Mikko Juva puolustamassa yliopistoa 1970-luvun alun korkeakoulukriisissä

Nykyhetki on tietysti porvarillisemman kristityn painajaisuni. Helsingin yliopiston opiskelijat makaavat patjoilla yliopiston päärakennuksen lattialla. Kummisedän mukaan patjoille mentiin, kun sotatila mafiaperheiden kesken. Osoittavat mieltä oikeistohallitusta vastaan. Yötä myöten. Valvooko edes kukaan, ettei kahta samalla patjalla? Tai että olisivat edes eri sukupuolta!?

Moni on myös rientänyt kertomaan, että kun hän opiskeli, hän söi pelkkää tölkkihernekeittoa haalealla vedellä jatkettuna, tölkki riitti viikon, teki yötä päivää töitä ja säästi matkalippukuluissa, kun hiihti yliopistolle. Ei silloin kapinoitu, lorvittu velttona yliopiston lattialla ties mitä tekemässä eikä vaadittu valtiolta ilmaista rahaa.

Mielenosoitus yliopistolla on kuitenkin toistaiseksi vielä vaatimaton ja siksi jääkin. Vain hyvin pieni osa ylioppilaista on mukana. Hyvä muistaa, että osattiin sitä ennenkin, ja etenkin silloin.

Joku jo ehti entisessä twitterissä epäilemään, ettei niistä vanhaa valtaajistakaan, pitkätukista, veltoista norkoilijoista tullut mitään paitsi sosiaalipummeja. Käsitystä saattaisi olla tarpeellista hiukan tarkentaa, mutta olkoon.

Puoli vuosisataa sitten ei porvari nukkunut. Oli ihan todellinen ”vaara”, että opiskelijat valtaavat yliopiston ja muuttavat koko yhteiskuntaa. Silloin ei osoitettu mieltä hallitusta vastaan vaan ensisijaisesti vanhoilliseksi ja dementoituneeksi väitettyä professorikuntaa kohtaan.

Seuraavassa muutama sananen vanhan valtauksesta, Mikko Juvasta puolustamassa klassisen yliopiston perustavia arvoja ja yliopistokriisistä vuosina 1969 – 1973. Aloitetaan alusta

————————————————————–

1. Vanhan valtaus

1960-luvun puolivälin jälkeen yliopistoon tulvi uusia opiskelijoita suurista ikäluokista. Tilat kävivät ahtaaksi, opettajakuntaa oli vähän ja mikä pahinta: uusilla ylioppilailla oli uusia ajatuksia. Heillä ei myöskään ollut omakohtaisia kokemuksia sodasta, ei edes lapsena.

Kymmenen vuoden jakso Salaman Juhannustansseista 1964 eteenpäin oli nuorten. Nuorisoprotesti kohdistui kolmeen asiaan. Kaikki niistä valtaa suomalaisessa yhteiskunnassa pitäville piireille tabuja: maanpuolustukseen, perheeseen ja kirkkoon.

Nuorisoprotesti oli kansainvälinen ilmiö. Vuonna 1968 alkoi tapahtua. Ensin luodista sai läntisen Saksan opiskelijoiden radikaali ja karismaattinen johtaja Rudi Dutschke. Ympäri Saksan liittotasavaltaa leimahti väkivaltaisia mielenosoituksia.

Daniel Cohn-Benditin johtama paikallinen protesti puolestaan johti kuuluisan Sorbonnen valtaamiseen ja pian koko Ranska oli liekeissä.

Vaikka Lapissa kaikki kukki nopeasti, muuten meillä ei pidetty kiirettä. Helsingin yliopistossa kaikki oli hyvin. Kaikki valta oli professoreilla ja radikaalimmatkin heistä olivat Erik Allardtin tapaisia liberaaleja hyvin käyttäytyviä sivistysporvareita. Raoul Palmgrenkin pakotettiin professoriksi Ouluun.

Mutta pinnan alla kyti.

