Kirkko sukupolvikokemuksena

Tässä tekstissä ei ole hengellisiä pohdintoja, vaan asiapohdintoja kirkosta ja sukupolvikokemusten erilaisuudesta. Teema, joka kirkossa on mielestäni jäänyt liian vähälle huomiolle.

Tämän vuoden ajan työtehtäväni on pohtia ja kartoittaa millennialien eli karkeasti määrittelen 20-40-vuotiaiden (syntyneet vuosina 1980-2000) hengellisyyttä ja suhdetta kirkkoon. Mietin, miksi kirkko ei kiinnosta tai puhuttele nuorten työikäisten aikuisten sukupolvea niin kuin tutkimustulosten valossa näyttää. Aihe on pyörinyt mielessäni niin työ- kuin vapaa-ajallakin.

Tässä välissä todettakoon, että eri sukupolvien sisällä on tietenkin yksilöitä erilaisine ajatuksineen ja elämäntilanteineen, mutta jonkinlaisia yhdistäviä tekijöitä jokaisesta sukupolvesta löytyy. Esimerkiksi millenniaaleja yhdistää juurettomuuden, epävarman tulevaisuuden ja ilmastoahdistuksen kokemus. Lisäksi vapaa-ajan ja ystävien kanssa vietetyn ajan arvottaminen työtä ja rahaa merkityksellisemmäksi on millenniaaleja yhdistävä tekijä. Myös käsitys perheestä on erilainen kuin aiemmilla sukupolvilla, koska lapset eivät enää automaattisesti ole perheen määritelmässä etusijalla millenniaalien maailmassa.

Millenniaalien suhde kirkkoon mietitytti minua viime viikolla varsinkin henkilökohtaisessa elämässäni. Kohu Kari Kuulan kolumnista (ilmastonmuutos, eläinten oikeudet, sananvapaus) sekä kirkon työntekijöiden sukupolvijakauma ja kirkon nuorten työntekijöiden vertaistuen tarve saivat pohtimaan, näkyvätkö millenniaalisukupolveen elämän arvot, todellisuus ja heille tärkeät kysymykset kirkossa. Ja jos ne eivät näy, niin miksi eivät?

KIRKKO JA SUKUPOLVET TILASTOJEN VALOSSA

Kirkon työntekijöiden keski-ikä on kirkon viime vuoden tilastojen mukaan 48,8 vuotta. Iältään 20-49-vuotiaita työntekijöitä on yhteensä 6665 henkilöä ja 50-79-vuotiaita työntekijöitä on 7872 henkilöä, eniten ikäluokassa 55-59-vuotiaat. Työntekijäjoukon koko on 3215 henkilöä ikähaarukalla 20-39 vuotta. Kirkon työntekijöiden kokonaismäärä on tilaston mukaan yhteensä 14 217 henkilöä.

Millenniaalisukupolven edustajia (20-40-vuotiaat) on kirkon työntekijöistä 22,61%. Kirkkoon kuului joulukuun 2020 lopussa 3 743 783 henkilöä, joista 21,37% on millenniaaleja (800 216 henkilöä). Millenniaaleja (20-40-vuotiaita) on väestötietojen mukaan Suomessa ollut vuoden 2019 lopussa 1 450 235 henkilöä, noin 26% osuus Suomen väkiluvusta, joka vuoden 2019 lopussa oli reilu 5,5 miljoonaa henkilöä.

Kirkon jäsenistä siis reilu viidessosa on millenniaaleja, väestöstä reilu neljäsosa. Kirkon työntekijöistä taas yli puolet on vanhempia kuin 50-vuotiaita, millenniaalisukupolven edustajia työntekijöiden joukosta on noin 22%.

Pohdin tilastojen valossa, johtuuko millenniaalien vieraantuminen kirkossa siitä, että kirkko näkyy toiminnassaan ja julkisuudessa ylikorostuneesti vanhempien sukupolvien kasvoilla ja äänellä. Toiminnalla ja sanoilla, joista millenniaalit eivät löydä samaistumispintaa. Varsinkin, kun kirkon ääntä ja valtaa kirkossa käyttävät yleensä millenniaaleja vanhemmat henkilöt, joiden sukupolvikokemus ja käsitys kirkosta on erilainen.

