Miksi viettää syntymäpäiviä?

Mikä mahtaa olla suhteesi syntymäpäiviesi viettoon, hyvä lukija? Onko kyse välttämättömästä pahasta, pakkopullasta, turhuuksien turhuudesta? Vietätkö niitä vain perhepiirissä vai ilmoitatko kysyjille olevasi aina matkoilla juuri tuona ajankohtana? Vai valmistaudutko tuleviin juhliin samalla perusteellisuudella kuin todelliset joulufanit Jeesuksen syntymäjuhlaan eli jo useita kuukausia aikaisemmin?

Tämän kirjoittaja on ollut todellinen synttärifriikki lapsesta lähtien aina näihin aikoihin saakka. Lahjoista ei ollut niin väliä, ei oikeastaan tarjoiluistakaan, kunhan kakkua piisasi.  Jännintä oli, kun pieni kaksiomme täyttyi 1950-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa vaahtosammuttajien kokoisista juhlavieraista. Miksi muuten puhutaan vieraista, vaikka minähän tunsin heidät kaikki?

Jo pienuudenaikaisissa synttäreissä tuli ilmi kaikkein tärkein asia: Sain olla hetken kaikkein tärkeimpien kavereitteni kanssa omassa kodissani. He olivat siinä ympärilläni, kanssani, minä sain olla heidän keskellään, en niinkään sankarina vaan jonkinlaisena pikku isäntänä. Kukaan meistä ei ollut vielä sattuneesta syystä ehtinyt tehdä  elämässään mitään niin merkittävää, että sillä olisi päässyt kehua retostelemaan. Ei ollut mennyttä aikaa, tuleviakaan ei tarvinnut miettiä, koulu ei ollut vielä päässyt meitä pilaamaan, oli vain tuo hetki, jolloin olimme yhdessä, preesens, ei imperfekti tai futuuri.  Oli hauskaa, naurettiin ja leikittiin. Oheinen isäni ottama valokuva olkoon touhuiluistamme  todisteena.

Kirjoittaessani näin onnellisista lapsuusaikaisista synttäreistäni olen kyllä kiusallisen tietoinen siitä, että tänä päivänä moni pieni lapsi jää ilman ensimmäistäkin synttärivierasta. On vaikka kutsuttu kaikki luokkatoverit tai tarhakaverit, mutta kukaan ei tule. Voi, miten sydäntä särkevää!

Vuosien myötä synttäreilläni juhlapaikat ja vierasystävät ovat luonnollisesti vaihdelleet,  mutta 1970-luvulla Tapiolan seurakuntanuorissa muodostunut ystäväjoukko on ollut synttäreitteni ydinporukkaa. Kun täytin 50, olin asunut Espoossa 25 vuotta ja toisen mokoman Helsingissä. Oli siis pidettävä kaksi eri juhlaa ja varattava ehtoollisen viettoa varten sekä Tapiolan kirkko että Helsingin Vanha kirkko seurakuntasaleineen.

Siinä vaiheessa havahduin huomaamaan, että nyt kyllä näihin juhliin täytyy tulla jokin tolkku, eivät nämä bileet tästä enää voi kasvamistaan kasvaa!  Vanhempani osallistuivat kiltisti molempiin juhliini, mutta äiti oli jo aikoja sitten ihmetellyt, että miksi sinä aina vain viitsit pitää noita synttäreitä. Riemuvuoteni 2005 päättyi äidin yllättävään kuolemaan. Taisin tiedostamattani vastata äidille, että OK, rauhoitutaan.

Seurakuntatyössä ei pärjää, jos on omaksunut nurjan suhtautumisen synttäreihin. Kaksi ekaa vuosikymmentä tuli juostuksi tukka putkella (silloin fledaa vielä oli!) seurakuntalaisten synttäreillä joko heidän kotonaan, hoivakodeissa tai sairaaloitten pitkäaikaisosastoilla. Koska Vanhankirkon seurakunnan väki oli sananmukaisesti vanhaa, niin työpalavereissa meillä oli aina pitkät listat synttärikäyntejä. Erotuksena nykyisistä tiukoista henkilötietoasetuksista noilta printtilistoilta löytyivät kaikki mahdolliset yhteystiedot. Pieni työntekijäjoukkomme oli runsaasti syntymäpäivätyöllistetty, mutta en usko monenkaan asioitten tilaa protestoineen. Se vain oli pelin henki. Ainoastaan kirkkoherra halusi vähän valkata jyviä akanoista. Hänelle kelpasivat lähinnä Bulevardin osoitteet.

