Eduskuntavaalit takana ja presidentinvaalit edessä. Siinä välissä saamme jännätä, kuka valitaan piispaksi. Tällä kertaa kyseessä Mikkelin hiippakunta, joka lienee yksi evankelis-luterilaisen kirkon konservatiivisimmista hiippakunnista. Mikään herätysliike ei Kymenlaaksossa, Etelä-Karjalassa, Päijät-Hämeessä tai Etelä-Savossa ole sillä tavoin leimallinen kuin esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuus Oulun hiippakunnassa.
Etenkin Etelä-Savo oli vanhastaan herännäisaluetta, kiitos vaikkapa Margareta Högmanin (seppä Högmanin tyttären) ja Salomon Häkkäsen. Viimemainittu muuten oli mäntyharjulainen ratsutilallinen ja lienee sukua Antti Häkkäselle, tulevalle puolustusministerille.
Kun vanha körttipietismi alkoi 1950- ja 1960-luvuilla muuttaa muotoa ja liberalisoitua, moni siirtyi uuspietismin kannattajaksi. Kaakkoiskulma, Etelä-Savo ja Lahti-Heinola onkin ollut yksi viidennen herätysliikkeen vankimmista tukialueista.
Mikkelin hiippakunta nykymuodossaan perustettiin sotien jälkeen 1945. Ensimmäinen piispa oli kirkkohistorian professori Ilmari Salomies (1943 – 1951). Mikkelin maalaiskunnassa syntyneen Salomiehen ehkä parhaiten aikaa kestänyt tutkimus on mittava kaksiosainen elämänkerta Henrik Rehnqvististä. Kannattaa lukea, jos kirkkohistoriasta on kiinnostunut. Valoisana ja huumorintajuisena tunnettu Salomies yritti sittemmin tyynnytellä Martti Simojokea, seuraajaansa Mikkelin piispana, ns. Salama-jupakassa siinä onnistumatta.
Simojoen piispuuskausi puolestaan kesti lähes koko 1950-luvun (1951 – 1959). Simojoki samoin kuin Simojokea piispana seurannut Osmo Alaja olivat molemmat sekä körtti- että asevelipappeja. Kaakkois-Suomi ja Etelä-Karjala olivat tunnetusti suurten puunjalostustehtaiden aluetta, poliittisesti vaaleanpunaista. Etenkin Simojoki piti Mikkelin piispana yhtenä keskeisimmistä tehtävistään lähentää kirkon ja (sosiaalidemokraattisen) työväenliikkeen suhteita. Saattoipa Simojoki parhaina päivinä jopa kehua Marxia ja Engelsiä!
Simojokea Mikkelin piispana seurannut Osmo Alaja (1959 – 1978) oli ehkä enemmän ”körtti” ja taatusti enemmän matalakirkollinen, kilpaili viime mainitussa piispansauvan käytöstä kieltäytyneen uskonystävänsä Olavi Kareksen kanssa.
Sen sijaan Mikkelin seuraava piispa Kalevi Toiviainen (1978 – 1993) suhtautui liturgiaan suopeammin. Toiviainen toimi yliopistolla ensin sosiaalietiikan apulaisprofessorina ja ennen piispaksi siirtymistään pari vuotta ekumeniikan professorina. Toiviainen muistetaan muistaa aina takinkäännöstä virkakysymyksessä, mutta kerrankos sitä. Piispan tehtävistä eläkkeelle vetäydyttyään Toiviainen kirjoitti useamman kirkkohistoriallisen elämänkerran, joista paras ehkä Erkki Kailasta kertova.
Toiviaisen seuraaja Mikkelin piispana puolestaan oli kirkkososiologi ja Mikkelin tuomiorovasti Voitto Huotari (1993 – 2009), jonka ehkä teologian opiskelijat saattavat edelleen muistaa yleistajuisesta sosiologis-historiallisesta kirkon herätysliikkeiden esittelystä. Myös Huotari lukeutui herännäisyyteen.