SUKUPOLVET KIRKON NELIVUOTISKERTOMUKSESSA

Kirkon nelivuotiskertomuksen perusteella eri sukupolvien suhteessa kirkkoon ja sen jäsenyyteen on isoja eroja. Ennen millenniaaleja syntyneet sukupolvet eivät yleisesti ottaen kyseenalaista kuulumistaan kirkkoon, ellei henkilökohtainen (hengellinen) vakaumus ole ehdottomasti kirkkoa vastaan. Kirkko on millenniaaleja edeltäville sukupolville instituutio, joka edustaa valtion tavoin pysyvyyttä ja vakautta. Siihen kuulutaan, koska näin on ollut tapana. Kulttuurikristillisyys on vahvasti sidoksissa tähän kokemukseen. Kristillisyys on millenniaaleja edeltäville sukupolville osa suomalaista kulttuuria, olennainen osa kansallista identiteettiä.

Omalle millenniaalisukupolvelleni kirkko ei ole kulttuurikristillisyyttä tai osa suomalaista kansallistunnetta vaan yhteisö, joka valitaan. Siihen halutaan kuulua, jos se koetaan jollain tavalla merkitykselliseksi. Jollei se ole merkityksellinen, sitä ei valita eli siitä erotaan tai siihen ei liitytä.

Tällä hetkellä kirkko näyttäytyy monelle millenniaalille patriarkaalisena, takapajuisena ja arvomaailmaltaan vieraana instituutiona, ei yhteisönä tai edes hengellisenä toimijana. Jos millenniaalit haluavat hengellisiä tai henkisiä kokemuksia, niitä haetaan mieluummin esimerkiksi aasialaisten uskontojen joukosta kuin kirkosta. Mielikuvien tasolla kristinusko tai kirkko ei siis ole houkutteleva hengellinen vaihtoehto, koska se koetaan arvomaailmaltaan vieraaksi eikä vastaa miellenniaalien maailmankuvaa tai arvoja.

Millenniaaleilla on tarve yhteisöllisyyteen mutta yhteisön pitää olla sellainen, että siihen halutaan vapaaehtoisesti kuulua ja sen arvoihin sitoutua. Sitä ei oteta annettuna, vaan se valitaan. Samalla tavoin kuin poliittinen puolue tai harrastus. Kirkkoa ei valita, koska mielikuvat kirkon tarjoamasta hengellisyydestä ja uskonnollisuudesta eivät puhuttele. Meidän kannattaisi kirkossa toden teolla pohtia, miksi näin on. Ainakin itsestäni on tragikoomista, että hengelliseksi yhteisöksi itsensä mieltävä kirkko ei mielikuvien tasolla näyttäydy hengellisenä yhteisönä.

MINULLAKIN ON KIRKOSSA ÄÄNI

Olen millenniaali ja sukupolvessani outo lintu, kun valitsen kuuluvani kirkkoon, sillä institutionaalinen uskonnollisuus ei tutkimusten mukaan kiinnosta ikätovereitani.  Henkilökohtaisesti minä valitsen kirkon joka päivä uudelleen. Välillä tekisi mieli jättää valitsematta, kun en löydä samaistumispintaa kirkon puheissa, ulostuloissa tai teoissa.

Hyvä kysymys jo itsessään on, kuka käyttää kirkon ääntä virallisesti.  Tuntuu, että kaikilla on ääni, mutta vain harvojen äänet pääsevät kirkossa esiin ja tulevat kuulluiksi. Usein tuntuu, että oma ääneni ja oman millenniaalisukupolveni ääni hukkuu kirkossa vanhempien ikäluokkien alle. Niiden, jotka kirkon jäsen- ja työntekijätilastoissa ovat enemmistössä.

