Milloin seurakunta on seurakunta?
Otsikon kysymyksestä virisi kommentointikeskustelu erään blogikirjoituksen yhteydessä. Jäin sitten miettimään tuota asiaa. Joku voisi ajatella, että kysymys on tyhmä tai turha, mutta kyllä sitä on tarvetta pohtia.
Edellä mainitussa keskustelussa nousi minulle hieman yllättäen esille hieman yksinkertaistetusti ilmaistuna visio, jossa seurakunta ”todentuu” silloin tai vain silloin, kun seurakunta tai seurakunnan jäseniä kokoontuu yhteen ja erityisesti messuun. Tai toisin sanottuna: Seurakunta ei ole todellinen seurakunta, jos siltä puuttuu yhteys jumalanpalvelukseen eli siis yhteiseen rukoukseen, sanan kuulemiseen ja ehtoollisen nauttimiseen.
Voin osittain yhtyä tuohon ajatukseen ja samalla esitin keskustelussa myös toisenlaisen näkemyksen. Seurakunta ei ole seurakunta sanan raamatullisessa, opillisessa ja muussa merkityksessä vain ollessaan koolla sanan ja sakramentin äärellä. Seurakunta on todellinen myös ja erityisesti arjen jumalanpalveluksessa eli arjen elämän keskellä. Seurakunta eli sen jäsenet tarvitsevat kyllä yhteyttä sanaan ja ehtoolliseen, mutta sitten voi kysellä miten ja miten paljon!
Tämä keskustelu liittyy tietysti seurakuntien jäsenmäärän vähenemiseen sekä kirkon ja kristillisen uskon aseman heikkenemiseen. Kun näin kehitys kulkee, niin joudutaan kyselemään, mikä ja mitä seurakunta on ja miten huonoa kehitystä saataisiin katkaistua tai ainakin loivennettua.
Yhtenä vastauksena on esitetty pienten ja tiiviiden jumalanpalvelusyhteisöiden muodostamista. En itse torju ajatusta, mutta näen siinä samalla vaaran merkkejä sekä piirteitä, jotka eivät aivan täsmää luterilaisen seurakuntakäsityksen kanssa. Mielestäni seurakuntakäsitystä pitäisi avata vahvasti myös arjen kristityn elämän suuntaan, ei vain vahvan hengellisen (hartaus-)elämän suuntaan. Pitäisi siis nähdä ja myös opastaa, että hengellinen elämä ei ole vain kirkossa ja hartaudessa vaan se on elämän keskellä, arjen elämässä, lähimmäisten kanssa elämän jakamisessa ja hyvin monenlaisissa asioissa ja tilanteissa.
Merimieskirkkotyön piirissä pohdimme asiaa jo 1990-luvun alkupuolella. Päädyimme silloin kohtaamisen teologia ajatteluun, jonka yksi keskeinen ilmaus on: Kahden kohtaamisessa on aina läsnä Kolmas (Jumala). Ajatuksena oli, että jokaisen kohtaamisen laatu ja osaltaan myös sisältö olisi sellainen, että siinä toteutuu jotakin hyvää ja myös pyhää ilman, että välttämättä puhutaan hengellistä kieltä tai että mainitaan Jumalaa.
Edellinen kuuluu minusta luonnostaan myös ihan kirkon perusseurakuntatyöhön. Se on ammatillisuutta ja samalla se on vahvaa, sisäistettyä spiritualiteettia. Tässä onkin yksi keskeinen näkemysero, joka meillä kirkon piirissä on sitä tunnistamatta.
Osa ajattelee, että vahvaa spiritualiteettia on vahva ja runsas hartauselämä, jota voidaan toteuttaa joko kirkon perinteistä nousevana (rukoushetket ja vastaavat) tai sitten vaikka viidennen herätysliikkeen monimuotoisena hartaus- ja julistustoimintana. Näitä tarvitaan ja ne eivät ole ”pahasta”, mutta ne eivät välttämättä liitä useimpia ihmisiä uskon yhteyteen. Ne ovat - ehkä hieman mutkat oikoen sanottuna – niiden heavyusereiden kristillistä elämää. Minusta vahva spiritualiteetti on arjen keskellä elämässä aina mukana olevaa todellisuutta. Siihen liittyy myös hartauselämää, mutta hartauselämä ei ole sen mittari tai kriteeri.