Piispa Seppo Häkkinen (2009 – ), kirkkososiologian tohtori myös, lienee ollut piispakunnan konservatiivisimmasta päästä ellei konservatiivisin. Siitä huolimatta – tai sen johdosta – juuri Häkkisen arvovalta lienee suuremmankin yleisön keskuudessa vain kasvanut, mitä kauemmin Häkkinen, entinen Heinolan kappalainen, on virassa ollut. Kun itse vuosikymmen sitten kävin ahkerasti Mikkelin tuomiokirkossa jumalanpalveluksissa, ei ollut kerta tai kaksi (vaan ilmeisesti aina, kun mahdollista), kun piispan saattoi nähdä istumassa kirkon penkissä. Häkkinen ei istunut eturivissä vaan pikemminkin kirkon takaosassa – jos piispasta voi sanoa – ”muina miehinä.”
Entä nyt? Suuriin saappaisiin Mikkelin seuraava piispa astuu. Edeltäjät ovat olleet kaikki teologian tohtoreita, joukossa pari teologian professoria ja kaksi, jotka myöhemmin edenneet arkkipiispaksi. Tunnettuja nimiä kirkon piirissä kaikki.
Seuraavassa esittelen Mikkelin piispakanditaatit. Kaikki luonnehdinnat joitakin faktatietoja lukuunottamatta puhtaasti ja läpikotaisin subjektiivisia. Mennään aakkosjärjestyksessä.
1. Pekka Huokuna (synt. 1960)
Huokunan Pekka on natiivi etelä-savolainen, koulut käynyt Mikkelissä. Pekka kertoo taustakseen viidennen herätysliikkeen, joka tarkemmin yksilöimättä sisältää kaiken kirkon keskikäytävältä uuspietistisimpään laitaan. Huokunan positio käsitykseni mukaan nykyään lähellä keskiviivaa.
Pekka Huokuna toimii tällä hetkellä kirkkohallituksen kansliapäällikkönä. On mielipidekysymys, kummalla on enemmän valtaa piispalla vai kansliapäälliköllä. Veikkaan jälkimmäistä. Ennen kansliapäällikkyyttään Huokuna toimi kirkkoneuvoksena ja kirkkohallituksen toiminnallisen osaston johtajana.
Kun laskeskelin Huokunan jäsenyyksiä erilaisissa työryhmissä ja luottamuselimissä, nostin kädet ylös jossain viidenkymmenen ja kuudenkymmenen välillä. Jos Pekka Huokuna valitaan piispaksi, ei Mikkelin hiippakunnassa sellaista hallinnollista ongelmaa olekaan, joka ei ratkeaisi käden käänteessä..
Melkein jäi mainitsematta, että Huokuna on ollut myös Mikkelin maaseurakunnan kirkkoherrana. Mikä homma! Siitä ei edes koko palkkaa kehtaisi ottaa, sillä Mikkelin pitäjänkirkko on yksinkertaisesti niin tunnelmallinen, yksi Suomen kauneimmista, ja samalla Suomen kolmanneksi suurin puukirkko.
Nykyään, kun piispaehdokkailta ei enää kysytä mitään teologiasta tai muista sivuseikoista vaan mielipidettä samaa sukupuolta olevien vihkimisestä niin pakko sekin – noin sadanneksi tärkein asia piispan hommissa – on kaikkien kanditaattien osalta kertoa.
Pekka Huokuna kertoo edustavansa samaa sukupuolta olevien vihkimisen suhteen kirkon virallista kantaa, mutta toteaa myös, että: ”kirkon tulee ottaa todesta sekin, että osa kirkon jäsenistä hyväksyy samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen.”
