Vanhemmat heräsivät, kun heidän poikansa alkoi pinnasängyssään keskellä yötä hokea : “kuka minä olen, kuka minä olen…”. En tiedä miten tarina päättyy. Sen voi kukin miettiä itse. Mitä kukin olisi osannut pojalle vastata.
Tilanne tuli mieleeni, kun pohdiskelin sitä, mitä on olla uskovainen. Vuosi sitten kirjoitin otsikolla: “mistä tunnistan uskovan”. En siihen oikein selkeää vastausta löytänyt. Vähän mysteeriksi jäi. Hyvä keskustelu vain syntyi. Jotkut taisivat pitää jopa pahana ja väittivät, että erottelen ihmisiä hyviin ja huonoihin.
Löytäisinkö jotain parempia vastauksia, kun kyselen toisinpäin? Eli; mistä minut tunnistetaan uskovaiseksi? Miksi olen heidän mielestään erilainen, siksi, koska olen uskovainen? Miten joku voi sanoa: sinä kun olet uskovainen, tai jos hän sattuu sanomaan ärräpään, niin hän pyytää anteeksi. Joku vielä voi sanoa uskovansa Jumalaan, mutta ei kuitenkaan ole uskovainen, niin kuin sinä. “ Tai sinä kun olet uskovainen mies, niin…
Täälläkin joku kirjoitti, että te uskovaiset. Onko meissä uskovaisissa siis jokin leima, josta meidät tunnistatte? Miten uskovaisuus tekee tämmöisestä tavallisesta tallaajasta erilaisen, kuin kaikki muut?
Tässä ei nyt kuitenkaan ole kyse siitä Manun blogista. Joten ei muuteta aihetta.
Olemme uskovia (kristin-) jos uskomme, että Jeesus on Jumala(n Poika). Muita ehtoja ei oikein voi mennä asettamaan.
Muistan miten työpaikan ruokajonssa kaveri mainitsi yhdestä miehestä, joka jo istui pöydässä. Työkaverini kertoi hänen olevan uskovainen. Kaveri seurasi tarkasti miten tuo henkilö yritti salaa siunata ruokansa, ettei vain muut huomaa mitään. Tarkkaavainen kaveri tietysti huomasi js sanoi minulle: ”nyt se teki sen”.
Kyllähän se on tosiasia, että maailman henki ja Kristuksen henki ovat erilaisia.
Miten ne sitten eroavat toisistaan? Tunnistaako Kristityn tuosta erilaisesta hengestä?
On hyvä osata erottaa henget toisistaan. Vaikka on tosin niinkin, että valehtelija pukeutuu lampaiden vaatteisiin ja osaa matkia Jumalan henkeyttämiä, omaksi edukseeen… Mutta kärsimykseen hän ei kovin helposti suostu.
Pietarilla on hyvät ohjeet ja tunnusmerkit, mistä Kristityn tunnistaa kun sanoo:
Kunnioittakaa kaikkia, rakastakaa veljiä, peljätkää Jumalaa, kunnioittakaa kuningasta.
Palvelijat, olkaa kaikella pelolla isännillenne alamaiset, ei ainoastaan hyville ja lempeille, vaan nurjillekin.
Sillä se on armoa, että joku omantunnon tähden Jumalan edessä kestää vaivoja, syyttömästi kärsien.
Sillä mitä kiitettävää siinä on, jos te olette kärsivällisiä silloin, kun teitä syntienne tähden piestään? Mutta jos olette kärsivällisiä, kun hyvien tekojenne tähden saatte kärsiä, niin se on Jumalan armoa.