Marraskuun 25. päivän iltana opiskelijat valtasivat vanhan ylioppilastalon. Myöhemmin tapahtuma on saanut lähes mytologiset mittasuhteet. Valtausta oli etukäteen jonkin verran valmisteltu, mutta tapahtuma itsessään oli lähinnä vallankumouslaulujen laulamista ja eri tahoilta saapuneiden tuenosoitusten ja sähkeiden ääneen lukemista.

Kirkon kauhukakaraksikin sittemmin mainittu Heikki Räisänen puolestaan muisteli, ettei vanhan valtaus kiinnostanut häntä pätkän vertaa. Räisänen arvelee olleensa samana iltana kun vanha vallattiin yliopiston kirjastossa suorittamassa väitöskirjansa oikolukua.

Jos suomalainen opiskelijaradikalismi oli kansainvälisten esikuvien innoittamaa, sitä ei sitä vastoin ollut valtion päämiehen reaktio.

Kun muualla valtaapitävä establishmentti kauhisteli ylioppilaiden mielenilmauksia, Suomessa valtion päämies tuki niitä. Kekkonen kukaties vanhana AKS:n radikaalina tunsi sympatiaa kapinoivia ylioppilaita kohtaan. On myös muistettava, että vasta dementia nujersi Kekkosen taipumuksen ärsyttää porvaristoa. Ehkäpä strategisessa poliittisessa älyssä ylivertainen presidentti tajusi varhemmin kuin muut, mikä oli ajan henki ja keiden kanssa kannatti liittoutua.

Vanha siis vallattiin 25.11.1968. Seuraavana päivänä siellä oli tarkoitus pitää ylioppilaskunnan satavuotisjuhlat. Ne päädyttiin lopulta pitämään Konservatoriossa. Siellä sitten istuivat niin yliopiston kuin ylioppilaskunnan johto frakkeihin pukeutuneina ja arvomerkein koristeltuina.

Satavuotisjuhlien yllättävin hetki koettiin, kun Tasavallan Presidentti piti juhlapuheen. Kekkosen sanoma oli selvä: tulevaisuus on nuorison. Yliopisto on käpertynyt impivaaralaiseen rauhaan. Kekkosen mukaan meikäläiset yliopistot olivat jo vuosikymmeniä onnistuneet tehokkaasti tukahduttamaan kaikki radikalismin idut.

Kekkonen kritisoi erityisesti sitä, että työläis- ja talonpoikaiskodeista tulevat opiskelijat hylkäävät yliopistossa vanhempiensa arvot ja siirtyvät sosiaalisen nousun myötä poliittiseen oikeistoon. Kekkonen asettui mahdollisimman näkyvästi nuorisokapinan tukijaksi.

—————————————————————

2. Mikko Juva – kirkkohistorian professori yliopistoa puolustamassa

Kirkolla oli oma mies kaikkein keskeisimmällä paikalla ylioppilaslevottomuuksien hikisimpinä vuosina: Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professori Mikko Juva.

Juva oli palannut takaisin yliopistoon oltuaan kaksi vuotta kansanedustajana ja joitakin vuosia uudelleen yhtyneen liberaalipuolueen puheenjohtajana. Juvan sanaili myöhemmin, ettei hänestä ollut poliitikoksi.

Professoriksi teologiseen tiedekuntaan Juva oli valittu pitkälti ansiokkaan suomalaista uskonnollista vapaamielisyyttä 1840-luvulta 1880-luvulle käsitelleen kolmiosainen tutkimuksensa perusteella. Juva oli myös tutkinut Varsinais-Suomalaista seurakuntaelämää 1600- ja 1700-luvuilla.

Juvaa on jälkiarvioinneissa pidetty erinomaisena luennoitsijana, mutta varsinainen tieteellinen työ taisi kiireisellä miehellä jäädä toisarvoiseen asemaan.