Miinus Pekalle toiminnasta kirkkohallituksen kansliapäällikkönä ns. pride-jupakassa 2019, toki julkisuuden paine oli valtava ja vaihtoehdot faktisesti ehkä vähissä. Iso plussa puolestaan laulujen kirjoittamisista. Kuunnelkaa vaikkapa 1918 muistovuodeksi kirjoitettu ”Sadan talven lumi.” Vaikuttavaa, ei sitä kirjoita mies, jolla ei ole sielussa syvyyttä.
2. Sammeli Juntunen (s.1964)
Sammeli Juntunen on Savonlinnan kirkkoherra, mikä on sikäli sekä Savonlinnalle että Juntuselle ihan oikein, koska Juntunen sattuu olemaan syntyperäinen savonlinnalainen. Mikkelin piispuutta ajatellen on pelkästään positiivista, että on kaksi syntyperäistä savolaista piispakanditaattia. Niille, jotka eivät ole matkustaneet koskaan Helsinki-Mikkeli väliä, tiedoksi: Mäntyharjun kohdalla savon kielen tulkit astuvat junaan.
Ennen Savonlinnan kirkkoherruutta Sammeli Juntunen oli muun muassa ekumeniikan ja professori Mannermaan assistenttina, hoitaen eri pätkiä myös yliopistonlehtorin ja professorin viransijaisuuksia. Dosentuurikin tuli hankituksi. Sammeli on Luther-tutkija eikä Juntusen saksankielisellä väitöskirjalla ”ei-mikyydestä” ehkä kannata teologisia opintoja aloittaa. Mikäli Juntunen päätyy Mikkelin piispaksi, kirkko epäilemättä saa piispakuntaan yhden kaikkein kovimman luokan teologeista Suomessa (mihin vihjaa Juntusen tukijalistalla myös nimet Miikka Ruokanen ja Olli-Pekka Vainio).
Samaa sukupuolta olevia Juntunen ei vihi. Sammelin mukaan avioliitto on kirkolle opillinen kysymys ja Raamattu ylin auktoriteetti. Yleisesti on tahdottu nähdä, että Sammeli Juntunen olisi kirkon herätysliikerintaman ehdokas, mutta Juntunen itse ei itseään sijoita liberaali-konservatiivi-akselille eikä ole minkään herätysliikkeen jäsen. Itse sijoitan keneltäkään kysymättä Juntusen samaan päätyyn kuin nykyisen piispan Seppo Häkkisen.
Mikäli piispan valinnassa painaisi ainoastaan teologinen pätevyys ja pitkä, yli 15-vuotinen ison seurakunnan johtajuus olisi Juntusta vaikea ohittaa. Kansanomaisuudesta ja huumorintajusta huolimatta Juntunen saattaa johtua pitämään teologista esitelmää silloinkin, kun se ei olisi aivan välttämätöntä. Tämä miinuksena. Voi olla niinkin, ettei edes suurin osa nykypäivän papeista ole koskaan kuullutkaan ”mannermaan koulukunnasta.” Plussaa sen sijaan se, että Sammeli Juntunen on ollut raamattuopiston teologisilla opintopäivillä esitelmöimässä, vieläpä kahdesti. Raamattuopiston teologisella opintopäivillä ei joogata, ei ainakaan vielä, mutta kirkon piirissä päivät ovat tasokkuudessaan ainutlaatuiset.
3. Mari Parkkinen (s. 1971)
Mari Parkkinen on piispaehdokkaiden joukossa ainoa nainen ja sikäli erottuva. Mari Parkkinen tosin erottuisi myönteisesti vaikka kaikki olisivat naisia tai muunsukupuolisia. Sanavalmis, lämmin ja positiivinen.
Teologian tohtori Mari Parkkinen on syntynyt Jyväskylässä ja käynyt koulut Kangasalla, Tampereen kupeessa. Parkkinen on tällä hetkellä Imatran kirkkoherra, ollut sitä vajaat kaksi vuotta. Sitä ennen Parkkinen toimi seurakuntapastorina muun muassa Mikkelin tuomiokirkkoseurakunnassa. Teologian tohtoriksi Mari väitteli Itä-Suomen yliopistosta 2021. Väitöskirja käsitteli Palestiinan kristittyjen hengellisyyttä.