Sillä siihen te olette kutsutut, koska Kristuskin kärsi teidän puolestanne, jättäen teille esikuvan, että te noudattaisitte hänen jälkiänsä, joka ”ei syntiä tehnyt ja jonka suussa ei petosta ollut”, joka häntä herjattaessa ei herjannut takaisin, joka kärsiessään ei uhannut, vaan jätti asiansa sen haltuun, joka oikein tuomitsee,
joka ”itse kantoi meidän syntimme” ruumiissansa ristinpuuhun, että me, synneistä pois kuolleina, eläisimme vanhurskaudelle; ja hänen ”haavainsa kautta te olette paratut”. Sillä te olitte ”eksyksissä niinkuin lampaat”, mutta nyt te olette palanneet sielujenne paimenen ja kaitsijan tykö. 1:piet.2:17-25
Jos ihminen ei kunnioita tosia ihmisiä, niin…
Mitä pitäisi vasta niille, jotka sanovat uskovansa Jumalaan, mutta kieltävät olevansa uskovaisia?
Kannattaisi vastauksen sijasta kysyä, mitä he ymmärtävät ’uskovaisella’. He ovat mahdollisesti tavanneet jonkin uskovaisuudelle tiukat rajat asettavan liikkeen jäseniä. Lestadiolaisuus tulee esimerkkinä mieleen. Toinen esimerkki voisi olla voimakasta kääntymiskokemusta edellyttävät suunnat. Aina kannattaa pysähtyä juttelemaan asioista.
Sellaisille, jotka eivät halua sanoa olevansa uskovia ei minusta tarvitse sanoa mitään. He ovat jonkunlaisia etsijöitä. Silloin kun itse olemme uskossa tiedämme sen kyllä.
Sitten on ehkä hyvä kysymys, miksi uskovista tulee toisille ihmisile niin negatiivisia, arvellutavia ja koomisia mielleyhytymiä. Miksi uskovia pidetään jopa hihuleina? Mistä tällaiset mielikuvat ovan peräisin? Minusta ne ovat kyllä melkoinen sosiaalinen rasite kaikille uskoville.
Samaa mieltä kuin Martti.
Tuohon ”uskovainen”-sanaan liittyy jotenkin niin paljon kaikkea negatiivista painolastia ihmisten mielissä. En kovin mielelläni itsekään käytä tuota vanhakantaista sanaa. Toki uskovainen ja uskova tarkoittaa samaa eli sitä, että uskoo johonkin.
Se taas, että ihminen sanoo uskovansa Jumalaan, saattaa sisältää lähes mitä tahansa. Ei välttämättä edes kristinuskon Jumalaa vaan jonkin muun jumalan.
Roos. ” Toki uskovainen ja uskova tarkoittaa samaa eli sitä, että uskoo johonkin”.
Uskovainen on Jeesukseen henkilökohtaisena Vapahtajana uskova. Muutenhan se voi olla mitä vaaan. MInulle uskovat ovat uudestisyntyneiden joukko. Itse mielestäni tunnen sellaiset kun niitä on lähellä. Hengestä siis tunnen.
’Henkilökohtainen Vapahtaja’ on toinen painolastia kantava ilmaus. Minun korvissani siinä on itsekäs vivahde. Maailman Vapahtajan omiminen henkilökohtaiseen käyttöön ei ole kaunis ajatus. Sitä ei sanonnan käyttäjät taida tarkoittaakaan, mutta se kuulostaa toisten korvissa vähän siltä. Uskon tai jumalasuhteen henkilökohtaisuudesta puhuminen on ongelmattomampaa.
Antti,
Uskova/uskovainen on nähdäkseni sama asia. Jälkimmäinen on vain vanhahtavampi versio ja enemmän negatiivisia mielleyhtymiä herättävä.
Mistä muuten tunnistat uudestisyntyneen?
Jos vastaat, että Hengestä, niin miten se ilmenee?
Roos. ”Mistä muuten tunnistat uudestisyntyneen? Jos vastaat, että Hengestä, niin miten se ilmenee?”
Tunnen siis uskovan Pyhän Hengen läsnäolosta. Etupäässä minulla tällainen Hengen tuntemus on kuitenkin liittynyt yhdesä tekemiseen, jolloin heti huomaan kuka osaa seurata Hengen johdatusta esim. kokouksia johtaessaan, ja kuka ei iosaa.
Tuo Pyhän Hengen läsnäolo on hyvin mielenkiintoinen asia. En tiedä, pystyykö sitä todella tunnistamaan ja onko se tarpeellistakaan.
