänen ruumiinsa ja sitten Suuri Kirkko hänen oppiinsa.
Jeeuksen opista tehtiin oppi Jeesuksesta.
Jeesustelijat ristiinaulitisivat leffan Julian.
Minua jäi ihmetyttämään elokuvassa jakso, jossa konservatiivinen Juho pappi väistää toimittamasta hätäkastetta sairaalassa. Osaisiko joku kertoa että miksi ihmeessä hän väisti kasteen suorittamista? Mitä tarinan pappi mahdollisesti ajatteli tuolla hetkellä?
Kyseisessä kohtauksessa pappi Juho näki naisen lohduttavan vauvan äitiä ja tulkitsi tilannetta niin, että kyseessä on lesbopari. Ymmärrettävästi tilanne tuntui vaikealta.
Voitto, arvelen tämän johtuneen siitä, että hätäkaste olisi ollut Juhon herätysliikkeen kasteopetuksen vastaista. Siis ilmeinen ristiriita oman omatunnon ja opetuksen (kollektiivisen omatunnon) välillä. Näin itse tulkitsin.
Luulen Seppo Juhani Järnbergin tulkinnan tästä kohtauksesta olevan oikean, koska se sopii niin hyvin elokuvan teemaan.
Jussi Tynkkynen
Kasteoppiin liityvä tulkintasi olisi ristiriirassa suhteessa juonen kokonaisuuteen. Juho oli tapaamassa Aaronia ja pohdiskeli piispaksi ryhtymistä. Pappisvihkimykseen liittyvää episkopaalissuutta ei liene seurakunnissa, jotka eivät tunnusta lapsen kastetta.
Jukka Kivimäki, olen tullut jälkikäteen samaan päätelmään. Elokuvan herätysliike, Simeon-yhteisö, oli sekä fiktiivinen että myös symbolinen. Ajattelin elokuvaa katsoessani vain pikaisesti, että ehkä tässä yhteisössä hätäkasteen antaminen saattaisi olla kiellettyä liittyen johonkin uskomukseen.
Pidän Seppo Juhani Järnbergin tulkintaa tästä kyseisestä kohtauksesta oikeana, kuten jo aiemmin totesinkin.
Kommentoijia näyttää aikas vähän kiinnostavan elokuvan päähenkiköiden sisäinen maailma…kun pysyy sivuhenkilöissä pysyy myös sivuasioissa, tärkeitä nekin mutteivat elokuvan pääteemaa.
Nimistä vielä, Marionin äidin naispiispa Henriikan nimi viittaa tietysti miespiispa Henrikkiin. Vanhin fundamentalisti oli ’ylipappi’ Aaron
typoksenaan tietysti Mooseksen veli.
Minusta elokuvassa oli tuotu hienosti ihmisen oman elämän taistelua esiin…..mutta provosoinnit oli menny yli.. tehostusta käytetty liikaa…josta jäi mulle ainakin epämiellyttävä olo.
”Subjektiivisuus on tietysti hyvä tunnustaa…”
Minä en ’tunnustanut’ mitään koska minulla ei ollut asiassa mitään ’tunnustettavaa’, totesin vain itsestäänselviön.
Taiteentekijä on ylensä ottaen aina jonkin asian tai ihmisen puolella ja siinä mielessä tämänkin hienon elokuvan nähneen katsojan sympatia mennee näiden kahden nuoren Marionin ja Julian suuntaan.
Draama syntyy jännitteistä ja jännitteetön taide on mautonta ja hajutonta eikä saa aikaan juuri mitään. Kuten tämän toimivan elokuvan yksi hieno repliikki sanoo : ”Sun päänsisäinen dialogi ei muuta maailma senttiäkään!”
Hyvä taide on aikansaanut mailmassa aikaan runsaasti myös ihmistenelämää parantaneita tekoja,minkä näin Minna Canthin
päivänä mielihyvin voi todeta. Canthin yksi ainoa näytelmä ’Työmiehen vaimo’ lie parantanut köyhien asemaa enemmän kuin esim. häntä vihanneen piispa Johanssonin koko elämäntyö.
Tämä elokuva ei mielestäni ollut lainkaan fiktiivinen. Se oli uskonnollisesti ja yhteiskunnallisesti kantaaottava ja heijasteli niitä ristiriitoja ja sitä todellisuutta, joiden keskellä elämme tänäpäivänä. Elokuvan sanoma ja viesti on tärkeää ottaa todesta ja meidän itsekunkin olisi hyvä miettiä omia asenteitamme ja ennakkoluulojamme. Ja tuulettaa niitä.
Anteeksipyyntö Sepolle! Edellinen kommenttini ei ollut tarkoitettu sinulle, vaan yleiseksi kommentiksi aiheeseen. Mutta jostakin syystä se näyttää löytäneen paikkansa sinun erinomaisen kommenttisi alta. Olen pahoillani. 🙁
Tämä Kotimaa24:n uusi alusta ei mielestäni toimi loogisesti niinkuin keskustelusivuston tulisi toimia. Viestit pompahtelevat minne sattuu ja keskustelu käy todella vaikeaksi toisinaan. 🙁