Kirkollisella kentällä Mari Parkkinen asemoi itsensä tiukasti kirkon keskikäytävälle. Minä sen sijaan sijoitan Marin plokinkirjoittajan varmuudella keskikäytävältä hieman vasemmalle, sinne liberaaliin suuntaan. Mikään ”ääri”liberaali Parkkinen ei ole.
Imatran kirkkoherra on ennen pappisvihkimystään 2010 toiminut viisitoista vuotta toimittajana ja radiojuontajana eikä siinä mitään. Sekä arkkipiispa Tapio Luoma että emeritusprofessori Miikka Ruokanen ovat olleet tv-kuuluttajia, joten hyvässä seurassa Parkkinen tässäkin suhteessa on.
Mari Parkkisen mukaan herätysliikkeet ovat kirkon rikkaus, mutta samaan hengenvetoon Parkkinen peräänkuuluttaa, että niiden tulisi toimia yhteisten pelisääntöjen mukaan. Voi kun joskus toivoisi, että kirkolliset ehdokkaat puhuisivat selkosuomea! ”Yhteiset pelisäännöt” ilmeisesti tarkoittavat(?), että mikään herätysliike ei saa esimerkiksi lähetystyössä ”syrjiä” vaikkapa naispappeja tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella siitäkin riippumatta, mikä kanta herätysliikkeelle po. kysymyksiin on.
Samaa sukupuolta olevien vihkimisen suhteen Parkkinen sanoo olevansa valmis odottamaan kirkon yhteistä päätöstä, mutta kertoo samalla, että toivoisi samaa sukupuolta olevien vihkimisen olevan kirkossa mahdollista.
Vuoden 2019 eduskuntavaaleissa Mari Parkkinen oli Vihreiden kansanedustajaehdokkaana, mistä pitkä miinus. Papit pois politiikasta, piispoista puhumattakaan!
Mari Parkkinen on kertonut olevansa äänekäs, naurava, punatukkainen, iloluonteinen pappishenkilö. Tästä iso plussa. Tummanpuhuva piispakunta kun ei helposti erotu valokuvassa harmaasta seinätapetista.
4. Pekka Särkiö (s. 1963)
Viimeisenä, mutta ei vähäisimpänä Vanhan Testamentin eksegetiikasta aikanaan väitellyt Pekka Särkiö. Osoittaa todellista paitsi nöyryyttä, myös seurakuntatyöhalukkuutta hypätä kenttäpiispan nojatuolilta ja prikaatinkenraalin palkkaluokasta Kangasniemen (pikku kunta jossain Etelä-Savossa) kirkkoherran jakkaralle, vieläpä virkaa tekeväksi. Hyvä!
Ennen yli kymmenen vuotta kestänyttä kenttäpiispuuttaan Pekka Särkiö toimi Keski-Lahden seurakunnan kirkkoherrana 2001-2012. Lisäksi dosentti Särkiö on toiminut muun muassa VT:n eksegetiikan assistenttina.
Kotimaan lukijoille Pekka on tullut tunnetuksi blogeistaan (ja mehiläisistään), joita kirjoittanut yli kymmenen vuotta. Henkilökohtaisesti minua on ilahduttanut, ettei niin tolloa kommenttia Pekan blogeihin tulekaan, etteikö Särkiö vastaa asiallisesti ja ystävällisesti. Niin kutsuttu kirkollinen eliitti – ehkä muutamia poikkeuksia lukuunottamatta – ei olekaan muutoin ilahduttanut K24:ää läsnäolollaan enää vuosiin, minkä toisaalta ymmärrän.