Historiasta kiinnostuneena kuuntelin mieluusti vanhojen ihmisten elämäntarinoita, sillä tiesin, että mistään kirjoista en juuri tuollaisia juttuja löydä. Siinä oli mahdollisuus haastatella ikäihmistä, joka varsin usein kernaasti kertoikin asioista, joita ei ollut kenties koskaan aikaisemmin voinut kenellekään kertoa.

Yhden kerran kävi niin, että menin 90-vuotiaan leskirouvan synttäreille. Meille sukeutuikinvarsin hyvä dialogi. Kun oli aika lähteä, niin nainen kysyi, tulenko taas ensi vuonna häntä moikkaamaan. Sanoin, että meillä seurakunnassa on tapana, että yhdeksänkympin jälkeen tulemme vuosittain, jos vain saamme tulla. No, minä kävin hänen synttärivieraanaan kokonaisen vuosikymmenen ajan.

Erään toisen kerran kävi sillä tavalla, että läheiset tahtoivat järjestää 90-vuotiaalle naisihmiselle suuret synttärit vastoin tämän tahtoa. Niin paljon tuo nainen stressasi tulevia juhliaan, että menehtyi ennen niitä, joten synttärivieraista tulikin hautajaisvieraita. Minun piti mennä noille synttäreille, joten tietysti hoidin kyseisen siunauksen.

Kun Helsingin keskustan neljä pientä seurakuntaa yhdistettiin v. 1999 yhdeksi suureksi Tuomiokirkkoseurakunnaksi, niin siirryttiin ns. Suuriin syntymäpäiviin. Kahdesti vuodessa (keväällä ja syksyllä syntyneet erikseen) kutsuttiin vanhaikäisiä seurakunnan suurimpiin tiloihin. Tilaisuudet muuttuivat ohjelmallisiksi Kakkua ja kahvia-juhliksi henkilökohtaisten tapaamisten kustannuksella. Paitsi että kuluneen koronavuoden aikana niitä ei ole voitu järjestää.

Kun nyt 66-vuotiaana eläkeläisenä katselen taaksepäin elämääni, totean, että eipä osunut tielleni mitään sellaisia meriittejä ja sankaritekoja , joilla voisin brassailla . Hyvä sikäli, että synttärikäsitykseni voi edelleenkin pysyä lapsenomaisena: Tärkeintä on yhdessäolo. Tämä hetki. Kiitos elämälle ja elämän antajalle, jonka käsissä kaikki on, vaikka ei aina siltä tuntuisikaan. Tapahtuipa sitten sitä tai tätä, voimme kristittyinä ottaa kaiken vastaan kuin suoraan Jumalan kädestä, vaikka emme aina täysin ymmärtäisikään, missä mennään.

Korona on nyt vienyt minulta kaksi syntymäpäivää (13.3.) peräkkäin. Siksi sosiaalisessa mediassa saamani lukuisat onnittelut ovat tuntuneet poikkeuksellisen hyvältä. Tosin ikuisena ihmettelijänä joudun edelleenkin pähkäilemään sitä, miksi syntymäpäivää viettävälle ihmiselle toivotetaan onnea, sillä eihän vanhenemisella ole juuri mitään tekemistä tsäkän, mäihän, tuurin, flaksin  tai lykyn kanssa. Siunauksen toivottaminen olisi paljon sähäkämpää. Tai voimien ja viisauden. No, pääasia, että muistitte. Koetan keskittyä teihin enkä niihin, jotka eivät syystä tai toisesta muistaneet.

Täyttäessäni 50 muutamakin irvileuka totesi, että tervetuloa kuoleman puolivuosisadalle. Toteajat olivat minua vanhempia kollegoja, joten en hätkähtänyt moista tervehdystä. Faktahan se on, että tuolloin suurin osa elämästä on jo eletty. Eikä kuoleman mahdollisuus ole silmieni edestä koskaan päässytkään katoamaan. Sanovat sen olevan osa elämää. Tarkoittanevat ikuista elämää? Kun kerran uskomme saa muuttua näkemiseksi, niin on mukava taas nähdä omat vanhempansa, jotka toivon mukaan ovat vastassa, ja ne kaverit, jotka ovat jo aiemmin ehtineet perille Jumalan luokse.

Jos me kuoleman kautta synnymme iankaikkiseen elämään, niin eikös se merkitse taas kerran suuria synttäreitä? Sitä en tiedä, vietetäänkö siellä paremmassa paikassa ehtoollista, kun uskon kohteet istuvat samassa pöydässä perille päässeitten eli riemuitsevan kirkkokansan kanssa, mutta kakkua minä kyllä noillakin synttäreillä tahtoisin saada syödä. Aamen.

 

Kuva: Ruttopuistoista sun muista kummallisuuksista  mitään tietämätön onnellinen tapiolalainen synttärisankari 1950-luvun lopussa kotinsa sohvan selkänojalla toisena oikealta lukien.