Juvan kolmiosainen kirjasarja vapaamielisestä uskonnollisuudesta kannattaa kuitenkin lukea siksikin, että siinä tuodaan seikkaperäisesti esiin, kuinka Suomen sivistyneistö ja kirkko reagoivat esimerkiksi evoluutioteoriaan. Nythän on toki niin, että evoluutioteorian tulosta Suomeen on vasta 150 vuotta, mikä ei ole mitään, ja on siksi ymmärrettävää, että kirkon konservatiivisiipi painii Darwininsa kanssa osin edelleen.

Mielestäni siistein ja jos voi sanoa viehättävin Juvan monista kirjoista ja tutkimuksista on eläkevuosina kirjoitettu elämänkerta L.P. Tapanisesta, IKL:n kansanedustajasta, joka sotavuosien jälkeen liittyi Suomi-Neuvostoliitto-seuraan, kuten moni muukin. Ylitornion lestadiolaisesta kirkkoherra Tapanisesta tuli sittemmin 1960-luvun alussa muutamaksi vuodeksi piispa Ouluun.

Mikko Juva toimi lisäksi arkkipiispana vuosina 1978-82. Juva oli tunnettu siitä, että osasi sanoittaa kristinuskoa niin, että myös ”kirkkokansan” tiiveimmän piirin ulkopuolella olevat kirkon rivijäsenetkin kuuntelivat, mitä sanottavaa arkkipiispalla oli. Myös työväenliikkeen parissa Juva nautti arvostusta. Siellä lienee myös muistettu Juvan vuosikymmeniä aiemmin järjestämät keskustelutilaisuudet ja väittelyt ASS:n (Akateeminen Sosialistiseura) kanssa.

Kirkon kaikkein sisimpiin piireihin Juva ei välttämättä koskaan kuulunut. Mikko Juvan varsinainen pappiskokemus seurakunnissakin oli enemmän kuin ohut. Taisi olla jopa niin, että hengellisimmät tahot olisivat jo 1978 halunneet John Vikströmin piispaksi, mutta Juva taisi maallikkojen äänin ja vähän sammutetuin lyhdyin ajaa paitsi Vikströmin, myös kirkon konservatiivien ehdokkaan Samuel Lehtosen ohi. Jonnet ei ehkä muista, mutta Samuel Lehtosen isä oli Aleksi Lehtonen, ekumeniasta innoittunut arkkipiispa 1945-51.

Kirkon konservatiivit eivät Mikko Juvaa välttämättä suurella kaiholla ole muistelleet. Syynä ehkä, että Juva oli myös teologisesti liberaali ja otti rohkeasti ja terävästi kantaa yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Lisäksi Juva omasi ns. funktionaalisen virkakäsityksen. Toisin sanoen katsoi, että itse virka on lähinnä kirkollinen järjestelykysymys ja jumalallinen säätämys koskee vain viran tehtäviä, siis että evankeliumia julistetaan ja sakramentit tulevat jaetuksi. Kaiken muun ”pahan” lisäksi Juvan kaikki lapset toimivat kansandemokraattisen liikkeen kaikissa suunnissa ja Juva itse puuhasi pitkään yhteys-liikkeen parissa.

Juva jäi hiukan yllättäen eläkkeelle arkkipiispan hommista jo neljän vuoden jälkeen. Suurimpana syynä ehkä se, ettei Juvan organisoima ja suunnittelema hallinnonuudistus mennyt läpi kirkolliskokouksessa. Juva luultavasti oli liian nopea mies liian hitaassa kirkossa. Juvan hallintoreformi toteutettiin kokolailla Juvan mobiliseeraamassa muodossa myöhemmin, kun kirkolliskokouksellekin valkeni, mitä on tehtävä.

Kun oli selvää, että Kekkonen ei enää kykene jatkamaan presidenttinä, pidettiin myös Mikko Juvaa mahdollisena porvaripuolueiden yhteisenä ehdokkaana. Olihan Juva kirkonmiehenä kasvanut korkoa Turun piispantalossa, kun sekulaarimmat Suomen Pankissa. En epäile, etteikö Suomi olisi saanut Juvasta pätevää presidenttiä. Idän suhteetkin olivat kunnossa ja patriarkka Pimen vieraillut Suomessa kirkon (=Juvan) kutsumana.