Särkiö on kirkon voimassa olevan avioliittokäsityksen kannalla eikä piispa Särkiön mielestä voi toimia vastoin kirkon yhteisiä päätöksiä. Samalla Särkiö kertoo olevansa valmis etsimään sellaisia ratkaisuja, että kirkko pysyisi koossa.
Pekka Särkiö pitää itseään ”yleiskirkollisena”, mutta on ollut joskus jäsenenä Herättäjäyhdistyksen Lahden paikallistoimikunnassa.
Pekka Särkiö tuli repäistyksi valtakunnan julkisuuteen yhden K24-blogin vuoksi. Suomen kokonaishedelmällisyysluku on tällä hetkellä historian huonoin, samoin taloudellinen huoltosuhde ja Pekka pani siinä muutaman ehdotuksen paperille. Miinus siitä, että meni pahoittelemaan blogia, vaikka voin kuvitella paineet ja vaatimukset siihen. Täytyy muistaa, että nykyinen kulttuuri on armoton tietyissä kysymyksissä ja jos ei ole riittävästi samaa mieltä, sitä ei saa koskaan anteeksi, vaikka pyytäisi kuinka.
Mikkelin hiippakunta saisi Särkiöstä mainion piispan, jolla pitkä kokemus seurakuntatyöstä, johtamisesta ja piispainkokouksista. Kirkollisella kentällä sijoitan Särkiön keskiviivan maltillisesti konservatiivisemmalle puolelle.
Piispaehdokkaista Mari Parkkinen on itsestään selvästi ns. liberaalien ehdokas. Kävi ilmeisesti niin, että äänten jakautumisen pelossa muita liberaaleja ei ehdokkaiksi ilmennyt, vaikka joidenkin pyrkyä ei voinut olla sokea reettakaan huomaamatta. Parkkinen suurella todennäköisyydellä on toisella kierroksella.
Kuka on toinen kakkoskierroksen kanditaattiehdokas, siitä minulla käsitys, mutta jätän sen nyt sanomatta.
Olen katsellut jonkin verran piispaehdokkaiden väittelyitä/keskusteluita. Pakko sanoa, että vaikea keksiä mitään pitkästyttävämpää. Minua henkilökohtaisesti kiinnostaisi esimerkiksi, mitä mieltä piispaehdokas on vaikkapa Raamatusta, onko se Jumalan sanaa vai tuon ajan ihmisten kokemuksia? Onko kaikki vain tulkintaa? Mihin kirkko sijoittuu tai pitäisi sijoittua postmodernin liberalismin ja perinteisen kristinuskon välisessä arvokonfliktissa? Mitä mieltä neitseestäsyntymisestä? Sikisikö Jeesus Pyhästä Hengestä?
Ps. Nykyään tapana, että piispaehdokkaat julkaisevat mahdollisimman edustavan tukijalistan. Sieltä löytyy kirkkoherraa, professoria, ylilääkäriä, dosenttia, kansanedustajaa, rovastia ja juristia. Missä on Reiska tai Ritu, elämänkoululaiset edelleen tai Pekka 52v, työtön. Tämä toki kuvastaa laajemminkin kirkon keskiluokkaista ja sovinnaista habitusta.
Huomasinkin yhden ehdokkaan – ainakin – vastanneen saarnan muodossa kysymykseen Jeesuksen neitseestäsyntymisestä ja siitä onko se merkityksellinen osa ylipäänsä kristinuskoa: https://www.sammelijuntunen.fi/saarnoja/saarna-marian-ilmestyspaivana-26.3.2023-lappeen-kirkossa
Todettakoon vielä se, että Mari Parkkinen on kirkkoherraksi tultuaan jättänyt politiikan eikä ole minkään puolueen jäsen. Hänellä on toisaalta lähipiirinsä kautta taustoja myös mm. keskustan suuntaan. Ehdokkaana oleminen voitaneen katsoa myös meriitiksi, koska ehdokkaaksi pääseminen ei ole helppoa ja kertoo luottamuksesta ihmistä kohtaan. Parkkinen on myös korostanut, että piispa ei ota poliittisesti kantaa, mutta voi piispan viran ja kirkon tehtävän näkökulmasta ottaa kantaa mm. luontoon, heikoimmista huolehtimiseen ja vastaaviin asioihin.
