Minne menet kirkko?

Oi Venäjä! Minne kiidät sä? Vastaa! Ei vastausta. Suloista helyä soittavat tiukuset; ilma jyrisee ja myrkyksi yltyy; ohi lentää kaikki, mikä maanpäällä on ja karsaasti katsellen syrjähän väistyvät ja tietä tekevät muut kansat ja valtakunnat.

Näihin sanoihin päätyy Nikolai Gogolin ”Kuolleet sielut.” Ihmettelen miten osuvasti ne kuvaavat juuri tämän hetken tuntoja Venäjän tapahtumista.

Sain vinkin lukea neljä kirjaa, jotka kuvaavat Venäläistä ajattelua ja sielunmaisemaa. Näistä ensin luin tuon ”Kuollet sielut” ja koin oppineeni jo paljon muutakin, kuin Venäläistä mentaliteettia. Venäläiset ovat sopeutumisen mestareita. He ovat joutuneet kokemaan paljon kovia aikoja ja oppineet niissä aivan tietynlaisen sopeutumisen kulttuurin.

Peilaan Gogolin tekstiä kirkon elämään. Siitä löytyy paljonkin yhtymäkohtia. Vaikkapa tuo, että opin suhteen kirkossa ollaan tarkkoja. Oppi on osattava oikein ja siksi ei kuka tahansa voi pitää uskon asioita esillä. Jotain olennaista näyttää puuttuvan. Jotenkin samaan tapaan, kuin kirjan päähenkilön hankkimat maaorjien sielut toivat päähenkilölle suuren arvon ja kunnioituksen. Kunnes selvisi, etteivät sielut ole elävien kirjoissa.

Suuri osa nuorisosta käy rippikoulun mutta koska siinä ei synny henkilökohtaista kohtaamista, niin uskonasiat jää irrallisiksi asioiksi, eivätkä kiinnity nuoren elämään. Niinpä he eivät liity kirkon elämään mukaan. Siihen todellista mahdollisuutta ei pyritä edes luomaan. Nuoret ovat aikansa mukana ja jäävät pois. Sitten tulee uudet käymään saman prosessin läpi. Kaikki näyttää hienolta mutta ei johda mihinkään. Kirkko saa suuren arvon tästä työstä joka on kuitenkin tyhjän päällä.

Co. Roseniusta aikanaan kyseltiin kirkon palvelukseen. Hän sanoi jotenkin tähän tapaan: ” teillä on siellä kaikki aseet ja hienot haarniskat, kypärät ja varusteet. Kaiken päivää te pelkästään kiillotatte niitä, mutta ette tee niillä mitään. Meillä on vain keppejä, kiviä ja nuijia. hakkaamme niillä, niin paljon, kuin ehdimme.”

Megane Jesus kirkko Etiopiassa kasvaa jatkuvasti vauhdilla. Se nyt jo maailman suurin Luterilainen kirkko. Sillä on 8 milj. jäsentä. Kasvun salaisuus on siinä, että jokainen jäsen vie sanomaa naapureilleen ja tutuilleen.

Kirkkomme toiminta on työntekijöiden varassa. Heidän työtaakkansa osin turhan byrokratian tähden on valtava ja en oikein usko, että hekään kykenevät työnsä ohella saamaan todellista muutosta aikaan. Työnjaosta on puhuttu paljon, mutta kirkko kulkee oppi, talous ja toiminta edellä.
Työntekijöiden aika menee järjestelyihin ja kohtaamiseen jää aikaa vähän, jossa oikeasti uskon elämä voi välittyä.

Kirkon leivissä ollessani suurin murheeni oli siinä, että aika meni tietokoneen ääressä ja tärkeimpään eli ihmisten kohtaamiseen jäi yhä vähemmän aikaa. Asiat välitetään nyt vielä paljon enemmän koneen kautta, koska se on niin helppoa ja vaivatonta.

Juuri henkilökohtainen kohtaaminen jää pois. Juuri se jossa oikeasti voi olla todellisesti läsnä.
Nyt messut on korvattu striimeillä ja varmaankin ajatellaan, että se korvaa todellisen kohtaamisen Ei korvaa. Tarve osallistua ei toteudu omalla sohvalla tietokoneen, tai TV:n äärellä. Terapeutit ovat kertoneet, ettei netin kautta tapahtuva sielunhoito toimi hyvin, koska siitä puuttuu se henkilökemian vaikutus. Kuvaruudun takana on mahdollista peittää todellinen tilanne. Sellainen paljastuisi heti henkilökohtaisessa kohtaamisessa.

Tänään pässimme vaimon kassa ehtoolliselle kotikirkossa muutaman muun kanssa ja kyllä se oli yhtä juhlaa. Heti alkoi elämä virkistyä ja luovat voimavarat elpyä. Eilenkin sain olla juhlatunnelmissa, kun sain olla alustamassa keskustelua muutamalle miehelle naapuri seurakunnassa. Korona on herättänyt tajuamaan kohtaamisen erittäin suuren merkityksen. Ehkäpä käy niin, että seurakuntalaiset alkavat järjestää itse näitä kaipaamiaan pieniä tapaamisia

Nyt voi vain kysyä: minne menet kirkko. Vastaa! Eikö vastausta?

    • Pekka miksi mun pitäisi tietää jotain tuosta mitä kyselet?

      Sulle taitaa olla kyllä iankaikkisen tärkeää tietää kuka kirkkoa johtaa, viekö se minne?