Kuumina yliopistokapina-vuosina 1969-1973 Mikko Juva toimi ensin Helsingin yliopiston vararehtorina 1968-71, sitten rehtorina 1971-73 ja lopulta Helsingin yliopiston kanslerina 1973-78. Yliopistojen puolustusta varten oli myös perustettu korkeakoulujen rehtorien neuvosto. Juva toimi neuvoston pääsihteerinä.

———————————————————–

3. Mies ja ääni – vaikka väkisin

Jukka Tarkka väittää muutoin kelpo Puntila-bibliografiassaan, että vanhan valtauksessa ei spontaanin tapahtuman ohjelmallista sisältöä valmisteltu etukäteen. Ja kun jotain piti löytää, keksittiin, että vaaditaan mies ja ääni-reformia yliopistoon.

Helsingin yliopistoa oli etenkin itsenäisyydestä alkaen melko yksinvaltaisesti hallinneet professorit konsistoreissaan ja paine uudistuksiin oli kieltämättä patoutunut. Läntisen maailman ylioppilaslevottomuudet puhkaisivat padon täälläkin, tosin suomalaisittain verraten hillitysti.

Mies ja ääni-periaate tarkoitti lyhykäisyydessään sitä, että jokaisella yliopistoyhteisön jäsenellä – opiskelijoilla, professoreilla ja muulla työntekijäkunnalla – olisi ollut yksi ääni. Lyhyellä matematiikallakin tämä tottakai tarkoitti myös sitä, että lukumääräisesti ylivoimaiset opiskelijat olisivat saaneet vallan yliopistossa.

Moni professori kavahti siirtymistä mies ja ääni- demokratiaan. Olihan mahdollista, että professori voisi saada esimiehekseen opiskelijan.

Opiskelijaliike lähes yhtenä naisena ja miehenä kannatti mies ja ääni-periaatetta, professorit vastustivat. Poliittista tukea mies ja ääni sai paitsi presidentti Kekkoselta, myös 1968-70 opetusministerinä toimineelta Johannes Virolaiselta ja opetusministeriön muilta virkamiehiltä, etenkin Jaakko Nummiselta. Virolainen puolestaan halusi ohittaa vasemmistopuolueet vasemmalta, mutta ei ollut Kekkosen veroinen taktikko.

Mies ja ääni-uudistusta yritettiin SDP:n, SKDL:n ja Keskustapuolueen voimin runnoa läpi kolmeen otteeseen: 1970, 1971 ja 1972. Mikään niistä ei mennyt maaliin saakka, mikä jälkikäteen arvioitaessa koitui yliopistolaitoksen onneksi.

Pitkään ajattelin itsekin, että mitään hullumpaa kuin mies ja ääni-reformi oli vaikea keksiä. Perustuihan yliopisto riippumattomalla tieteelliselle tutkimukselle ja rakensi opetuksensa näiden tutkimusten tuloksille. Olin väärässä. Jyrki Kataisen (Kok) fantastiseksi kutsuma vuoden 2010- yliopistouudistus sai yliopistot muutamassa kuukaudessa sekaisin eikä tilanne ole siitä kuin pahentunut.

Vuoden 1970 maaliskuussa oli enemmän kuin lähellä, että mies ja ääni-lakiesitys olisi mennyt vasemmistoenemmistöisessä eduskunnassa heittämällä läpi. Eduskuntavaalit olivat kuitenkin tulossa ja eduskunta jäämässä vaalilomalle.

Professoriliitto päätti organisoida jarrutuksen Helsingin yliopiston professorien toimesta. Parin viikon mittainen puhemaratoni riittäisi. HY:n professorit toimittivat päivittäin satoja liuskoja puhemateriaalia arkadian mäelle.