  1. Kiitos taas nasevasta blogista.

    Minusta – on ollut – ja on, oikein mukavaa juhlia kaikkia merkkipäiviä, olivatpa ne sitten vaikka kissani synttärit.

    Kaikki sellaiset asiat, jotka lähentävät ihmisiä toisiinsa ovat hyvästä.

    Välitöntä kohtaamista rakkaiden ihmisten kanssa nyt kaipaan kovasti.

    Onneksi on rakas puoliso vierellä. Vaikea kuvitellakaan niiden ihmisten tilannetta, joilla ei ole ketään, ketä koskettaa, ei ketään, kenelle puhua huolistaan.

    • Olen elänyt pääsääntöisesti yksin yli neljäkymmentä vuotta. On siinä ollut hyvin pitkäkestoisiakin ihmissuhteita välillä, muta hyvin olen viihtynyt yksinkin, sillä itsensä löytänyt ei ole koskaan yksin ja laaja kotikirjasto tarjoaa aina uusia elämyksiä. Toki minulla on pari vuosikymmenten kaveruutta yhä voimassa ja vieläkin soittelemme lähes päivittäin ja puramme huoliamme ja havaintojamme ja kokemuksiamme. Se on tärkeää, ei se että jonkun pitäisi istua ihan vieressä pää kallellaan ja pitää kädestä. Vaikka joskus kaipaan todella hienojen hetkien jakamista juuri tässä ja nyt.
      Yksin on hyvä olla, kaksin vielä parempi-joskus…:-)

    • Seija: Niin, näin korona-aikana kirkollinen perussanoma yhteen tulemisesta, yhteisöllisyydestä, läheisyydestä ja läsnäolosta, kommuuniosta (ehtoollinen), yhdessä kulkemisesta ja Jumalan perheväkenä olemisesta on kokenut kovia, kun läheisyydestä on sattuneesta syystä tullut etäisyyttä. Meille yksin eläville PM Marin on ”luvannut”, että jos ulkonaliikkumisrajoitukset alkavat, niin me saamme kuitenkin ulkoilla yhden lenkkikaverin kanssa. Tämä on nyt niin tätä…

  2. Hannu. Toivottavasti en pilaa kommentillani sitä hienoa tunnelmaa, jonka blogisi tuotti meille sen lukijoille. Raamattuun päin kuitenkin haluaisin vilkaista ja siihen muutamat kysymykseni liittää.

    Kuinka monet syntymäpäivät Raamatun sivuilla vietetään? Ketkä viettivät ja millaisin seurauksin?

    Näin äidinkielen ylioppilaskokeen aattona tekee mieli myös kysyä: Millainen tulee aineesta, jonka otsikko on ”Syntymäpäiväkertomukset Raamatussa”?

    • Et pilaa mitenkään hienoa tunnelmaa. Kerrot vai jotakin itsestäsi. Jonka – itse asiassa – me kaikki täällä K24:ssä jo tiedämme.

      En yleensä edes viitsi vastata sinun kommentteihisi. Mutta nyt mielestäni tavallista selkeämmin möhlit blogin aiheen.

      Jos vetoat äidinkielen yo-kokeeseen, niin voitaisiinko vastaavasti kysyä: ”Moniko jehovantodistajat läpäisee ylioppilastutkinnon logiikkatestin?”

    • Syntymään liittyvät ilmaisut ja sukuluettelot ovat Raamatussa tavattoman yleisiä. Raamatun teksteissä nähdään tärkeänä sitoa ihminen perhehistoriaansa ja aikaansa. Heidän elinvuotensa mainitaan usein. Jeesuksen syntymä kerrotaan tarkoin, vieraita tuli ja lahjojakin tuotiin.

      Kristillinen tapa muistaa syntymäpäivinä on sekä Luojan kunnioittamista että lähimmäisen rakastamista. Syntymäpäivänä me kiitämme Jumalaa elämän lahjasta ja toivotamme onnea ja siunausta. Syntymäpäivä on myös ajan ja ajan merkkien seuraamista. Pidämme huolen siitä, että muistamme läheisiämme heidän elinaikanaan, emmekä vasta hautajaisissa.

      Ajanlasku ja ikävuosien lasku on määrätty kuitenkin lähinnä elämää varten. Raamatun aikana tiettyjä ikävuosia seurasivat yhteisölliset ja jumalanpalvelukseen liittyvät velvoitteet. Ihmisen varttuminen ja aikuistuminen oli myös yhteisöllinen asia. Ihmisen elämä lomittui yleiseen ajanlaskuun sekä juhlakalenteriin. Tämä kaikki sen vuoksi, että me matkaamme ajassa ja tarkkailemme matkamme etappeja.