Joskus joissakin kokouksissa pyydetään Henkeä ”laskeutumaan” siihen tilanteeseen. Silloin mietin, että eikö Henki muuten sitten ole siellä, missä uskovat ihmiset kokoontuvat. Pyritäänkö sillä jotenkin varmistamaan, että juuri siinä tilaisuudessa ei puhuttaisi tai tehtäisi mitään ”väärää”?
Olettaisin, että tuo Hengen läsnäolon kokemus on eri ihmisillä erilainen ja usein se lienee vain tunne siitä, että nyt on Henki läsnä, kun esimerkiksi saarnaaja saarnaa kovalla äänellä ja itsevarmana.
Minulle Pyhä Henki puhuu enemmänkin hiljaisuudessa ja rauhassa ja vierastan kovaäänisiä kokouksia.
Roos. ”Tuo Pyhän Hengen läsnäolo on hyvin mielenkiintoinen asia”
Kyse on yksinkertaisesti Hengen tuntemisesta ja herkkyydestä hengelliselle ulottuvuudelle sekä tottumuksesta toimia Hengen johdatuksessa esimerkiksi kun johdetaan kokouksia tai konferensseja tms. Hengellistä työtä on tarkoitus tehdä Pyhän Hengen johdatuksella, muutenhan se ei ole mitään hengellistä työtä.
Minä uskon Pyhään Henkeen, joka johdattaa seurakuntaansa silloinkin, kun sen kokouksessa ei ole ketään, jolla on ’herkkyyttä hengelliselle ulottuvuudelle ja tottumusta toimia Hengen johdatuksessa’. Eiköhän tuollainen ’karismaatikon ammattitaito’ ole jokseenkin inhimillinen kyky, joka hankitaan opettelemalla.
Pentti. ”Eiköhän tuollainen ’karismaatikon ammattitaito’ ole jokseenkin inhimillinen kyky, joka hankitaan opettelemalla”.
Varmasti tällaista kuuliaisuutta opitaan kun tehdään hengellistä työtä, mutta kyse on Hengen lahjasta ja armoituksesta, 2 Kor 3:6. Meillä kaikilla uudn liiton uskovilla on Hengen virka, so kyky elää Hengessä ja toimia Pyhän Hengen voimassa ja johdatuksessa. Sielläkin, missä näin ei tehdä, se olisi kyllä mahdollista. Suurin osa siitä, mitä Jumala on varannut uskovilleen, jää kirkon piirissä kokematta ja näkemättä.
Virsilauluahan voidaan harrastaa loputtomiin ilman mitään Pyhän Hengen johdatusta tai siunausta.
Mahdatko viitata Siionin virsien veisaamiseen? Se ei ole lauluharrastusta vaan virsien sanojen kautta tapahtuvaa rukousta. Tätä tukee se, ettei virsiä valita ja ilmoiteta etukäteen vaan kuka tahansa saa aloittaa virren, jonka juuri siinä tilanteessa kokee puhuttelevimmaksi. Pyhä Henki toimii ilman ’kokemista ja näkemistä’. Toki veisaajan silmäkulma saattaa kostua tai hymy kirkastua.
Pentti. ”Tätä tukee se, ettei virsiä valita ja ilmoiteta etukäteen vaan kuka tahansa saa aloittaa virren, jonka juuri siinä tilanteessa kokee puhuttelevimmaksi.”
Minun kokemus on paremminkin se, että kun tällainen ehdotelu alkaa ollaan jo menetetty Pyhän Hengen johdatus ja alettu toteuttelemaan ihmisten päähänpistoja.
Vaikka jollekin tulisikin tippa silmään se ei minulle todista mitään Jumalan johdatuksesta mutta kylläkin tunteilusta.
Ymmärrän, että vierastat ajatusta hengellisestä tilaisuudesta, jota kukaan henkilö ei johda. Kuitenkin tällaisella kokoontumisen muodolla on pitkät ja arvokkaat perinteet. Pyhä Henki pääsee johdattamaan suoraan ’ihmisten päähänpistoja’, kun yhteen tulleet kristityt ovat vapaat kenenkään ihmisen johdosta.