    • Miksi sitten minun pitäisi vastata kysymykseen, johon ei ole vastausta?
      Kirkko on suuri kokonaisuus, ikään kuin koko valtava Venäjän maa. Sinäkin Ari olet osa tätä kirkkoamme, kun olet näissä keskusteluissa ahkerasti mukana. Samoin jokainen tänne kirjottaja.
      Jokainen meistä on viemässä kirkkoa johonkin suuntaan. Sinäkin Ari olet tässä kirkon ”vedätyksessä” mukana. Halusitpa, tai et. Omilla ajatuksillamme, joita tänne kirjoitamme vaikutamme aina jotain rakkaassa kirkossamme.

  1. Hakataankohan Etiopiassakin sillä Roseniuksen nuijalla? Se on varmaankin ollut tehokas keino aikanaan. Ihmiset ovat ruvenneet pelkäämään Jumalaa. Mutta kuinka tervettä uskoa se on luonut?

    Tänä päivänä suositaan ehkä vähän erilaisia keinoja. Vaan jos Jumalan Henki ei ihmistä kosketa, kaikki keinomme ovat aika tehottomia.

    Henkilökohtaista kohtaamista olen minäkin aina kaivannut paljon enemmän. Jeesus ja Paavalikin taisivat tehdä sitä hyvinkin paljon. Helposti käy niin, että tulemme, olemme ja lähdemme. Voisin kuvitella, että Etiopiassa keskustellaan paljon enemmän, siis asiasta eikä vain niitä näitä.

  2. Minustahan sitä opin terveyttä voit peilata, sillä olen Rosenialainen. Vajavaisella aseistuksellani pyrin Herraani palvelemaan siellä missä siihen mahdollisuuksia avautuu. Maanantaina tuli pyyntö tulla naapuriseurakuntaan pitämään alustus ja se oli keskiviikkona. Joten aika vähän oli valmistautumiseen aikaa, mutta niinhän se meni kuin vanhalta tekijältä. Sillä sain kokea paljon johdatusta tuonkin tehtävän kohdalla. Kaikki annettiin ylhäältä. Ei tarvinnut tyhjin käsin mennä miesten eteen. Alustuksesta ja keskustelusta muodostui syvällinen kohtaaminen.

    Kohtaamisesta yleensä, tuli mieleen kättely jossa kättelijä ei katsonut sitä, jota kätteli, vaan aina seuraavaa.
    Kättely tuli hoidettua, mutta ketään ei tarvinnut oikeasti kohdata.

  3. Ihan noin syvimmiltään, minua ei haittaa se, että kuollutta juutalaista miestä palvotaan ja silitellään, ja ihanaiseksi keinutellaan, kuin Daavidia konsanaan.

    Mutta se, että tämä ihanainen kääntää kantapäänsä omaa kansaa vastaan, ja saa aikaan tuhansi vuosia kestävän vainon ja hävitysvimman, se on paha juttu, hyvin paha.
    Joku voi kysyä, ja on kysynytkin, että mitä tuo asia minulle kuuluu, että juutalaisia panetellaan ja demonisoidaan meidän uskonnossa ? Mikä minä luulen olevani ?

    Ja minun täytyy vastata, että minä en kuulkaa tiedä, mutta jostain syystä, se hävettää minua niin pirusti ja myös turhauttaa, kun kukaan ei oikeasti tajua kuinka väärin se on ollut ja on.

  4. Onhan se Tarja pöyristyttävää että Jumalan omaisuuskansaa olemme sillä tavalla kohdelleet.
    Karmaisevaa on tiedostaa, että Luterilaisena olen tätä syyllisyyttä kantamassa. Israelissa olin 70 – luvulla saunassa vanhojen Juutalaisten miesten kanssa. He kysyivät mihin kirkkoon kuulun. En ollenkaan tajunnut silloin, mitä vastaukseni vaikutti niissä miehissä, joiden käsivarressa oli natsien polttomerkki.

    • Eihän sitä voi siihen liittää sillä tapaa, vainoaminen ei ole luterilaista alkuperää vaan täysin ihmisen omaa syvää turmelusta ja vihaa.

    • Hitler perusteli vainoa juuri Lutherilla. En henkilökohtaisesti kanna syyllisyyttä siitä, mutta vainon kohteeksi joutuneet voivat hyvinkin suhtautua kaikkiin Luterilaisiin karsaasti. Mikä heille suotakoon.

  5. Väärin on ymmärretty niin monia asioita ja ihmisen luontainen syntisyys vielä pahentaa väärin ymmärrystä. Mutta minkäs teet? Historia on historiaa, sitä ei voi muuttaa. Voimme vain elää tänä päivänä viisaammin tai ainakin yrittää elää.

    Voisitko, Tarja, ajatella katseen kääntämistä pois historiasta ja etsiä posittivisia puolia kristinuskosta?
    Niitäkin on.

    • Nämä keskustelut koskevat kirkkoa ja kun olet mukana, niin olet mukana kirkkoon liittyvässä toiminnassa. Se ei tähän asiaan vaikuta kuuluuko kirkkoon , vai ei. Mukana ololla on vaikutuksensa, joko hyvä, tai huono.

    • Pekka kun ihminen pääsee valoon ei voi olla enää pimeydessä, eikö niin.

      Siis juuri Jeesuksen parantamat ovat valossa ja kutsuvat muita sinne eli niitä jotka vielä pimeydessä vaeltavat.

Pekka Pesonen
Pekka Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.