Tällaista ajattelua tulisi avata ja prosessoida ja viedä keskusteluihin, jotta useammat ihmiset voisivat nähdä itsensä kristittyinä, seurakunnan osana ja sen täysivaltaisina jäseninä. Seurakuntalaisuuden sisältöä ja monimuotoista olemusta pitäisi avata ja miettiä myös seurakunnan toimintaa tältä pohjalta. Täten voisi reilusti toteutua se, minkä kommenttina ilmaisin pappien some-palstalla: ”Seurakunnan toiminnasta 95-97% on muualla kuin ”seurakunnan toiminnassa’”.
Toivo Loikkanen
67 kommenttia
Martti Pentti. Totesin vain, että en ole koskaan kuullut (=muistu mieleen) että seurakuntasaarnassa kuuluisi luterilaisen parannussaarnan äänenpainoja. Eräät herätysliikkeeet ja niiden jumalanpalvelusyhteisöt ovat asia erikseen. Toivon tietysti olevani väärässä.
Marko, ainakin oma kokemukseni on, että seurakuntasaarnassa kuuluu vielä asiaansa uskovien julistajien herätteleviä äänenpainoja. Tiedämme, että aikoinaan Lutherin ja muiden uskonpuhdistajien tarkoitus oli saada Raamatulle arvovalta. Toisaalta eihän Raamatun arvovalta ole sinänsä mihinkään kadonnut nykyisinkään, vaikka tätä arvovaltaa monelta taholta yritetään horjuttaa. Eikö Lutherin saarna ole pohjimmiltaan uskoa Jumalan sanan lujaan varmuuteen siitä, minkä se lupaa? Tätä lujaa uskon varmuuden välittämistä seurakuntalaiset tarvitsevat ja myös kaipaavat, joka koituu heille lohdutukseksi ja myös herätykseksi. Ainakin toivon, että asia olisi näin.
Kosti, en tarkoita eri herätysliikkeiden ”slangia” vaikka monet ilmaisut voivat olla hyviä kiteytyksiä. En tarkoita myöskään Lutherin tai jonkun muun papukaijamaista toistamista tai että jokaikisen saarnan pitäisi sisältää herätysjulistusta tms. On kysymys itse asiasta: opetetaanko, että kaikki kastetut pelastuvat vai että kaikki kastetut, jotka uskovat, pelastuvat? Epäilen, että kovin moni meistä on kadottanut ns. ikuisuusperspektiivin. On eri asia opastaa kastettuja elämään ihmisiksi kuin uskomaan Kristukseen ja seuraamaan Häntä elämän valinnoissa ja sanoittaa tämä kasteen armossa elämiseksi. Pitäen samalla mielessä asian vakavuus. Minulle on ollut hätkähdyttävää huomata, että kokonaisen jumalanpalveluksen (varsinkin sanajumalanpalveluksen) voi nykyään pitää valikoimalla synnintunnustuksen, rukoukset ja virret niin, että vain tämänpuoleinen elämä korostuu ja monet luterilaisen kristillisyyden peruslinjaukset ovat poissa. Saarnat ovat sitten oma asiansa. Kolmiyhteisen Jumalan nimi ja raamatunkohtien käyttö ovat toki jäljellä.
Marko, niin ehdottoman tärkeä kuin kaste pelastuksen perustuksena onkin, niin mikäli uskosta on langettu voi oikeutetusti kysyä, pelastuvatko kaikki kastetut? Taannoin eräs tuntemani seurakuntapastori oli eräässä kokouksessa tuon kysymyksen äärellä ”pelastuvatko kaikki kastetut” todennut: ”kun on kerran lapsena kastettu ja humalassa kuolee, niin kaikki on silloin hyvin.” Niin, onko kaikki silloin hyvin, hän varmaan halusi kysyä. Vai oliko ”ikuisuusperspektiivi kadonnut”, kuten kirjoitit.