Olen vasta viime aikoina rohkaistunut ottamaan kirkon asioihin kirkon jäsenenä (ja työntekijänä) kantaa. Olen kokenut, että ajatukseni ohitetaan, niitä ei kuunnella tai niitä ei ymmärretä (tai haluta ymmärtää), koska olen kirkon mittapuulla sen työntekijöiden ja jäsenten joukossa nuori. Siksi on ollut parempi olla hiljaa. Olen myös pitänyt omaa teologi-identiteettiäni vakan alla ja varonut sanomasta mitään peläten joutuvani teologisiin väittelyihin, joissa en pärjää oppineempien, varmempien tai jankkaavampien äänien joukossa.

Vaikka olen ulkopuolisen silmin tiiviisti osa kirkon sisäpiiriä, olen silti tietoisesti halunnut olla kirkon ulkoreunalla ja halunnut olla ottamatta osaa kirkolliseen keskusteluun. Olen ajatellut, ettei ääneni kuitenkan tule kuulluksi tai ymmärretyksi oikein. Minusta on tuntunut jopa hiukan pelottavalta kertoa mielipiteitäni ja ajatuksiani kirkosta ja kirkossa, joka monesti puhuu minua vanhempien ja oppineempien miesten kasvoilla ja äänillä. Tulee tunne, että en viitsi mennä joukkoon sanoittamaan keskeneräisiä ajatuksiani. Vihapuhekin askarruttaa. Miksi altistaisin itseni ja ajatukseni ehdoin tahdoin julkisen lyttäyksen, tai pahimmassa tapauksessa misogynisten kommenttien, alle.

Jos minulla kirkkon sitoutuneena millenniaalina (naisena) on tällaisia ajatuksia ja kokemuksia kirkosta, miten voimme kuvitella kirkon vetoavan sen ulkopuolella oleviin millenniaaleihin, varsinkin naisiin, jotka tilastojen valossa ovat suuri kirkosta eroavien joukko?

En ole jättänyt kirkkoa, vaikka vuosien varrella on monesti tehnyt mieli. Uskon Jumalaan, kirkon sanomaan sekä dialogiin, kunnioittavaan keskusteluun ja siihen, että jokaisella on oikeus puhua ja kertoa ajatuksensa. Suuri valaistumisen (sic!) kokemukseni tapahtui viime viikolla, kun tajusin kirkon olevan minunkin kirkkoni ja minulla olevan oikeus puhua siitä ja siellä. Koska se on minulle tärkeä ja koska on tärkeää saada erilaiset äänet kuuluviin.

Päätin alkaa puhua, sillä jos minä en sanoita omaa kokemustani, joka edustaa samalla tietyn sukupolven kokemusta tai ainakin saattaa resonoida sukupolvessani,  niin kuka toinen ne tunteet ja ajatukset voisi sanoittaa. Minulla on ääni ja minulla on lupa käyttää sitä. Tämä on minunkin kirkkoni.

(Järkyttävää, että vasta nyt tajusin sen. Miksi meillä on kirkossa vallalla sellainen keskustelukulttuuri, että tuntuu pelottavalta osallistua keskusteluun? Eikö meidän pitäisi olla armon ja rakkauden yhteisö?)

 

MILLENNIAALIT HAASTAVAT KIRKON

Takaisin sukupolvikokemukseen. Jos kirkko haluaa aidosti olla kaikkien kirkko, on sen puhuttava ja näyttävä julkisesti sekä näkyvästi eri sukupolvien ja ihmisryhmien kautta. Ja määriteltävä itseymmärryksensä uudelleen. Omalle millenniaalisukupolvelleni kirkko on samalla viivalla muiden hengellisten yhteisöjen joukossa - silloin kun sukupolveni ymmärtää ajatella kirkon hengellisenä yhteisönä eikä instituutiona. En itsekään aina muista tätä. Meidän tulisi nähdä itsemme kirkkona muiden kirkkojen ja uskonnollisten yhteisöjen joukossa, vaikka meillä onkin toistaiseksi vielä lakiin perustuva erityinen asema. Tämä ei kuitenkaan ole pysyvä tila eikä edes todennäköistä, jos ja kun kirkon jäsenmäärä laskee alle puoleen Suomen väkiluvusta.