Kiitos Toivo tarkennuksesta. Jokainen ymmärtää, että jos on ollut vihreiden ehdokkaana eduskuntavaaleissa, niin kyllä se kirkkopoliittisesti johonkin suuntaan suurella todennäköisyydellä viittaa. Ja nimenomaan ”kirkkopoliittisesti” piispa joutunee väistämättä ottamaan kantaa, halusipa tai ei.
Henkilökohtaisesti en pidä erikoisemmin siitä, että papit lähtevät puoluepolitiikkaan, vaikka toki papeilla siihen on täysi oikeus.
Politiikkaa ei kannattane jättää pois kun vaaleilla valitut Eduskunnassa saavat neljän ja puolen kuukauden lomat.
Usea valituksi tullut mainitsee kiireestä silloinkin.
Sammeli Juntunen ottaa kantaa tuossa saarnassaan mielestäni tärkeimpään teologiseen kysymykseen. Jeesus sikisi Pyhästä Hengestä ja syntyi neitsyt Marista. Tuo neitseellinen sikiäminen ja Jeesuksen ylösnousemus kuolleista ovat saman asian eri puolia. Ei ole olemassa toista ilman toista. Mikäli Jeesuksen neitseestäsyntyminen kielletään, ei ole olemassa ylösnousemustakaan.
Miksi adoptionaalisesta dokmista kuitenkin luovuttiin vuoden kuluessa kun Jeesuksen seuraajat tulivat Rooman Valtakunnan pääuskonnon harjoittajiksi. Näin dokmi vaihtui uuteen dokmiin.
Tästä eteenpäin Jeesus ja Kristus Ylösnousseena olivat Yhtä.
Itseäni vierastuttaa ajatus ettei Jumala mahdollisuuksiinsa katsoen voisi ottaa vielä aviotonta poikalasta omaksi pojakseen.
Neitsyt oli lisäksi ajassaan arvonimi vielä perheitten päätöksiä odottavalle nuorelle tytölle vahvistaa yhteen meneminen.
Heikolla on kirkkomme usko kun edellisestä ei uskalleta keskustella.
Kosti, olen täsmälleen samaa mieltä.
Itsessään Uskontunnustus todistaa aivan Oikein; ”Syntyi Neitsyt Mariasta”.
Tähän ei ole lisättävää.
Mukavaa on varhaisten Kirkkoisien ottaneen näin suorasukaisen todistuksen koska He vahvasti ymmärsivät syntymässä olevan Kirkkolaitoksen huolehtivan Oikeasta Opista sen kuulijoille kansassa.
Neitsyt sanan merkitystä voi katsoa Ortodoksisesta perinnöstä. En tiedä auttaako mutta voi lisätä mielenkiintoa.
Niin siis, jos ei ollut munaa, ei sitten ollut kanaakaan.
Kari-Matti, kiitos blogeistasi. Ne ovat mielenkiintoisia, asiantuntevia ja hauskan teräviä katsauksia kirkkohistoriaan myös henkilötasolla. Margareta Högman on tuttu, mutta Salomon Häkkänen oli minulle tuntematon. Muutenkin tuo Kaakkoiskulma on jäänyt minulle hieman vieraaksi.
Kiitos Kosti, ilo kuulla! Kaakkoisin osa Suomeahan oli miltei kokonaan vanhojen herätysliikkeiden vaikutuspiirin ulkopuolella. Siis ennen kuin Urho Muroma alkoi pitää aivan uudentyyppisiä evankelioimiskokouksia. On vähän makuasia pitääkö esimerkiksi Margareta Högmanin (ja Salomon Häkkäsen) ystäväliikettä Etelä-Savossa varsinaisesta Paavo Ruotsalaisen herännäisyydestä erillisinä ilmiönä.