Olet luonnollisesti paremmin perillä siitä, mikä tilanne seurakunnissa on yleisesti ottaen. En sinänsä tarkoittanut Lutherin saarnojen toistamista, vaan viittasin lähinnä siihen, millä vakavuudella ja uskonluottamuksella hän suhtautui Jumalan sanaan. Tunsin erään jo edesmenneen papin, jonka julistus oli kohtikäyvää, voimakasta ja iskevää uskoa herättävää puhetta synnistä ja armosta, joka ei jättänyt kuulijaa kylmäksi. Ehkä siksi, kun hänelle oli tullut ristinteologia sangen tutuksi.
Martti Pentti. Olen samaa mieltä siitä, että Kristus on annettu meille kasteessa sekä lahjaksi että esikuvaksi. Vanhat puhuivat kasteen lahjasta ja velvoituksesta. Minäkin seuraan sitä joskus kastepuheissa. Mutta pelkkä Kristuksen esikuvan jäljittely ilman uskoa Häneen ei auta. Yksin Kristuksen ja sakramentin uskominen vanhurskauttaa ja tekee meistä Jumalan silmissä hyviä hedelmiä tuottavia puita. Jos ja kun usko puuttuu, ohjataan kastettuja kirjaimellisesti teko-pyhyyteen.
Voiko kasteen armosta langeta pois?
Martti Pentti, Evankeliumeista käy ilmi, että Jeesuksen uskominen Kristukseksi pelastaa. Kyllä häntä voi valitettavasti myös näennäisseurata eri tavoin. Tällaisen arviointi ei tietysti ole meidän ihmisten asia. Mutta Uusi testamentti kehottaa meitä myös tutkimaan ja koettelemaan itseämme.
Kosti V, Paavali puhuu kirjeissään niistä, jotka nyt vaeltavat ristin vihollisina. Olivat siis kastettuja ja uskoneet. Hän muistuttaa myös Israelin kansan korpivaelluksesta, jossa kansa oli saanut kasteen Moosekseen, mutta sortui erämaahan kiusattuaan Jumalaa. Käsitän niin, että on eri asia turvautua Kristukseen ja kasteeseensa uskon heikkoudessa kuin väärinkäyttää kastettuna olemistaan.
Kasteesta on hyvä saarnata sekä lahjana ja velvoituksena (usko ja rakkaus) että varoittavana lakina ja lohduttavana evankeliumina. Näkökulmia on useita.
Miten voitte puhua siitä miten Helluntailainen, tai Luterilainen Raamatun tekstiä käsittää? Ikään kuin kaikki Helluntailaiset olisivat samassa karsinassa, kuin Reijo Mänttäri.
Reijo M. muistaakseni ja käsittääkseni väitti, että heillä on Raamattu, josta he suoraan oppinsa lukevat. Vai erehdyikö tässä?
Kirjoittaja
Toivo Loikkanen
Olen 60-luvun alkuhetkinä syntynyt Keski-Karjalan kasvatti, nykyisin Savonlinnassa toimiva puolivallaton rovasti. Kirjoitan kirkosta, elämästä sekä uskon, toivon ja rakkauden näkymistä. Mielipuuhaani kesällä on mökkisaunassa saunominen ja talvella retkiluistelu. Matkustelen mikäli aika ja rahat riittävät siihen. Siviilissä kannan vastuuta OP-ryhmän aluepankin hallintoneuvoston puheenjohtajana ja OP-ryhmän hallintoneuvoston jäsenenä.
Toivo
Kiitos terveestä katsauksesta arkitodelliseen seurakunnan olemukseen liittyvästä näkökohtien esittelystä. Jo Martin Chemnitz aikoinaan totesi, että seurakuntayhteys ulottuu myös arkiseen elämään silloinkin kun seurakunta ei elää jumalanpalvelusten välistä aikaa.
Aikoinaan pidin esityksiä liturgiasta. Niissä otin esille sen miten messussa luettu Herran siunaus aloittaa koko viikon kestävän arjen jumalanpalveluksen. Messussa Jumalan siunaamat saavat voimaa jokapäiväisen elämänkutsumuksensa toteuttamiseen arkisten töidensä ja elämäntilanteittensa yhteydessä elämää kristityn elämää, Näin messusta löytyi ulottuvuus myös luterilaisen kutsumusajatuksen toteutumiseen omassa kodissaan, naapurina ja yhteiskunnan jäsenenä.
Ilmoita asiaton kommentti