      Kiitos taas Hannulle mukavasta kirjoituksesta.

    • Näyttää siltä, että olen aikaansaanut pahaa mieltä, mikä ei ollut suinkaan tarkoitukseni. Yritin olla mahdollisimman asiapainotteinen ja blogin otsikon alla vastata sen ensimmäiseen kysymykseen “Mikä mahtaa olla suhteesi syntymäpäiviesi viettoon, hyvä lukija?”

      Ilmeisesti virhe oli siinä, että otin Raamatun esille? Hannun (jälleen) erinomaisesti rakennettua blogia ja sen enemmistölle tärkeää näkökulmaa ei ollut tarkoitus väheksyä. Jokainen juhlikoon omien mieltymystensä mukaan. Uskon kuitenkin, että näitä blogeja lukee kuitenkin myös sellaisia, joita kiinnostaa kysymys: Mitähän se Raamattu tästä asiasta sanoo?

      Raamatussa kerrotaan todellakin vain kaksista syntymäpäiväjuhlista, toinen vanhemmalla puolella ja toinen uudella. Tässä koko paketti tiivisteenä:

      “Kolmantena päivänä faraolla oli syntymäpäivä, ja hän järjesti pidot koko hovinsa väelle. Hän ylensi ylijuomanlaskijan ja ylileipurin hovinsa nähden.. mutta ylileipurin hän hirtätti.”(1.Mo40:20,22)

      “Herodes syntymäpäivänään järjesti pidot hoviherroilleen ja sotaväen päälliköille sekä Galilean johtomiehille.”(Mat6:21) Nuo juhlat toivat Johannes Kastajan pään vadille, ihan kirjaimellisesti.(27-29)

      Raamatun tapahtumien valossa esitän kysymyksen: “Mikä mahtaa olla Raamatun näkemys syntymäpäivien viettoon, hyvä lukija?” Miksi Jeesuksen, varmasti tärkeimmän syntymäpäiväsankarin syntymäpäivää, ei kerrota edes kuukauden tarkkuudella, vaikka hänen kuolinhetkensä voidaan ajoittaa tunnin tarkkuudella?

      Syntymäpäivien vietolla on historiallinen taustansa, johon voi muutamalla klikkauksella netistä tutustua. Varsinkin englantilaisessa Wikipediassa oleva teksti voi aiheuttaa suorasukaisuudellaan tunnereaktioita, en todellakaan suosittele syntymäpäiväfriikeille.

      Varhaiskristittyjen käytänteistä voi saada myös vastauksen kysymykseen “Mikä mahtaa olla suhde syntymäpäivien viettoon, arvoisa varhaiskristitty?” Suomalaisessa Wikipediassa on otsikko “Varhaiskristillinen arvostelu ja sen vaikutukset”, sen alta saa kohtalaisen selkeän vastauksen tuohon kysymykseen.

    • Rauli: Jaa-a, kerta vielä kiellon päälle, vai? Välittämättä muitten kommenteista päätit sitten yleisön pyynnöistä huolimata kuitenkin heittää tähän näytille Jehovan todistajien syntymäpäiväkäytännönvastustusperussetin.

      Mielestäni kohdallasi olisi riittänyt tämä: Jehovan todistajana en vietä syntymäpäiviä.

      Kuten et ehkä huomannut, blogitekstini oli sangen henkilökohtainen, uskaltaisiko sanoa sydänverellä kirjoitettua. En tässä yhteydessä kuitenkaan tietoisesti viittaa verensiirtoon, joka minut itseni lapsena pelasti kuoleman kidasta elävien kirjoihin.

      Missä vaiheessa lakkasit oikeasti lukemasta tekstiäni? Viimeistään siinäkö, kun puhuin Jeesuksen synttäreistä? Mikä ihmeen punainen vaate nämä syntymäpäivät voivatkaan joillekin olla? Tässä maassa on täysi vapaus olla viettämättä syntymäpäiviään, voipi halutessaan vaikka kirota oman syntymänsä hetken, eihän kukaan sitäkään voi estää.

      Kun olin kirjoittanut tekstini ja julkaissut sen, mieleeni tuli, että ai niin, Jehovan todistajat eivät tästä aiheesta perusta. Osasin siis odottaa reaktiotasi, mutta se oli silti kornimpi kuin olin odottanut. Vai miten meni noin niin kuin omasta mielestäsi?

      Kun seuraavan kerran luet jonkun kirjoittamaa henkilökohtaista tekstiä ja tahdot itsekin laittaa lusikkasi mukaan soppaan, niin voisitko olla ystävällinen ja vastaisit ns. samalla mitalla eli hauskaan kirjoitukseen hauskasti ja persoonalliseen tekstiin jotakin omakohtaista jakaen?

