Varmaan jokaisen seurakunnan strategiassa puhutaan yhteisöllisyydestä, seurakuntalaisuudesta ja työntekijöistä valmentajina. Nämä ovatkin elintärkeitä askelia kohti kirkon tulevaisuutta. Kuitenkin vain harva seurakunta on onnistunut toteuttamaan visionsa käytännössä. Kulttuurin muuttaminen on tunnetusti vaikeaa…mutta ei mahdotonta!
Muutos kohti yhteisöllisyyttä edellyttää näitä seitsemää askelta:
1. Muutostarpeen ymmärtämistä
Toimintakulttuurin muuttuminen ei lähde liikkeelle elleivät seurakunta ja sen työntekijät ymmärrä, että nykytilaan ei voi jäädä. Seurakunnan on välttämätöntä kasvaa kohti yhteisöllisyyttä, koska muuten kirkolla ei ole tulevaisuutta.
2. Näkyä paremmasta
Kirkkoherran pitää kyetä maalaamaan innostava kuva siitä, että jos näemme vaivaa, niin asiat voivat olla paremmin. Seurakunta voi olla yhtä innostava kokemus kuin alkuseurakunta!
3. Aikaa
Kulttuurin pysyvä muuttuminen vie vuosia, ja siksi muutos pitää aloittaa heti. Jahkailemalla ei tapahdu mitään, muttei hosumallakaan.
4. Konkreettisia hankkeita
Yhteisöllisyys ei ole vain ilmassa leijuva tunne, vaan ihmisuhteita ja kohtaamisia. Siksi yhteisöllisyyden kehittäminen voi tapahtua vain todellisten (pilotti)yhteisöjen kautta.
5. Oikeita ihmisiä oikeille paikoille
Yhteisöille pitää valita johtajat ja antaa heille riittävästi työaikaa sekä selkeä mandaatti seurakunnan johdolta.
6. Viestintää ja tarinoita onnistumisista
Muutoksesta pitää kertoa avoimesti jokaisessa vaiheessa, koska muuten juorut torpedoivat kehityksen. Heti kun jotakin hyvää tapahtuu – vaikka pientäkin – siitä pitää kertoa kaikille. Tarinat sytyttävät sydämiä.
7. Työkaluja ja koulutusta
Muutos edellyttää uudenlaista tapaa toimia ja siihen päästään laadukkaan valmennuksen avulla. Tässä Hengen uudistuksen Spirit-valmennukset voivat auttaa!
Jouko K ja Timo P sekä Lenni L. Nämä havainnot kirkkoherraan personoituvasta hengellisestä vaikutusvallasta ja kirkkolailla betonoiduista rakenteista kuten myös vaikeudesta muuttaa kirkkoa sisältä päin on erittäin oikea.
Samalla kaksi huomiota: 1. Kirkolla on oppiperustansa Raamatussa ja sitä oikein selittävissä tunnustuskirjoissa. Tästä seuraa, että kaikki mahdolliset seurakunnan jäseniltä tulevat toiveet ja aloitteet eivät välttämättä ole yhteensopivia kirkon oman uskonymmärryksen kanssa. Tämä koskee niin joitakin herätyskristilliseltä taholta tulevia ajatuksia kuin erilaisilta aktivistitahoilta tulevia agendojakin.
Voidaan tietysti ajatella, että kaikki kirkkoherrat ja sellaisiksi hakevat on jo arvioitu ja myös hengellisissä kysymyksissä hyviksi havaittu. Yleensä on kai ajateltu, että kansankirkon seurakunnissa on tilaa monille eri painotuksille. Tähän sopii aika huonosti vahva pitäytyminen tunnustukseen, ns. raamatullisuuteen tai vaikkapa karismaattisuuteen. Protestantismi johtaa yhä isompaan hajaannukseen (?).
2. Kirkollisessa demokratiassa yhdellä kirkon jäsenellä tai seurakuntaneuvoston/kirkkoneuvoston/-valtuuston jäsenellä on yksi ääni. Tästä lähtökohdasta ajatellen mihin tahansa radikaaliin muutokseen tai vaikkapa kirkkoherran vaaliin kirkossa tarvittaisiin sellainen noin 10 vuotta kestävä massaliike tai massaherätys, jonka volyymi on jokseenkin mahdoton. Tai sitten tilanne, jossa avoimena olevaan kirkkoherranvirkaan on vain yksi hakija, joka ”ajattelee oikein”, miten tämä sitten ymmärretäänkin. Kannattaa myös huomata, että jähmeät rakenteet voivat olla myös hyvästä.