Emme voi kirkossa takertua vanhoihin rakenteisiimme ja instituutioomme, vaan meidän muutettava niitä jjatkuvasti vastaamaan nykyisten ja tulevien sukupolvien elämää ja todellisuutta. Kirkko ei selviä hengellisenä yhteisönä, jos millenniaalit ja heidän lapsensa eivät ole löytäneet (hengellistä) yhteisöään kirkosta.

Kirkon tulevaisuuden kannalta millenniaalien ääntä kannattaa kuunnella. Ja siksi kirkon tulisi ottaa sukupolvien erilaiset näkemykset ja kokemukset toiminnassaan, sanoissaan ja olemuksessaan huomioon. Miten muuten kirkko voi puhutella ja kohdata uskottavasti millenniaaleja, jos se ei puhu heidän kieltään tai löydä kosketuspintaa heidän elämäänsä ja kokemukseensa maailmasta?

Minä uskon, että kirkolla on merkitystä myös minun sukupolvelleni. Kirkon sanoma on minusta maailman paras (armahtava ja rakastava Jumala), se pitää vain osata sanoittaa tähän päivään kielelle, jota oma sukupolveni ymmärtää.  Lisäksi kirkon rakenteiden on muututtava vastaamaan millenniaalien ja heitä nuorempien sukupolvien kokemusta yhteisöllisyydestä. Osallisuuden kokemus, kuuntelu, dialogi, kunnioitus, avoimuus, uteliaisuus sekä ihmisille tilaa olla ja ajatella. Nämä ovat avainsanoja.

Instituution aika on ohi. Kirkko on hengellinen yhteisö. Nostetaan hengellisyys keskiöön siten, että se puhuttelee, koskettaa ja vaikuttaa myös millenniaalien elämässä. Jos tätä ei tehdä ja pian, niin tulevaisuudessa kirkko kuihtuu hitaasti mutta varmasti.

 

Lähteet: Kirkon tilastotTilastokeskus sekä Kirkon nelivuotiskertomus.

 

16 kommenttia

  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Oi. tuota puheenvoroa on riemullista lukea. Kuvaat hienosti ja syvällisesti jokaisen blogistin syvimpiä pelkoja.

    En mieti niinkään sitä miksi aikuistuvat nuoret eroavat kirkosta, vaan sitä miksi he pysyisivät siinä. Sitä voisi tietysti yrittää kysellä niiltä nuorilta aikuisilta, jotka ovat olleet vuosia mukana nuorten aikuisten toiminnassa ja saaneet vedettyä siihen mukaan paljon muita. Nyt kun kirkot ovat tyhjiä, niin vastauksia voi olla hankala saada.

    Olen nähnyt nuorten aikuisten sitoutuvan täysillä toimintaan ja täyttämään kirkkosaleja. Oli hienoa nähdä se innostus ja motivaatio. Oli jopa outoa istua siellä joukossa vanhana ukkona. Niiltä nuorilta voisi kysyä miksi ovat sitoutuneet ja sitten peilata vastauksia siihen miten kirkossa on nämä asiat huomioitu. Kymmeniä vuosia olen yrittänyt kertoa jotain, mutta kuulijoita on harvassa. Älä siis Laura lannistu. Jään odottamaan seuraavaa blogiasi.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Markku Hirn sanoo:

