Miksi olen erilainen?
Vanhemmat heräsivät, kun heidän poikansa alkoi pinnasängyssään keskellä yötä hokea : “kuka minä olen, kuka minä olen...”. En tiedä miten tarina päättyy. Sen voi kukin miettiä itse. Mitä kukin olisi osannut pojalle vastata.
Tilanne tuli mieleeni, kun pohdiskelin sitä, mitä on olla uskovainen. Vuosi sitten kirjoitin otsikolla: “mistä tunnistan uskovan”. En siihen oikein selkeää vastausta löytänyt. Vähän mysteeriksi jäi. Hyvä keskustelu vain syntyi. Jotkut taisivat pitää jopa pahana ja väittivät, että erottelen ihmisiä hyviin ja huonoihin.
Löytäisinkö jotain parempia vastauksia, kun kyselen toisinpäin? Eli; mistä minut tunnistetaan uskovaiseksi? Miksi olen heidän mielestään erilainen, siksi, koska olen uskovainen? Miten joku voi sanoa: sinä kun olet uskovainen, tai jos hän sattuu sanomaan ärräpään, niin hän pyytää anteeksi. Joku vielä voi sanoa uskovansa Jumalaan, mutta ei kuitenkaan ole uskovainen, niin kuin sinä. “ Tai sinä kun olet uskovainen mies, niin...
Täälläkin joku kirjoitti, että te uskovaiset. Onko meissä uskovaisissa siis jokin leima, josta meidät tunnistatte? Miten uskovaisuus tekee tämmöisestä tavallisesta tallaajasta erilaisen, kuin kaikki muut?
74 kommenttia
Se itsetarkoitushan niissä se haittapuoli on. Usein syntyy hajaannusta seurakunnissa, juuri sen tähden. Siksi monet lahjoilla varustetut henkilöt kirkossamme, eivät pidä asiasta melua. Lahjoja käytetään silloin kun niiden aika on. Jotkut käyttävät lahjojaan jopa tietämättään. Vain toiset uskovat vierellä voivat havaita asian, mutta asianomainen voi olla täysin tietämätön lahjastaan. Silloin Jumala saa kunnian lahjan käytöstä.
Tuo kunnia juttu se taitaa olla se hankaluus. Armolahjoja käyttävästä kun herkästi tulee muiden silmissä joku erityinen. Nämä nostetaan muiden yläpuolelle. Siinä he sitten saattavat kuvitella, ettei heidän tarvitse osoittaa alamaisuuttaan seurakunnan johdolle.
Mä oon toiminut Ev.lut piireissä 50 vuotta ja monissa muissakin siinä ohessa, joten en ole Pekkaa pahempi armolahja-asioiden käsittelyssä. Keväällä meillä oli seurakunnassa luentosarja armolahjoista. Niistä pidin yhden. Pitkään kuvittelin minäkin, että armolahjojen käyttö kuuluu vain hengellisen työn vahvistamiseen. Kirkon piirissä se merkitsisi sitä, että vain viranhaltioilla saisi olla armolahjojen käyttöön oikeus.
Armolahjat kuuluu yhtälailla, jokaisen uskovan elämään. On hänen työalansa sikalassa, tai jossain temppelissä. Monet eivät vain uskalla avata sydämiään näille lahjoille, kun ovat nähneet paljon lahjojen väärinkäyttöä ja varsinkin sitä, että lahjan käyttäjää aletaan pitää, jonain erikoisena. eikä halua itse sellaiseksi itse tulla. Yleensä porukat tahtoo olla tavallisia tallaajia.
Jos taas lahjaa käytetään, jopa niin ettei kaikki edes huomaa, että lahja oli käytössä, niin joku voi silti huomata. Silloin hänelle tulee se oivallus, että voiko lahjoja noinkin käyttää. Minäkin tahdon.
Aika harvinaistahan semmoinen arkinen armolahjojen käyttö on. Semmoista olen kyllä kohdannut. Olet oikeassa siinä, että lapsen kengissä kuljemme niissä asioissa. Ylihengellisyys on ainaisena uhkana. Seurakunnissa tarvittaisiin paljon enemmän opetusta armolahjoista. Tietämättömyys todellakin vallitsee kirkossa.
Tampereella erää messun lopuksi pappi lupasi rukoilla sairaiden puolesta. Mulla oli käsi kiepeenä. Arvelin etten voi mennä aamulla edes työhön. Se rukoili siinä saman tien. Käsi tuli paljon paremmaksi. Pyysi illalla yhteen tilaisuuteen ja rukoili uudelleen ja se tuli ihan kuntoon. Joten kyllä kirkossa on arkista armolahjojen käyttöä. Ainakin jossain määrin.
Kirjoittaja
Pekka Veli Pesonen
En osaa olla huolissani kirkon kriisistä. Sisältyyhän jokaiseen kriisiin aina myöskin mahdollisuuksia. Yllättäviä käänteitä kirkkohistoriamme on täynnä. Odotan jotain hyvää tästäkin vielä tulevan. Luovana ja jääräpäisenä tyyppinä koluan kaikki vaikeimmat tiet. Helpommalla pääsisi, kun osaisi olla hiljaa, mutta kun en osaa. Kova pää on jo saanut monta kovaa kolhua. Luulisi niiden jo riittävän. Verovirkailijan ura on takana ja siitäkin uskaltaa jo mainita. Eläkeläisenä ei näköjään saa sitäkään aikaan, mitä työelämässä sai, kun oven illalla sulki. Mitä kaikkea sitä on silloin ehtikään: puheenjohtamisia, , nuorisotyötä, lähetyssihteeri, raamattupiirejä, saarnoja ja Avioparitoimintaa. Siinä ehkä rakkaimmat vapaaehtoistehtävät. Kaikkea tuota ja paljon muuta on takana. Nyt kuluu aika näissä pohdiskeluissa. Eikä tiedä voiko edes itseään ottaa kovin vakavasti.
Miksi Antti laitat omia asenteitasi toisen mielipiteeksi : ” Niinpä niin, voihan tämän näinkin selittää. Jumalan työ on niin salaista, ettei sitä edes huomaa? Onpa nöyrää. Useimmat armolahjat toki ovat kuuluvia, jotkut jopa näkyviä, eikä varmasti ole tarkoitus, että esimerkiski ihmisten korviin supsutellaan salaa jotakin mistä kukaan ei tiedä mitään. Miten tällainen touhu sitten koetellaan?”
Tuon lainen väite ei ole oikein reilua. Se puhuu enemmän omasta asenteestasi, kuin siitä mitä minä kirjoitin.
Armolahjat ovat periaatteessa Jumalan työtä meissä ja Hän käyttää lahjojaan tahtonsa mukaan. Se ei ole mitään olematonta työtä mitä Jumala omiensa kautta vaikuttaa.
Ihmettelenkin nyt sitä miksi te kaksi olette ryhtyneet kiistelemään sanoista, mikä ei ole miksikään hyödyksi. Tuollaisesta kiistelystä on pelkkää haittaa koko asialle.
Ilmoita asiaton kommentti