Oululaisen kansanedustajan Armas Leinosen puhe kesti ennätykselliset kuusi tuntia, sen ylitti sittemmin käsittääkseni vasta toinen oululainen kansanedustaja Sebastian Tynkkynen vuosikymmeniä myöhemmin. Leinonen oli liberaalipuolueen kansanedustaja ja SRK:n puheenjohtaja vuosikymmeniä. Tietäjät tietää lisäksi kertoa, että Armas Leinonen oli myöhemmin Oulun piispaksi valitun Hannes Leinosen setä.

Mutta Professoriliitto onnistui viivytystaistelussa, ja eduskunta lähti vaalilomalle.

—————————————

Jos yliopiston torjuntavoitto halutaan personifioida, Mikko Juva oli se mies, joka torppasi mies- ja ääni-uudistuksen Suomen yliopistoista.

Juva oli yliopiston rehtoreista se, joka erityisesti oli ottanut sydämen asiakseen mies- ja ääni periaatteen kaatamisen. Ja onnistui siinä.

Helsingin yliopiston ylioppilaskunnassa oli 1969 valtasuhteet muuttuneet. Tiedekuntajärjestöt menettivät kannatustaan ja vasemmiston, ja etenkin punaisemman vasemmiston kannatus nousi. Valtaa ylioppilaskunnassa toki piti edelleen – toisin kuin yleensä oletetaan – poliittinen oikeisto. Mutta hegemonia ja aloite oli siirtynyt vasemmalle.

1969-1973 luentolakkojen keskipisteenä Helsingin yliopistossa oli valtiotieteellinen tiedekunta ja etenkin Franzenia, missä useimmat valtsikan laitokset sijaitsivat. Joskus paljon myöhemmin istuessani psykologian luennolla Franzenian jyrkästi nousevassa luentosalissa ajatusten harhaillessa en sano mihin, vähän apeana myös mietin, että juuri täällä tehtiin suomalaista yliopistovallankumousta aikoinaan. Valitettavasti ihminen ei voi valita sukupolvea johon syntyy.

Nimenomaan Franzeniassa välit opiskelijoiden ja opettajien välillä kärjistyivät. Yliopiston vararehtorina Mikko Juva joutui kerran jos toisenkin lähtemään keskustayliopistosta erillään sijaitsevaan Franzeniaan sopua rakentamaan.

Juva kertoo muistelmissaan, että tärkeintä oli, ettei konflikti ulkomaiden tapaan pääsisi riistäytymään väkivallaksi. Tärkeänä pidettiin myös sitä, ettei yliopistoon jouduttaisi kutsumaan poliisia paikalle.

Franzeniassa opiskelijat myös aloittivat luentolakon, mikä jonkin ajan kuluttua levisi Porthaniaan. Teologisesta tiedekunnastakin otettiin yhteyttä vararehtori Juvaan. Professori Parvio soitti ja kertoi, että eräs opiskelija olisi halunnut muuttaa luennon marxilaiseksi keskustelutilaisuudeksi, mihin Parvio ei ollut suostunut. Jääköön opiskelijan nimi nyt mainitsematta.

Sittemmin julkkistoimittajana tunnetuksi tullut Mattiesko Hytönen muisteli tapahtumia myöhemmin: ”Rehtori Erkki Kivinen sai tietää Porthanian tapahtumista kansliaansa yliopiston päärakennukseen. Kun Kivinen epäröi, mitä tehdä, vararehtori Mikko Juva astui rehtorin rinnalle ja ohikin. Juva käytti luentolakon aikana todellista rehtorin valtaa Helsingin yliopistossa.

Juva itse on kertonut noudattaneensa mies ja ääni-kamppailussa Maon strategiaa: kun vastustaja perääntyy, edetään, kun vastustaja hyökkää, joustetaan. Aina kuitenkin säilytettävä kosketus hyökkääjään.

Juvan on sanottu olleen mies- ja ääni-taistelussa liian jyrkkä. On jopa väitetty, että Juva, vanha sotien aikainen eturivintaistelija ja joukkueenjohtajana, olisi kokenut käyvänsä jälleen sotaa. Esimerkiksi Mikko Juvan professorikollega, poliittisen historian professorina ja vuosikymmenen vaihteessa myös kansanedustaja toiminut L.A. Puntila piti Juvaa aivan liian joustamattomana, jopa jonkinlaisen kostomielialan vallassa toimineena.