    Kirjoittaja alleviivaa monta tärkeätä teemaa. Yksi painavampia on se ,että nuoriso ja nuoret aikuiset eivät enää kuulu kirkollisen kulttuurin piiriin. Kirkollinen kulttuuri on siis niin vierasta heille että vaaditaan tosi suuri voimanponnistus heiltä löytää paikkansa kirkossa ja sen hengellisessä elämässä. He joutuvat aloittamaan alusta . Ja niin kun Laura sen sanoo , kyseessä on henkilökohtainen valinta tilanteessa jossa kilpailijoita on monta. Toistaiseksi ei ole keksitty mitään patenttiratkaisua ongelmaan. Ehkä kirkon olisi tunnustettava tilanne ja ruveta tarjoamaan kirkollisen elämän alkeiskursseja Alfa- kursien tapaan. Näyttää siltä että rippikoulukin o menettänyt aikaisemman roolinsa houkutella nuoria seurakuntaelämään. Rippikoulu ei siis riitä vaan nuoriten aikuisten kanssa on aloitettava sieltä missä he ovat : Alusta.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Nuoria ei kannata yrittää houkutella mihinkään. Heille on tarjottava heidän elämänvaiheeseensa tärkeitä asioita. Siinä Markku olet oikeassa, että alusta tottakai on aloitettava. Näillä nuorilla aikuisilla ei ole sellaista hengellistä pohjaa, johon jotain voi rakentaa. Heidän on päästävä näkemään ja kokemaan se, että kirkolla on jotain, jonka varassa on hyvä elää. Heille pitää osata puhua nuorten kielellä. Harvempi yli viisikymppinen sitä taitoa enää osaa. Tarvitaan myös jotain isoa porukkaa, johon tulla mukaan. Pienillä paikkakunnilla, niin kuin tämä, tuskin on mahdollista saada mukaan tarpeeksi isoa joukkoa. Sellainen tarvitaan, jotta syntyy imua. Nuoria kannattaa rohkaista menemään sinne missä väkeä on reilusti. Pienten seurakuntien tulisi tehdä yhteistyötä, suurten kanssa, jotta nuoret aikuiset voisivat kokea osallistumisensa mielekkääksi.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Pekka Veli Pesonen sanoo:

      Rippikoulu on ihan riittävä alku. Sen sain nähdä Pirkkalassa. Siellä moni nuori saa kasvaa vastuutehtävissä oman ikäkautensa mukaisesti seurakunnan nuorisotyössä. Siellä pidetään kaikista huolta, eikä hylätä niitä, joita ei enää isostoiminta kiinnosta. Liian monissa seurakunnissa tehdään vain hyvää nuorisotyötä, mutta se ei johda nuorten sitoutumiseen, koska milleniaaleille ei tehdä tilaa. Juuri siinä vaiheessa, kun nuori tarvitsisi seurakunnan tukea monissa elämänsä asioissa, hän joutuu jäämään pois. Uudet nuoret tulevat tilalle ja “vanhoille” ei sen jälkeen ole mitään. Tästä jos vain päästäisiin nuorisotyössä keskustelemaan ja asiantilaa muuttamaan, niin entistä harvempi milleniaali kokisi tarvetta kirkon jättämiseen. Samalla saadaan toimintaa pyörittävää nuorten aikuisten joukkoa. He ovat kirkon tulevaisuus. He tuntevat seurakunnan jokaisen työntekijän, toimintatavat ja tilat. Samalla nuorempi sukupolvi samaistuu heihin ja kokee, että minäkin haluan kerran olla apuohjaajana rippikoulussa ja sitten lähteä opiskelemaan papiksi, tai nuorisotyöntekijäksi. Siinä on selkeä toimintasuunnitelma. Siihen vain tarpeeksi panostusta ja asia korjautuu muutamassa vuodessa.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      Eikö vaikeus ole juuri tässä ,että kirkolla ei tunnu olevan sitä jotakin joka voisi vakuuttaa nuoret aikuiset siitä , että kirkolla olisi jotain sellaista tarjolla jonka varassa voisi ja voi elää?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Ilmari Karimies sanoo:

      Kiitos Lauralle pohdinnoista. Tähän kommenttiketjuun pari kommenttia. Näyttää siltä, että strategioita on kaksi vastakkaista 1) alkeisopetus (rippikoulu, Alfa-kurssi tms.) ja 2) outous (esim. ortodoksinen liturgia). Usein maailmalla ja meilläkin konservatiiviset muodot (jumalanpalvelusyhteisöt, latinankielinen messu ym.) puhuttelevat nuoria. Kun jaettua pohjaa ei enää ole, leimallisesti kristillinen saattaa olla se, mikä kiinnostaa eniten.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Onhan se mutta , kun sitä ei “milleille” tarjoilla. Pitäisi suostua toimimaan heidän kohdallaan hiukan toisin. Sen sijaan kirkko käpristyy toimintatapojensa ympärille, niin kuin höylän lastu. Kirkko ei kykene näkemään niitä mahdollisuuksia joita sillä selvästi on. Koska kirkko on sokea tässä, niin se ei kykene tarttumaan niihin hienoihin mahdollisuuksiin mitä sillä vielä on. Se vaatisi muutosta toimintatavassa, mutta sitä ei kirkossa haluta.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • ismo malinen sanoo:

    Hyvää pohdiskelua… Kysymys on siitä, etteivät nuoret usko enää Jumalan olemassa oloon. Mitä Kirkko voi antaa sellaiselle, joka ei usko Jumalaan?