Pentti. ” Pyhä Henki pääsee johdattamaan suoraan ’ihmisten päähänpistoja’, kun yhteen tulleet kristityt ovat vapaat kenenkään ihmisen johdosta”.
No kyllä minä idena ymmärrän. Mutta se jonka tulisi Raamatun mukaan ”johtaa toimellisesti”, ei nyt sitä teekään. Hyvä johtaja tietysti johtaa tilaisuutta Hengessä, ei ole mitään syytä luopua sellaisesta, ellei johtaja vinoudu.
Ilman hengellistä johtajuutta ei minusta tapahdu mitään syvällisempää hengellistä kehitystäkään vaan tilaisuudet jatkuvat asmana vuodesta toiseen? Jos näin on, olaan jämähdetty paikalleen oikein kunnolla sensijaan että liike ja sen uskovat kehittyisi hengellisesti.
Ei ole viisasta luopua johtajista jon tulee vaikeuksia vaan antaa Jumalan nostaa uusia tilalle. Raamatuss on Ef 4 :11 mainitut 5 selkeää johtovirkaa eikä ole mitään syyträ etteivätkö ne ole toiminnassa tänäänkin. Nämä ovat tärkeitä jos haetaan hengellistä kasvua ja kypsyyttä loputtoman veisailun sijaan.
En tahdo puuttua körttikulttuuriin, mutta minusta tämä vaikuttaa aika paljon samalta kuin helluntailaisten touhu. Heillähän helposti opitaan sanomaan hallelujat ja aamenet oikeaan aikaan ja kun on vielä vähän puhuttu kielillä ajatellaan, että Henki on jo tuttu. Silloin sama levy pyörii eikä aina edes huomata hengen läsnäolon hiipuneen.
Hankipa jostain Siionin virret. Huomaat, että ’loputtoman veisailun’ sanat ovat nimenomaan hengellistä kasvua ja kypsyyttä täynnä. Onhan siellä tietysti ’halleluja’ ja ’aamenkin’ mukana.
On varmasti hyvä olla nöyrillä mielin ihmisten edessä. Itse olen havainnut sen, että Jumalasta yleisesti puhuminen on usein ihan mahdollista, jos ei puhuta Raamatusta tai mainita Jeesusta mitenkään, mutta hetimiten kun Jeesuksen merkitystä alkaa valaisemaan, niin ei voi välttyä siltä, että osa vetäytyy pois ja osa alkaa vastaan väittelyn ja jossittelun ja sitten on se pieni osa, joka alkaa kyselemään kiinnostuneena lisää.
Kristitty uskoo Kristuksen kautta Jumalaan, (kuten Paavali sanoo Korintolaisille), eikä se ole mitään yleistä uskonnollisuutta tai buddhalaista filosofiaa. Kristitty voi sanoa Apostolien tunnustuksen mukaan: Jumala on meidän kanssamme. Jumalan tunteminen Kristuksen kautta ei ole pakonomaista todistelua vaan vastaamista kaikille kysyttäessä niistä perusteista, mitkä Jumala on ilmoittanut Lupaustensa kautta maailmalle Kristuksessa Jeesuksessa. Usko on luottamusta ja luottamista Jumalaan. Voimme kertoa vapaasti kaikille ihmiselle, että Luotamme Jumalaan Kristuksen tähden. Tähän luottamiseen voimme myös kaikkia ihmisiä kehottaa, mutta emme koskaan vaatia. Itseämme emme voi suositella, vaan Jumalaa, joka voi kaiken kaikessa.
”Alammeko taas suositella itseämme? Vai tarvinnemmeko, niinkuin muutamat, suosituskirjeitä teille tai teiltä?
Te itse olette meidän kirjeemme, joka on sydämeemme kirjoitettu ja jonka kaikki ihmiset tuntevat ja lukevat.
Sillä ilmeistä on, että te olette Kristuksen kirje, meidän palvelustyöllämme kirjoitettu, ei musteella, vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin, vaan sydämen lihatauluihin.