On toisaalta myös sanottu, että Juva omasi poikkeuksellisenkin rohkeuden kohdata vastustajat silmästä silmään ja antautua tasaveroiseen keskusteluun. Juva osasi joustaa tarpeen vaatiessa, vaikka pitkin hampain ja hyväksyi opiskelijoiden kohtuulliset vaatimukset, mutta ei toisaalta tinkinyt klassiseksi ymmärtämänsä yliopiston perusarvoista.

Niin tai näin, on epäilemättä totta, että Juva oli keskeinen henkilö 1960-luvun lopun ja 1970-luvun alun yliopistokriiseissä. Mikko Juvan muistelmat kannattaa lukea. Niissä on muistelmiksi kohtuullisen vähän jälkiviisautta. Muistelmissaan Juva käsittelee perusteellisesti ja osin hyvin yksityiskohtaisesti mies- ja ääni-taistoa.

Henkilökohtaisesti olen ihmetellyt, miksi Mikko Juvasta ei ymmärrykseni mukaan ole kirjoitettu elämänkertaa, ei tehty väitöskirjaa eikä muutakaan tutkimusta muutamaa gradua lukuun ottamatta. Ainakaan tutkimuskohteen tärkeyden, materiaalin ja lähteiden puutteesta se ei ole kiinni.

Ai niin, ….miten vanhan valtaus ja mies ja ääni-taistelu lopulta päättyivät? Ylioppilaat pitivät vanhaa hallussaan reilun vuorokauden ja lähtiessään siivosivat jälkensä. Mies ja ääni-taistelun konkreettisin saavutus epäilemättä oli opiskelijoiden saama oma ilmoitustaulu Porthaniaan. Myöhemmin toteutettiin kolmikantaan perustuva yliopiston hallinnonuudistus, jossa opiskelijat saivat kolmanneksen äänivallasta.

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
    • Oulussa Mummoni nukkuu yhden Pesosen sukukiven vieressä, tiedä sitten miten sukua mainittuihin on.

      Tatu Vaaskiven äiti oli myös yhtä puolta Pesosia kuten Niskalan Rouva kun Tatu tuli Ouluun kasvattipojaksi Isänsä kuoltua Helsingissä.

      Mummoni piikoi Niskalassa nuorena tyttönä mistä oli suuri apu kädentaidoissa myöhemmin.

    • Nopeasti katsottuna kauimmainen Pesonen ja haara löytyy 1826, ja tämä muistaakseni Muhokselta.

      No, tämänkin katsoin Hyvösten luettelosta joten paljon töitä siellä on tehty kelvolliseen tutkimukseen.

      Vuosia sitten katsoin Pesosen asiaa, ja muistelen Heillä olleen yhteyttä kansalaisopistoaatteen asiassa. Nyt en enää huomannut edellä muistamaani.

  1. Aikoinaan itse opiskelijana ollessani ihmettelin, miksi jotkut pitivät tuota muka valtausta 25.11.1968. merkittävänä. Minun elämääni se ei mitenkään vaikuttanut, minulla oli muut menot mielessäni. Olin perustanut oman perheen ja asuimme Hakaniemessä yksistään meidän käytössämme olevassa opiskelija-asunnossa aivan mukavasti opiskellen ja vajaan vuoden vanhaa esikoistamme hoitaen.
    Hämmästelin miten yhden illan istujaisista opiskelijoitten omissa tiloissa tehtiin niin suurta numeroa.

    • Kiitos Matias kommentista. Otaksuisin, ettei teologisissa tiedekunnassa vielä ihan tuolloin ollut montaa ”radikaalia.” Mutta hyvä muistaa, että vanhan valtaajista tuli myöhemmin monia keskustapuolueessa – ja myös kokoomuksessa – vaikuttaneita politiikkoja ja virkamiehiä. Se ei ollut yksinomaan, ehkä ei edes ensisijaisesti vasemmiston tapahtuma.