    Kun olen kysynyt ihmisiltä, vanhemmilta ja nuoremmilta, mistä heidän uskonsa Jumlaan on lähtöisin, niin vastaus on aina sama, lapsuudesta, jolloin mummi tai vanhempi kertoi Jumalan luomakunnan asioita ja kuinka Jumala lähetti Poikansa maailmaan. Iltarukousta on luettu maate mennessä ja Siemen on kylvetty.

    Usko Jumalaan on kadonnut kansamme riveistä. Samaan aikaan myös kansamme hyvinvointi katoaa, sillä raha ei ratkaise, kuin muutaman maallisen ongelman.

    Tähtipölystä syntyminen ei anna vastauksia eksitentiaaliseen kysymykseen kuka minä olen. Ihminen jolla ei ole juuria ikiaikaisen Luojan kupeessa, ei voi myöskään uskoa Kirkon sanomaan. (tämä on siis yleistys ja koskee vain yleisesti sitä, miksi Kirkon penkeissä näkyy kohta vain harmaahapsia… tulevat harmaa hapset kuolevat ilman Kirkkoa ja uskoa, näin veikkaan käyvän pian.

    Jos Kirkko haluaa tehdä asialle jotain, niin sen on palattava viipymättä lujasti Raamattuun, jolloin Kirkon sanoma muuttuu ihmiselle elintärkeäksi… Nyt se ei sitä ole.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      “Tähtipölystä syntyminen ei anna vastauksia eksistentiaaliseen kysymykseen kuka minä olen.”

      Ja järkevä ja uskottava vastaus on, että olet synnissä siitetty ja syntynyt lähtökohtaisesti saastainen helvetin ikuisen kidutuksen ansaitseva olio, jollet ala uskoa heprealaista puuseppää ja maksaa kirkollisveroa?

      Ilmoita asiaton kommentti
    • ismo malinen sanoo:

      Ei Seppo noin… Kysymys on lopulta siitä, mitä joskus on tapahtunut ja miksi meistä on tullut kuolevaisia. Itsestään selvää on, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää, vaan kaiken olevaisen narratiiviin liittyy jotain sellaista, mitä Jumala on sanonut ihmiselle, joka löytyy myös kirjoituksista.

      Informaatio jonka saamme ihmisenä olemisen kautta, ei kuitenkaan avaa meille informaatioita kaiken olevaisen synnystä ja luonteesta. Luomakunnassa näemme vain luodun, taivaan, avaruuden ja kaiken, mutta kaiken tekijä ja ylläpitäjä on meille mysteeri. Miksi? Miksi emme tiedä kaikesta kaikkea?

      Hebrealainen puusepän poika on kaiketi tuonut maailmaan jotain ihmeellistä, koska maailma tai ainakin läntinen sivilisaatio on Hänen sanoistaan juopunut ja Sana leviää kuten Hän ennusti. “Taivasten valtakunta on hapatuksen kaltainen, jonka nainen otti ja sekoitti kolmeen vakalliseen jauhoja, kunnes kaikki happani”.

      Elämme Jumalan maailmassa ja olemme kaikki Hänen tekojansa… Moni nuori luulee olevansa itsensä oma. Kaikki tieto Korkeimmasta tulee Jumalaan luottamisen kautta.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Seppo Heinola sanoo:

      Juuri noinhan se kristillisen fundamentalistisen katekismuksen mukaan tiivistetysti sanotusti toki on. Nykykristitty ei vain enää uskalla sanoa sitä aina ääneen. Katoavat muuten viimeisetkin kirkollisveronmaksajat ja kolehtien kartuttajat.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Niin kutsutuista milleniaaleista puhutaan usein sukupolvena, mikä siinä mielessä hiukan virheellistä, ettei lähes 20 vuoden aikahaarukka voi olla iällisesti tai kokemuksellisesti yksi sukupolvi.