Tämmöinen luottamus meillä on Kristuksen kautta Jumalaan; ei niin, että meillä itsellämme olisi kykyä ajatella jotakin, ikäänkuin se tulisi meistä itsestämme, vaan se kyky, mikä meillä on, on Jumalasta, joka myös on tehnyt meidät kykeneviksi olemaan uuden liiton palvelijoita, ei kirjaimen, vaan Hengen; sillä kirjain kuolettaa, mutta Henki tekee eläväksi.
2.Kor.3:1-6
Ihmetyttää tosiaan se, että jotkut sanovat uskovansa Jumalaan mutta torjuvat tai ohittavat Jeesuksen. Ilman Jeesustahan ei ole kristinuskoa.
Mihin Jumalaan he sitten uskovat?
Päivän tekstistä Roseniuksen elämän leipää kirjasta: Jos elämme, niin me elämme Herralle, ja jos kuolemme, niin me kuolemme Herralle. Sen tähden, elimmepä tai kuolimme, niin me olemme Herran omat. Room. 14:8.
Tämä on uskovien maallisen elämän sekä salaisuus että korkeus. Koko heidän elämänsä, olemassaolonsa ja kuolemansakin kuuluvat Herralle. He eivät ole itsensä omat, he ovat hänen, joka on luonut, lunastanut ja pyhittänyt heidät. He ovat hänen, ei vain liiton kautta hänen kanssaan, vaan myös henkensä ja koko elämänsä tarkoitukseen nähden.
Tuossa on erilaisuutemme pohjavire kiteytettynä. Muille elämän tarkoitus on itsensä toteuttaminen, meille uskoville se on Jumalan omana ja Hänen johdatuksessaan eläminen. Mikä voisikaan olla ratkaisevampaa erilaisuutta vaikuttamassa, kuin tämä.
Pesonen.”Muille elämän tarkoitus on itsensä toteuttaminen, meille uskoville se on Jumalan omana ja Hänen johdatuksessaan eläminen.”
Minusta kyllä voi sanoa että uskovilekin on kyse itsensä toteuttamisesta, mutta Jumalan suunnitelman mukaan. Meissä kaikissa on uudestisyntyneenä Jumalan ”DNA”, uusi luomus, joka odottaa toteumistaan. Juuri kuuliaisessa vaelluksessa tämä pääsee ”puhkeamaan kukkaan”.
Tämä suunnitelma on jokaiselle uskovalle, ei vain joillekin joilla on päätoiminen kutusmus. Useimmat ihmiset Jumala kutsuu ika tavallisiin töihin ja ammatteihuin sekä käytännöllisiin avustus tehtävin seurakunnissa. Hengelliset armolahjat Suomessa ovat melkein kokonaan piilossa löytämättä. Jumalalla on paljon enemmän annettava kuin ymmärrämmekään. Kyse on lähinnä siitä, etsimmekö Herraa johdonmukaisesti vai emme. Etsivä todenäköisemmin löytää kuin omilla teillään viihtyvä.
”Jumalan voiman vaikutuksia on monenlaisia, mutta hän joka meissä kaikissa kaiken vaikuttaa on sama.” Kenties et vain tunnista niitä armolahjoja, jotka ovat kirkollemme ominaisia Pyhän Hengen lahjoiksi. Ihmeiden ja hurmoksellisuuden sijaan pidän Paavalin Gal. 5:22,23 luettelemia Hengen hedelmiä tärkeämpinä:
Pentti. ”Ihmeiden ja hurmoksellisuuden sijaan pidän Paavalin Gal. 5:22,23 luettelemia Hengen hedelmiä tärkeämpinä”:
Mihin nämä ihmeet ja hurmoksellisuus liittyvät? En ymmärrä mitä tarkoitat, kun kukaan ei ole ehdotellut sellaista.
Keneen Pentti kohdistat tuon?
Antti Hämäläinen kirjoitti edellisessä kommentissaan: ”Hengelliset armolahjat ovat Suomessa melkein kokonaan piilossa löytämättä”. Vastasin siihen.
Pentti. ”Antti Hämäläinen kirjoitti edellisessä kommentissaan: ”Hengelliset armolahjat ovat Suomessa melkein kokonaan piilossa löytämättä”.