Kiitos mielenkiintoisista pohdinnoista. Tällainen tuulellakäypä täti-ihminenkin ymmärtää nauttia kirjoituksen analyyttisesta otteesta. Piispakandidaateista muut ovat jotenkin tuttuja ainakin julkisuudesta, mutta Mari Parkkisesta minulla ei ole ennen tätä vaalia ollut mitään havaintoa. Kiva saada infoa hänestäkin. Yhteenvetona voisi ehkä sanoa, että kaikki ehdokkaat ovat hyviä ja ansioituneita, vähän ei painotuksin tietysti.
Kiitos Pirjo! Aika selvää, kellä kanditaateista nostetta, mutta kuten sanottu Mikkelin hiippakunta on ollut melko konservatiivinen.
Ihan kiva että jätin äänestyslipun täyttämisen vaalipäivään, enkä äänestänyt ennakkoon. Joten jää mukavasti aikaa harkintaan ja ehdokkaisiin tutustumiseen. Jos olisin toiminut toisin ja lukinnut valinnan, niin kiinnostus muihin ei olisi enää yhtä suurta. Eihän tiedossa ole kuitenkaan se, kuka näitä lopulta perii paikan. Mielenkiintoista on nyt päästä tutustumaan tähän prosessiin ja ottaa siitä kaikki ilo irti. Kiitos Kari – Matti pohdinnoistasi .Pääsin taas hiukan eteenpäin omassa valinnassani. Aika hauska tietää, että oma ääni voi hyvinkin olla jopa ratkaiseva. Kiinnostava on tuo tieto , että satun elämään tällä erityisalueella, jossa viidesläisyys vaikuttaa voimakkaimmin.
Kiitos Pekka – ja sori samalla! Painoin kommenttisi vahingossa asiattomaksi.
En tiedä, onko viidesläisyyden kannatus tällä kaakkoiskulmalla Suomea liikkeen vahvinta. Ehkä enemmän tarkoitin, ettei oikeastaan mikään muu kirkollinen herätysliike ole alueella ollut yhtä vahva (?)..Tosin Mikkelin seudulla on herännäisyyttä ja herännäispappeja edelleen.
Jos oikein muistan – olen ymmärtänyt – Mikkelin edellisen tuomiorovasti Juha Palmin hengellinen viiteryhmä oli Kansanlähetys ja Palm sai tuomiorovastin kansanvaalissa ylivoimaisen kannatuksen. Palmin jälkeen Mikkelin tuomiorovastiksi valittiin 2021 Arja Huuskonen, jonka lähipiirillä lienee puolestaan taustaa herännäisyydessä (?).
Mitäpä tuosta, Kari-Matti. Nyt kun olen päässyt Jumalan armosta kokemaan sen, että koko elämä voi loppua ihan yllättäen . Tosi tervehdyttävä kokemus muuten. Kaikilla loppu on edessä ja kukaan ei tiedä milloin. Eikä sitä miltä sen kuuleminen sitten aikanaan tuntuu. Jollei ole sitä kokenut.
Sen rinnalla jonkun tekstin katoamien on aika pieni juttu. Tossahan senkin vielä on.
Jotenkin tekstisi kolahti ja alkoi tuntua omalta ja hyvältä tuo pietismi. Mikähän on sen nimityksen juuri ?
Luullakseni pietismi tulee latinan sanasta ”pietas” eli hartaus. Paavo Ruotsalaisen herännäisiä kutsuttiin pitkään pietisteiksi. Ehkä alkuperäistä ”pietismiä” muistuttavaa pietismiä löytyy Suomesta oikeastaan enää rukoilevaisuuden parista tai esikoislestadiolaisuuden.