    • Olet Hannu siis sitä mieltä, että “kohdallani olisi riittänyt tämä: Jehovan todistajana en vietä syntymäpäiviä.” Halusin myös perustella näkemystäni, mikä oli sinun mielestäsi se minun virheeni. Ja siksi, että sinun alkuperäinen blogisi oli toista tyylilajia, varsin leppoisaa tekstiä. Ymmärrän pointtisi, josta siis ohi ajoini.

      Minäkin olen yllättynyt. Mutta minut yllätti se, etten Raamatun tekstiin viitaten saanutkaan vastata kysymykseen “Onko kyse välttämättömästä pahasta, pakkopullasta, turhuuksien turhuudesta?” Minä laitoin rastini tuon viimeisen vaihtoehdon kohdalle.

      Olin ilmeisesti liian naiivi kuvitellessani, että syntymäpäivän vietosta voidaan asiallisesti keskustella huomioiden Raamatun lisäksi historian ja varhaiskristittyjen antaman informaation. Tunneasioihin lusikkani laitoin seurauksineen. Yritän ottaa huomioon sinun tehtävänantosi vastaisuudessa ja yritän muotoilla kommenttini leppoisammin.

    • Seppo. En ole sitä mieltä, että kaikki sellainen, josta Raamattu ei kerro tai kehota, olisi syntiä ja pahaa. Ilmeisesti kysymyksesi liittyy tähän blogin aiheeseen, syntymäpäivän viettoon?

      Ja sitten perustelua: Raamatun kristityille tarkoitettu viesti ei ole pykäläviidakko vaan ennemminkin periaatekokoelma. Mielestäni ei voi olla mitenkään sattumaa, että Raamatussa syntymäpäivien vietto yhdistetään kahteen pahamaineiseen hallitsijaan eikä tuhansien vuosien ajalta kerrota yhdenkään Jumalan palvelijan viettäneen syntymäpäiväjuhlallisuuksia.

      Joku toinen voi mieltää kaiken sellaisen, jota Raamatussa ei nimenomaisesti kielletä, sallituksi. Niinkin Raamattua voi lukea, mutta onkohan se Raamatun Kirjoituttajan tarkoitus?

    • Rauli: Nuo blogin alkukysymykset olisi voinut tulkita myös retorisiksi: Mietihän alkajaisiksi omaa henkilökohtaista suhtautumistasi (ei Raamatun suhtautumista) syntymäpäivien viettoon. Niitä olisi saattanut pitää myös introna tulevaan tekstiini. Lämppärikysymyksinä, siis.

      Henkilökohtaisia ”todistuspuheenvuoroja” tunnustan tähän blogikommentteihin haikailleeni. Muutaman sellaisen olen tähän mennessä saanutkin. Kiitos kirjoittajille.

      Kirkkoraamatun tai ns. Uuden maailman käännöksen kannet suljettakoon nyt. Puhukoot / kirjoittakoot ihmiset omista kokemuksistaan toisille ihmisille tässä ja nyt.

  3. Ruttopuiston Rovasti Hannu Kiuru
    Kiitos mukavista synttäreistä, joilla kuljetit meitä elämäsi ajan. Olen samaa mieltä ollut monesti, että epäreilua syntyä perheeseen, jossa en usein saanut edes suunvuoroa. Vanhempi veljeni sai minut tuntemaan, että en osaa mitään, olen ihan turha pikkusisko ja jota oli mukava ärsyttää milloin milläkin tempulla.

    Meillä oli rintamamiestalo ja kuusi lasta. Eikä synttäreitäni vietetty, kun ne olivat kesällä. Mutta jostain syystä naapureissa asunut suku alkoi valua meille. Äiti oli leiponut maksikermakakun, keittänyt kahvia aikuisille ja lapset saivat mehua. Minulle työnnettiin käteen ohimennen jotain lahjantapaista, ei niitä ollut pakattu ja sanottiin, ONNEA syntymäpäivänä. Suku kokoontui kaikki serkut, tädit, sedät, mummu ja taatakin. Ei laulettu ja lapset saivat mennä pihalle omia leikkejään leikkimään, pois aikuisten tieltä.
    Niin sodan jälkeen. Lapsi ei vielä ollut tärkeä, tai oli, mutta kuin itsestään perheeseen tullut ja jotenkin ei-huomattu. Syntymäpäiviä ei erikseen vietetty. Ei edes laulettu ”Paljon onnea vaan.”