No krjoitin myös:”Tämä suunnitelma on jokaiselle uskovalle, ei vain joillekin joilla on päätoiminen kutusmus. Useimmat ihmiset Jumala kutsuu ika tavallisiin töihin ja ammatteihuin sekä käytännöllisiin avustus tehtävin seurakunnissa”.
Mikä jäi epäselväksi?
Sinulle vai minulle epäselväksi?
Piilossahan niiden kuuluukin olla. Jokseenkin kaikista seurakunnista löytyy karismaatikkoja. He vaan eivät pidä itsestään, eikä saamistaan lahjoista suurta meteliä. Jumala voi heidän kauttaan jatkaa salaista työtään.
pesonen. ” He vaan eivät pidä itsestään, eikä saamistaan lahjoista suurta meteliä. Jumala voi heidän kauttaan jatkaa salaista työtään”.
Niinpä niin, voihan tämän näinkin selittää. Jumalan työ on niin salaista, ettei sitä edes huomaa? Onpa nöyrää.
Useimmat armolahjat toki ovat kuuluvia, jotkut jopa näkyviä, eikä varmasti ole tarkoitus, että esimerkiski ihmisten korviin supsutellaan salaa jotakin mistä kukaan ei tiedä mitään. Miten tällainen touhu sitten koetellaan?
Näkymätön työ tuottaa näkyvää tulosta, joka myös pysyy. Näkyvä ja kuuluva aiheuttaa usein vain ohimenevän kohahduksen. Tämä on minun kokemukseni.
Pentti. ”Näkymätön työ tuottaa näkyvää tulosta, joka myös pysyy. Näkyvä ja kuuluva aiheuttaa usein vain ohimenevän kohahduksen”.
Kyllä ymmärrän Lutherinkin puhuneen Jumalan salaisesta työstä. Tähän taidatte viitata. Tietysti Jumalaa tekee sydämissämme työtään varsinkin jos elämme kuulisuudessa. Mutta en ollenkaan ymmärrä tätä näkymättömyyden ihannetta?
Suomalaiset ovat perinteisesti aika huonoitsetuntoista ja vetäytyvää joukkoa. Silti eihän meidän kokoukset ole sitä, että vaan istutaan hiljaa? Näkyvää ja kuuluvaa se körttien veisuukin on. Yleensähän kokoukset on ohjelmoitu ja kyllä silloin myös ääntä käytetään. Julkisessa kokouksessa esimerkiksi profetoiva joutuu joka kerta sen ääneen tehdessään voittamaan pelkonsa ja ujoutensa jotta ei tulisi ”nielaisseeksi” ilmestystään pelossa. Näin suurin osa profetoijista on Suomessakin hiljentynyt ja lahja hiipunut. Eihän tämä ole tarkoitus.
En ymmärrä ollenkaan miksi pitää luoda vastakkainasettelu Jumalan näkymättömän ja näkyvän työn välille?
Vai ajatteletteko, että mitä epäluontevampaa jokin on, sen hengellisempää ja nöyrempää se on?
En ole lausunut luontevuudesta mitään. Joillekin ihmisille on hyvinkin luontevaa nousta esiin ja ottaa tilanteet haltuunsa. Toisille on luontevaa toimia syrjässä, mutta sitkeän määrätietoisesti. Olen seurannut aikoinani koulu-uudistusta, jota tehtiin tällä tavalla miettien samalla, kenelle johtoasemassa olevalle on annettava mahdollisuus pistää sulka hattuunsa toisten ideoimasta ja tekemästä työstä. Mitä kristillisyyteen tulee, on muistettava Jeesuksen ohje, ettei tule rukoilla komeasti katujen kulmissa vaan oman kamarissa hiljaisuudessa. Auttaminenkin on autuaampaa, kun vasen käsikään ei tiedä, mitä oikea tekee.
Pentti. ”Mitä kristillisyyteen tulee, on muistettava Jeesuksen ohje, ettei tule rukoilla komeasti katujen kulmissa vaan oman kamarissa hiljaisuudessa”.