Uuspietismia nimityksenä monet, erityisesti arkkipiispan teologinen erityisavustaja, kirkkohistorian dosentti Juha Meriläinen on ”propagoinut” Kansanlähetyksestä tai ylipäänsä viidesläisyydestä puhuttaessa harhaanjohtavana nimityksenä. Viidesläisyyttä ja erityisesti Kansanlähetystä Meriläinen pitää suomalaisena versiona maailmanlaajuisesta evankelikaalisuudesta.
Pidän Meriläisen käsitystä vähintään osittain vääränä. Meriläinen tuntuu tekevän myös kirkkopolitiikkaa. Kansanlähetyksellä ja Raamattuopistolla on monta taustajuonnetta.
Minusta on outoa tuo, että kirkko, joka jo ennestään natisee liitoksistaan pyrkii tietoisesti hajoamiseen.
Niinpä. Ehkä se klassiselle kristinuskolle vieras poliittis-kulttuurinen ajattelutapa, joka hyvin nopeasti vallannut kirkollisen eliitin ei yksinkertaisesti suvaitse perinteisellä tavalla uskovia. Turun arkkihiippakunnan piispan johdolla esimerkiksi alettu kovalla kädellä karsia vanhan virkakannan ja käsikirjan messuja, jotka sillä suunnalla Suomea toimivalle rukoilevaiselle liikkeelle tärkeitä.
En usko, että perinteiset konservatiiviset herätysliikkeet haluaisivat irtautua kirkosta, mutta voi olla, että niiden pakko. Ne työnnetään ulos. Vanhoillislestadiolainen herätysliike esimerkiksi omaa koska tahansa periaatteessa kaikki valmiudet irtautua kirkosta, jos esimerkiksi seksuaalieettisten kysymysten vuoksi se välttämätöntä.
Jos noin on niin kaikki ponnistelut kirkon toiminnan uudistamiseen menee aivan hukkaan. Sen sijaan pitäisi alkaa rakentaa jotain tilalle.
Tarkemmin ajatellen; työ ei mene hukkaan mikäli sen voi lähtiessä ottaa mukaan. On vain pidettävä huoli siitä, ettei ryhdy rakentamaan itselleen pysyväistä asuinsijaa. Samalla kun on vaikuttamassa kirkon toimintaan, niin tekee sen sellaisella tavalla, että sen toimintatavan voi ottaa mukaan, jos joutuu lähtemään.
Pekka Veli ja Kari-Matti. Erinomaisen teräviä huomioita.
Kannattaa kuitenkin huomata, että kirkosta eroavat erityisesti uskonsa menettäneet (joku kulttuuria ja kristillistä arvopohjaa arvostava ja siksi kirkkoon kuuluva ateisti Sixten Korkman on poikkeusyksilö). Ne, jotka lähtevät tai pohtivat lähtemistä kirkosta siksi, että uskovat, kuten kirkko ennen on opettanut, ovat pieni, mutta kirkon tulevaisuuden kannalta erityisen tärkeä ja aktiivinen vähemmistö. Vaarana on myös useiden pienten ja keskenään erilaisten luterilais-protestanttisten vapaakirkkojen rykelmä. Seuraan melkein aitiopaikalta yhtä prosessia, jossa pettymys kansankirkkoon ja sen kehitykseen on synnyttänyt kovan keskustelun kirkkosuhteesta.
Mitä innokkaammin kirkon ylärakenne pyrkii tulkitsemaan uudelleen esimerkiksi kasteen, kummiuden ja pelastuksen sisällön, jotta saataisiin uskonsa menettäneet tai menettämäisillään olevat pidettyä mukana ja edes kastattamaan lapsensa, sitä suuremmaksi kasvaa juopa suhteessa ”uskovaisiin” (miten uskovaisuus sitten määritelläänkin). Toisaalta kirkossa on vielä väkeä ja myös tilaa varsinkin niille uskovaisille, joille tunnetut päätökset viime vuosikymmenten aikana eivät ole olleet ongelma.