    Mutta mikä tässä oli tärkeätä, oli suvun voima. Se jos mikä on ollut minulle elämän tärkeä voima ja siitä jokainen suvun jäsen ponnisti elämässään eteenpäin. Olimme yhdessä, Yhteisyys kantoi. Äitini oli erinomainen yhteisyyden ja hyvän me-hengen vaalija. Kaikki koko suvun voimalla kokoontui aina kotiimme. Oli sitten juhlat tai tiedossa, että oli ollut leipomispäivä. Kerran naapurin hieno rouva tuli äidille valittamaan jotain aiheuttamastamme metelistä. ”Teillä on huonosti kasvatettuja kakaroita”! Äiti meni hiljaiseksi. Sitten hänkin kokosi voimansa ja sanoi: ” Ei pidä paikkaansa. Ei näitä ole kasvatettu ollenkaan”. Mitä nyt kasvatuksella sitten ymmärretäänkään.

    Yhtä hyvin lapsen syntymä on äidin juhla. Äiti on 9 kk meitä kantanut sydämensä alla. Joku tutkimus väittää, että samalla lapsi on imenyt itseensä äidin mielialat, tunteet ja äänen, laulun, naurun ja itkun. Myös sydänäänet. Koko lapsen elämä on näiden ennen syntymää kuuluneiden äänien ja tunteiden jatkumo aikuisuudessa.

    Emme ole voineet valita syntymäämme emmekä montaa muutakaan olemassaoloomme liittyvää. Luojan kiitos. Mitähän siitäkin olisi tullut? Meidän puolestamme on valittu. Meidän syntymämme on ollut Jumalan valinta ja kaikki se, minkä olemme lahjaksi saaneet, ilman mitään omaa ansiotamme. Meidän tehtäväksemme on tullut antaa saamamme hyvä eteenpäin.
    Mitä meistä on sitten kasvanut, olipa synttäreitä tai ei. Jokainen on tehnyt elämänsä varrella omia valintojaan. Kun ajattelen yhteisyyttä, jakamista, se on tärkeimpiä voimia elämässäni. Ellei tärkeintä, mitä tiedän. Minua ei kasvatettu itsekkääksi oman edun tavoittelijaksi, vaan antamiseen ja jakamiseen, rakkauteen. Kun ajattelen sisariani, moni on sisarussarjastamme on valinnut ammatin, joka on ihmiskeskeinen. Jopa olemme järjestäneet synttäreitä heille, joilla niitä ei ole ollut. Tämä on tärkeämpää kuin pitää niitä itse.

    • Vähän asian vierestä, mutta kun kiinnitti huomioni : on ollut surullisen tavallista, että isät ja veljet ovat dissanneet tyttöjä/naisia jo kotona. Se on jatkunut usein koulussa miesopettajien voimin. Ja jatkuu yhä yhteiskunnan eri sektoreilla, ehkä piilotetummin, mutta jatkuu kuitenkin.

      Onko tutkimustulosta siitä, kummat viettävät enemmän syntymäpäiviä, miehet vai naiset ? Mieshän tuli ”miehen ikään” vasta viisikymmpisenä. Naiset taas saattoivat hävetä tulleensa mummoikään ja jättivät juhlat väliin.

    • Riitta: Totta on, ettei synttäreitten vietto ole kaikkialla mitenkään yleinen tapa. Minulla on kuitenkin samanl kaltainen kokemus suvun voimasta kuin sinulla: Olen molemmilta puolilta karjalaista sukujuurta. Ymmärtääkseni siellä oli tapana viettää porukalla suuria juhlia. Mekin kokoonnuimme lasna ollessain viettämään joulua Hämeenlinnaan, jonne sukulaisia lappoi ympäri Suomea. Tilanne muuttui, kun suvun matriarkka kuoli. Silloin aloimmme viettää joulujamme omissa porukoissa.

      Totta, että emme ole voineet vaikuttaa siihen, millaiseen perheeseen, millaisiin olosuhteisiin ja minne päin maata synnyimme. Näen kuitenkin syntymäpäivät kiitollisuuden juhlana: Kiitos Jumalalle elämästä, ystävistä ja kaikista läheisistä. Olosuhteistakin voimme kiittää, ei niistä huolimatta vaan juuri niiden tähden. Kreisiltä tuntuva ajatus, mutta toimii!

      Sen sijaan en tohtisi väittää kovin kategorisesti, että tärkeämpää kuin pitää itse synttäreitä on järkätä niitä toisille. Eikö tekstistäni välittynyt tunto, että kun itse annan arvoa omille synttäreilleni, niin tykkään tarjota jotakin tuosta kokemuksesta myös muille vuosia täyttäville? Ja toisin päin: Jos en välittäisi tuon taivaallista synttäreistä, en varmasti perustaisi muittenkaan vastaavista juhlista, vaan ne olisivat saattaneet pahimmillaan tuntua pakkopullalta, jota ei ex officio voi välttää.