En oikein ymmärrä kuka meillä olisi rukoillut komeasti katujen kulmissa? Sitten kokouksissa ja jumalanpalveluksissa on tietysti julkista johdettua rukousta tai esirukousta. Kyllähän kaikki tahtovat tämän jatkuvan.
Jos ei meillä ole kamarin hiljaista rukousta ei todennäköisesti ole hyvää julkistakaan rukousta. Minusta sellaisten, jotka eivät viihdy rukouskammiossaa ei tule hakeutua julkisestikaan rukoilemaan. Nythän kyse ei ole mistään joko tai asetelmasta vaan sekä että. Julkista rukousta edeltää kammiorukous.
Pentti. ” Olen seurannut aikoinani koulu-uudistusta, jota tehtiin tällä tavalla miettien samalla, kenelle johtoasemassa olevalle on annettava mahdollisuus pistää sulka hattuunsa toisten ideoimasta ja tekemästä työstä”.
En ymmärrä, miksi sotket tällaisia sulka hattuun -juttuja tähän. Kyllä kai aikuinen ihminen osaa tehdä jotain ilman että joka asiasta erikseen ylpistyy?
Ylpistyneitä ’hengellisiä johtajia’ näkee tiedotusvälineissä ja toisinaan heitä kohtaa kasvotustenkin. Uutisissa on kerrottu parin omaa liikettäni paimentaneen hengenmiehen henkilökohtaisesta romahduksesta, joiden tuloksena heistä on tullut aidompia ja syvällisempiä ihmisiä. Nöyryyden oppiminen on joskus kova koulu.
Po ’omaa liikettään’, minulla ei mitään sellaista ole. Oikoluku taas teki temput.
Pentti. ”Joillekin ihmisille on hyvinkin luontevaa nousta esiin ja ottaa tilanteet haltuunsa”.
Nyt puhumme kai armolaahjan käyttämisestä? Ei siinä kukaan ota mitään tilaisuutta haltuunsa, vaan sanoo mitä on sydämellä ja on sitten hiljaa. Kokouksen johtajat johtavat edelleen.
Pentti. ”Uutisissa on kerrottu parin omaa liikettäni paimentaneen hengenmiehen henkilökohtaisesta romahduksesta, joiden tuloksena heistä on tullut aidompia ja syvällisempiä ihmisiä”.
”Mielen uudistus” ja ”koeteltu mieli” nimenomaan tarkoittavat sitä, että päämme paranee niin, että Jumala voi uskoa meille ssioita ja käyttää meitä suunnitelmiansa toteuttaessaan.
Olen näissä Kotimaa-keskusteluissa törmännyt asenteeseen, että on melkein parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä jotain ja ylpistyä tai jotenkin paisahtaa.Kaikkein pahinta on, jos tämä sekoitetaan nöyryyteen.
Suomessa on edelleen aivan neuroottinen asenne tässä asiassa, samoin kateuden kokemisessa silloin kun jotain onnistaa tai joku onnistuu. Tässä on minusta stronghold, mielen linnake, josta 2 Kor 10:5 puhuu. Tässä kohdin me suo,malaiset olemme kyllä ilmeisesti aika vammautuneita ja se myös heijastuu uskonelämämme vääristymiseen passivoivalla tavalla.
”… sanoo mitä on sydämellä ja on sitten hiljaa” kuvaa hyvin myös körttiseuroja. Tämä sujuu mainiosti myös ilman muuta tilaisuuden johtoa kuin kaikkien tuntema perinne. Mielikuva suomalaisen kristikansan passiivisuudesta on minusta väärä. Kaikki toimeliaisuus ei ole näkyvää ja kuuluvaa eikä kaikki näkyvä ja kuuluva ole toimeliaisuutta.
2. Kor. 10 onkin hieno luku. Se käsittelee tärkeitä ankaruuden ja lempeyden, ylpeyden ja nöyryyden sekä järjen ja uskon teemoja. Paavali ei ota mustavalkoista kantaa sinne tai tänne, vaan kirjoittaa kohtuudesta ja tilanteenmukaisesta joustavuudesta.