Parhaimmillaan ripari on todella hieno ja merkityksellinen kokemus nuorille ja ohjaajille. Leirin viimeisenä iltana on monella itku kurkussa. Onhan leiri pian ohi. Suru kertoo siitä, että leirillä on koettu jotain hyvin merkityksellistä. Parhaat leirikokemukset syntyy, kun vetäjät onnistuvat luomaan hyvän yhteistyökuvion leiriläisten, isosten ja vetäjien välille. Jos tässä perustehtävässä onnistutaan, niin kaikki sujuu mainiosti.

Vetäjiltä se vaatii hyvää tuntumaa nuorten maailmaan. Isoset ovat linkkinä ohjajien ja rippikolulaisten välillä. He ovat ehkä tärkein osa leirin onnistumista.Jollei hyviä isosia ole niin, leirin hyvä onnistuminen on hankalaa. Se että isoset ja riparilaiset tajuavat heidän oman merkityksensä leirin onnistumisessa olevan keskeistä, niin syntyy, jotakin hyvin poikkeuksellista ja hienoa. Joten ei ihme, jos viimeisenä iltana tulee suru pueseroon. Pitää pian lähteä kotiin ja nämä fiilikset jäävät.

Mistähän sitten johtunee sellainen monen kirkon työntekijän huulilta kuultu lause, ettei nuoria kiinnosta  seurakunnan toiminta? Jos kuitenkin leirin viimeisenä iltana surraan joukolla leirin loppumista ? Miksi näin kummallinen tilanne kirkon rippikoulutyössää vallitsee? Minun on sitä tosi vaikea käsittää. Nuoret selkeästi kaipaisivat jatkoa ja työntekijöiden mielestä jakon järjestäminen on turhaa, koska se ei vedä.

Kirkkojärjestys määrää, että rippikoulussa käsitellään uskon keskeiset asiat oppitunneilla ja ohjataan nuoret seurakuntaelämään mukaan. Ensimmäinen osa hoidetaan oikein hyvin, mutta tuo jälkimmäinen hoidetaan vain teorian tasolla . Nuoria ei ohjata rippikoulun jälkeen oikeasti seurakunnan toimintaan. Siihen ei edes pyritä.

Eikö ole hoksattu sitä, että tuo hieno leirifiilis on riparien varsinainen salainen ase, jonka sytyttämiseen ja kunnossapitoon on laitettava kaikki voimavarat ja hankittava niitä vaikka mistä lisää. Nuorten mukaan tulo jatkossa kun riippuu täysin siitä, kyetäänkö fiilis pitämään korkealla.

Jos ja riparin hyvää fiilistä osattaisiin jatkossa hyödyntää, niin tottakai nuoret tulisivat joukolla mukaan seurakunnan toimintaan. Leirin jälkeen fiilis katoaa parissa viikossa ja sitä ennen on nuoret kutsuttava nuorteniltoihin elävöittämään koettua hyvää ilmapiiriä ja siitä on jatkettava viikottain. Silloin riparikokemus pysyy tuoreessa muistissa eikä väljähdy. Nuoret kaipaavat kokemuksellisuutta ja sitä isossa nuorten porukassa. Seurakunnan nuorisotyö kykenee sitä tarjoamaan, mikäli tämänkaltaisen nuorisotyön järjestämiseen löytyy riittävästi halua.

Näin toimien nuoret pysyvät seurakunnan yhteydessä vuosia ja saisivat tukea monissa kasvukivuissaan. Nuorilla on silloin mahdollisuus kasvaa sisään seurakuntaan ja rippikoulu toeuttaa  keskeisen  Kirkkojärjestyksen määräyksen.