    • Charlotta: Ei varmaankaan tutkimuksia löydy siitä, kumpi sukupuoli viettää enemmän synttäreitä. Aavisteluissasi ”miehen iästä” ja naisten iättömyydestä saattaa olla ihan ideaa. Oma kokemukseni ammattisynttäreilläkävijänä viittaa siihen, että vanhaikäiset naiset ikään kuin löytävät ikänsä uudelleen ja saattavat juhlallisesti ja ylpeyttä tuntien muistuttaa, että minä olen jo 86 tai 92 vuotta vanha.

  4. Me tosi tosiuskovaiset voimme juhlia nimipäiviä. Ainakin siltä osin kuin nimemme ovat kristillisiä ja palautuvat kristilliseen traditioon. Kaikkein hurskaimmat meistä taitavat korvata syntymäpäivän vieton kastepäivän viettämisellä. Itse voin tosin samalla muistella Bobrikovin murhan vuosipäivää.

    Eräiltä näyttää unohtuneen, että syntymäpäivien viettoa ei ole erikseen kielletty eikä syntymäpäiviä tavata yleensä muutenkaan juhlistaa mestaamalla tai hirttämällä ihmisiä.

    • Marko: Älä nyt, hyvä mies, sentään kenenkään murhan vuosipäivää omana syntymäpäivänäsi ala juhlia, kovasti paljon makaaberia olisi se!

      Sinänsä kiinnostava asia, että hallitus voisi liikkumisrajoituksiin vedoten yrittää lopettaa korona-aikaiset syntymäpäivien vietot. Kas, kun noita koronalinkoustapauksia on jäljitetty, niin yllättävän usein tartunnan saajat ovat kertoneet olleensa syntymäpäivillä. Vai onko synttäreistä tullut ainoastaan metafora vastuuttomalle bilettämiselle?

  5. Lapsuuden kodissani ei syntymäpäiviä vietetty. En tiedä oliko jotain vastarintaa vai oliko vain köyhyys niin tasaava tekijä.
    Kun olin asioissa eräässä herätysliikkeessä täyttäessäni 50 vuotta. Vieraita tuli varmaan ainakin sata ihan kutsumatta. Jotain tapahtui ja, kun täytin 60 saranat eivät paljon kuluneet. ja 65 samalla tavalla ja 70. kun seitsemänkynnenviiden tolppa tuli ja yksi pojistamme täytti samoihin aikoihin 50, niin järjestimme juhlat, että saimme kohdata sukulaisia ja kovasti pienentynyttä ystäväpiiriä. Juhlat olivat mukavat, koska niillä jotka tulivat oli ystävällinen mieli. Kaiki eivät tulleet.

  6. Rauli Toivonen: ”Näyttää siltä, että olen aikaansaanut pahaa mieltä, mikä ei ollut suinkaan tarkoitukseni. — Ilmeisesti virhe oli siinä, että otin Raamatun esille?”

    Virhe oli (ja on Jehovan todistajien kohdalla aina) kuvitelma siitä, että juuri se oman kultin tulkinta Raamatusta olisi ainoa oikea.

    Raamatussa ei tosiaan ole kuin muutama käytännön esimerkki syntymäpäivistä eikä kumpaakaan käytetä Raamatussa syntymäpäivien kieltämiseksi.

    Jehovan todistajien toinen argumentti syntymäpäiviin liittyen on toteamus, ettei Raamattu kerro kristittyjen tai Jeesuksen viettäneen syntymäpäiviä. Raamattu ei myöskään mainitse että kristityillä olisi ollut lemmikkinä koiria (jotka esitetään Raamatussa usein epäpuhtaina tai muuten halveksittavina) tai kissoja (joita palvottiin Egyptissä epäjumalina), mutta se ei haittaa todistajia millään tavalla, heillä voi olla koiria ja kissoja lemmikkinä vaikka samalla logiikalla kuin syntymäpäivät on kielletty, myös koirien ja kissojen pitäminen voitaisiin kieltää.

    Raamatussa esitetään myös silmien meikkaus muutamaan otteeseen kielteisessä yhteydessä (Isebelin ja luopioituneen Israelin yhteydessä) eikä se estä todistajia meikkaamasta.

    Kolmantena argumenttina todistajat käyttävät syntymäpäivien pakanallista taustaa. Tässäkin todistajat valikoivat täysin mielivaltaisesti millä ilmiöllä on riittävän pakanalliset taustat ja millä ei. Elämässä todella monilla ilmiöillä ja käytännöillä on pakanalliset taustat eivätkä ne häiritse todistajia millään tavalla. Miten voidaan mitata, mikä pakanallinen tapa on riittävän pakanallinen, jotta se tulee kieltää? Korut, viikonpäivät, kalenterin käyttö, häälahjat, vihkisormus, kynttilöiden polttaminen, kravatin käyttö, taputtaminen ja lukemattomat jokapäiväiset tavat pohjaavat pakanallisiin perinteisiin ja uskomuksiin, jos haluamme niin nähdä.