    Milleniaalien jälkeen tulee Z-sukupolvi, ja sen jälkeen joku muu. Miten kirkon tulisi vastata näihin eri sukupolvien tarpeisiin?

    Ei mitenkään. Jumalanpalvelukset, vaikka niitä uudistettaisiin kuinka eivät kuulu enää etenkään alle viisikympisten suomalaisten elämäntapaan. Ei kuulu myöskään raamatunluku eikä mikään muukaan kirkkoon liittyvä.

    Pohjavirtoina sellaiset syvät rakenteelliset ja kulttuuriset muutokset suomalaisessa yhteiskunnassa, joihin kirkko ei voi mitenkään vaikuttaa. Tai no..jos kirkkosalit muutettaisiin joka sunnuntaiaamu klo 10.00 kunto- ja joogasaleiksi, niin ehkä sitten.

    Oma neuvoni olisi, että kirkon tulisi tehdä sitä, mitä kukaan muu ei tee. Puhua synnistä, armosta ja pelastuksesta. Auttaa niitä, joita kukaan muu ei auta. Mennä kadulle ja piriluukkuihin, tukiasuntoihin, pommisuojiin, jonne asutettu vanhuksia. Tai jokunen vuosi sitten kuolleen professori Antti Eskolan sanoin: lopettaa kaikki pellemessujen kehittely ja muu joutava ja jyristä Vanhan Testamentin profeettojen äänellä vääryyttä vastaan.

    Laura L kirjoitti mielestäni raikkaan blogin. Kiitos.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Marko Sjöblom sanoo:

    On myös olemassa erilaisia sukupolvikokemuksia. Länsi-Suomen rukoilevaisuudessa (siinä konservatiivisemmassa haarassa) on jo vuosia ollut yhteisöllinen ja tiivis nuorisotyö. 1701 vuoden virsikirja, karoliinisen kirkkokäsikirjan mukainen messu ja 1800-luvun sanamuodoissa olevat Siionin virret ja Halullisten sielujen hengelliset laulut eivät ole olleet este yhteisöllisyydelle ja nuorten mukana ololle. Myös vanhoillislestadiolaisuudessa on vankka lapsi- ja nuorisotyö sekä aika vanhakantainen julistus. Komppaan siis Ilmari Karimiestä ja Kari-Matti Laaksosta. Kummassakin liikkeessä on muuten eri-ikäisiä sananpalvelijoita.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Markku Hirn sanoo:

      Useamman herätysliikkeen ongelma on se sama mikä kirkonkin. Nuorisoa on ,mutta se vähenee ja usein kyseessä on toisen tai useamman sukupolven liikkeissä olevien vanhempien lapsia ja nuoria.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • lahja.silvennoinen@hotmail.com sanoo:

    ismo malisen ja marko sjöblömin kirjoituksetkiinnostaa muttakun en osaa sen vertaa että saisin nnimimerkin niin tähän ttulee sähköposti oseite vaikka en osaa sitä käyttää täytä kohta 84v ja muistikin pätkii mutta ei etenevä muistisairaus

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Veli Pesonen sanoo:

    Tule Laura myös keskusteluun mukaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Laura Leipakka
    Laura Leipakka

    Ajatuksia pyhästä arjessa. Blogissa sanoitan millenniaalisukupolveen kuuluvan kaupunkilaisen naisen pohdintoja uskosta ja kirkosta arkisen elämän myllerryksessä. Olen osa kristillisen tradition ketjua, mutta en aina löydä itseäni kirkon sisältä. Pyhyyden häivähdyksiä sen sijaan löydän kaikkialta. Ehkä eniten juuri silloin, kun en osaa niitä etsiä tai odottaa.

    Kirjoittajan viimeisimmät blogit