      Vanhan valtaus – ainakin näin jälkikäteen – nähtävä symbolisena ja ylioppilasradikalismin ehkä näkyvimpänä ilmauksena. Kannattaa muistaa, mitä muualla tapahtui. Helsingissä liikkeellä oli yli tuhatpäinen opiskelijajoukko. Vanhaa valtaajat siivosivat jopa jälkensä. Ja ”valtaus” kesti tasan niin kauan kuin oli ennakkoon ilmoitettu. Kiltti ja kurinalainen tapahtuma. Poliisi ei pamputtanut eikä luodit lennelleet.

      Muutoinkin meillä kaikki tapahtui hyvässä järjestyksessä. Kaikkein radikaaleimmat ohjautuivat ulkopoliittisista syistä SKP:n vähemmistöön (ei juuri maolaisiin, trotskilaisiin tms.), jonka johtokolmikkoa – Sinisalo, Jokinen, Kainulainen – vaikea pitää minään pitkätukkaisina kulttuuriradikaaleina.

      Ja olihan vanhan valtausta toki edeltänyt jo 1966 lapualaisooppera.

    • Vanhan valtaajat olivat sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkaa, minä ennen sotaa syntyneiden. Sain tiedon valtauksen valmisteluista pari päivää ennen h-hetkeä. Näen sen merkityksen kutakuinkin samoin kuin Kari-Matti.

      Niin kummalliselta kuin se tuntuukin, Tshekkoslovakian miehitys elokuussa

    • karkasi… elokuussa 1968 jakoi pari vuotta myöhemmin radikaaleja opiskelijoita ja kulttuuri-ihmisiä kahteen leiriin. Ensin oltiin yhdessä osoitettu mieltä miehitystä vastaan ja osoitettu tukea Tashekkoslovakian johdolle. Mutta pian Kremlin sepittämät selitykset mieitykselle alkoivat upota osaan radikaalia porukkaa. Olen kuvannut tätä prosessia teolsessa ”Max Rand – syntynyt eurooppalaiseksi” lähinnä mieheni Maxin näkökulmaasta.

    • SKDL:n johto lienee tuominnut Tsekkosslovakian miehityksen selkeimmin. Muut merkittävät puolueet eivät ottaneet kantaa ulkopoliittisista syistä.

      Miehitystä seuranneena iltana Tehtaankadulla jopa mellakoitiin, tuskin syynä oli se, että nyt oli mukana myös toistakymmentä pappia.

    • Kyllä, Skdl tuomitsi miehityksen Tshekkoslovakian suvereenisuuden loukkauksena ja puuttumisena itsenäisen maan sisäisiin asioihin. Sovimme aikaisin aamulla, Ele Alenius ja minä (Skdl:n työntekijä), että työvaliokunta kutsutaan aamupäiväksi koolle ja että kirjoitan kannanoton luonnoksen. Se hyväksyttiin pienin stilistisin muutoksin. Alenius antoi myös henkilökohtaisen tuomitsevan lausunnon, samoin Aarne Saarinen, tosin vähän miedommin sanakääntein.

      Olimme, Max ja minä, pitkin kevättä ja kesää kuunnelleet – pääasiassa iltaöisin – Prahan radion saksankielisiä lyhytaaltolähetyksiä, joten meillä oli varsin hyvä kuva siitä, mitä oli meneillään. Sotilaallisen puuttumisen uhka oli ilmassa.

      Olin Tehtaankadulla pitkälle yöhön. Mielenosoitus oli rauhanomainen, mutta äänekäs. Mellakoitsijoita oli pieni joukko, tappelunhaluisia. Erottuivat selvästi rauhallisesti mieltään osoittaneista.

    • Ok. Käden ulottuvilla sattui olemaan Kimmo Rentolan ”Vallankumouksen aave”, ja siitä lievästi lainasin.

Kirjoittaja

Kari-Matti Laaksonen
Kari-Matti Laaksonen
karilaaksonen555@gmail.com