    Jollain jännittävällä logiikalla vain osa pakanallisista perinteistä on Jehovan todistajien maailmassa paheksuttavia.

    On vaikea keksiä mitään niin viatonta kuin elämän juhlimista syntymäpäivien merkeissä. Jos vielä jotain viattomampaa halutaan löytää, niin äitien- ja isänpäivä voisi olla jotain sellaista – jotka ovat myös kielletty Jehovan todistajilta. Niidenkään kieltämiseksi ei ole keksitty muuta kuin pakanallinen alkuperä.

    • Pedersöressä eli Pietarsaaren maalaiskunnassa vaikutti reilut toistasataa vuotta sitten hurskas rovasti. Hän puhutteli rippikoululaisensa modernista jumalattomuudesta, johon nämä olivat syyllistyneet tulemalla velosipeedilla rippikouluun. Modernejakin versioita löytyy mitä erilaisimmista asioista. Kirkko- ja uskontohistoria olisi tappavan tylsää ilman tällaisia tapauksia. Suomeksikin on muuten julkaistu riemullinen, mutta ilmeisen tendenssimäinen kokoelma ”Ajatollahin ajatuksia”. Ne on poimittu Iranin islamilaisen vallankumouksen johtajan Ruhollah Khomeinin opetuspuheista.

    • ”On vaikea keksiä mitään niin viatonta kuin elämän juhlimista syntymäpäivien merkeissä.”
      Tuo lause meni NIIIIN nappiin, kuin olla voi !!! 🙂

  7. Raamatusta saamani viittein 50 vuotta harrastamassani numeroiden tutkimisessa on huomiotani kiinnittänyt eritoten syntymäpäiväykseeni liittyvät numerot, jotka ihmeellisesti synkkaavat myös isäni numeroihin. Esimerkki: meillä molemilla näyttele numero 18 hyvin hyvin suurta roolia. Nyt sana isä ab heprean gematriassa on 1 jaa 2 ja vierekkäin 12. Ja hoz! 12×18 = 2160!
    Entä sitten?
    Havaitsin tämän kirjoittaessani kirjaani jälleensyntymästä, sillä 2160 symboloi jälleensyntymää, koska se on aika jonka aurinko viettää kevätpäiväntasauksessa kussakin tähtimerkissä ennen jälleensyntymistään uuteen merkkiin. Jeesuksen aikaan aurinko syntyi jälleen Härästä Kaloihin. Vanha Jeesus oli härkä eli Alpha ja uusi Jeesus oli Kala eli Ikthys.
    Minä ja 2160:
    Synnyinpäiväykseni 31.5. 1944 numeroiden tulo 3x1x5x1x9x4x4 = 2160!

    Repikää siitä…:-)

    Ps kirjoitin kirjan Shakespearesta. Nyt 18 kirjaimisen nimen William SHakespeare etunimen William konsonanttien tulo on 216000…Francis Bacon viittasi siihen , että 6 tuntia on 360 minuuttia on 21600 s. Ja 216 (6x6x6=216)vastaa hepreassa sana Leijona Aryeh. Kuka se olikaan Juudaan Leijona?

  8. Hannu, kuulosti kovin jyrkältä sanomakseni tuo tiivistyksesi ” tärkeämpää kuin pitää itse synttäreitä on järkätä niitä toisille.”. Tuonkin käsityksen voi tekstistäni saada. En kuitenkaan tarkoittanut sitä. Itse asiassa tarkoitin juuri samaa kuin sinä. Huono oli muotoilu ja korjaan sen nyt.
    Kyllä, oman kokemuksen, ilon kautta voi tuottaa iloa toisille. Minun kokemukseni synttäri-ilosta oli erilainen kuin sinun, mutta ei se ollut sen huonompi. Kyllä minä iloitsin suvun läsnäolosta. Ei se ollut vastakohta ilolle, vaan erilainen, eri mallinen.
    Lapsuuden ilo on edelleen taustalla. Tykkään järkätä juhlia ja yllätyksiä. Olisitpa vain ollut viimeaikaisilla synttäreilläni! Ensi kesälle on jo suunnitelmia ja jos Korona suo, synttärit järkätään! Olet tervetullut mukaan.
    Ollaanko nyt samaa mieltä: Ilon kautta!

Hannu Kiuru
Hannu Kiuruhttp://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121
Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (67 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121