Teen itse töitä seurakunnassa, jonka jäsenten enemmistö lukeutuu jollakin tavoin herätyskristittyihin. Käytännössä enemmistö seurakunta-aktiiveista edustaa kuitenkin toista ja hyvin erilaista herätyskristillisyyden muotoa kuin seurakuntalaisten enemmistö. Tämä yhtälö antaa seurakunnalle vankan konservatiivisen – ”raamatullisen” – pohjavireen, mikä näkyy myös työyhteisössä. Papin näkökulmasta tilanteessa on paljon hyvää ja suuria ilonaiheita, mutta myös jännitteitä. Eikä vähiten luterilaisen tunnustuksen ja liberaalimpien jäsenten näkökulmasta. Merkittävä seikka on, että pienessä paikallisyhteisössä pyritään perinteisesti myös löytämään yhteisiä ratkaisuja konsensusperiaatteella. Niin kunnassa kuin seurakunnassa.
Joku viisas on sanonut, että jos haluaa luoda uutta, on purettava vanhoja rakenteita.
Tässä tapauksessa purkaminen on aloitettava aina Jeesuksesta jaJuudaksesta lähten. Dualismi lähtee sieltä, eikä ulkoisten toimintojen muuttamisella, tai pelkällä vaatteiden vaihtamisella päästä sisinpään olemukseen, joka on viha/rakkaus suhde tarinan kahteen tyyppiin. Toista vihataan, toista rakastetaan.
Kun lisäksi jo antiikin kirkkoisät antoivat perinnöksi uskon, että Juudas on koko kansan perustyyppi, eli kaikki juutalaiset ovat ahneita, pettureita, kavalia, ja näin ollen syntyi niin sanottu Stigma ilmiö, joka on kognitiivinen vinouma, ja ihmiset eivät näe, eikä heidän sallita nähdä henkilössä/kansassa mitään hyvää, ei silloinkaan vaikka hän välittäisi köyhistä, kuten Juudas teki.
Kansa on joutunut olemaan syntipukki ja vihan kohde vuosituhansia, koska kirkkoisät heittivät kirouksen heidän päälleen, sanoen:’ Kaikki juutalaiset kaikkina aikoina ja kaikkialla, ovat syyllisiä kristuksen murhaan.’ Ja muistaakseni Tertullianus hykerteli, kuinka mieluista hänelle onkaan katsoa, kuinka juutalaiset menevät ikuiseen piinaan.
Kristinusko on siis tarkoitettu, kuten Paavali sanookin:’ pahennukseksi juutalaisille.’ Piinaksi.
Pahennuksena oleminen tarkoittaa, että kohdetta pahennetaan kaikin mahdollisin keinoin, halveksuen, pilkaten, mitätöiden, valhein ja väärin todistuksin, kaikin laillisin, laittomin ja moraalittomin keinoin ja piiloviestein. Ovathan uuden uskonnon omistajat vain taivaallisen tuomioistuimen alaisia, johon he eivät selvästikään itse usko, jos uskoisivat, he eivät uskaltaisi toimia noin.
Kun taas Jeesukselle on luotu niin sanottu sädekehäilmiö, koska hän edustaa omaa, eli kírkolllista uskomusta ja näkemystä täydellisestä ihmisestä. Sekin on kognitiivinen vinouma, koska ihmiset eivät näe, eikä heidän sallita nähdä tässä henkilössä mitään negatiivisia piirteitä, vaikka hän oli ylimielinen, ja piti itsensä hieromista tärkeämpänä, kuin köyhät, joita kyllä aina löytyy. Ei merkitse mitään, vaikka hän kehoittaa teloittamaan kaikki, jotka eivät huolineet häntä kuninkaakseen, kehoittaa vihaamaan veljiä ja kaikkia perheenjäseniä, ja luopumaan kaikesta hänen nimensä tähden. Edes omaa elämää ei saisi pitää, siitäkin pitäisi luopua.
Ei mitään väliä millään, koska hän lupaa iankaikkisen elämän, ja siksi palvovat ihmiset häntä, korottavat ja kirkastavat, nostavat ja kantavat, vain oman itsekkään itsensä tähden, koska haluavat saavuttaa iankaikkisen elämän, ja uskovat, että vain tässä se on mahdollista. Ja sulkevat silmänsä kaikelta siltä, joka voisi näyttää, että tällä keisarilla historian valossa on todellakin verellä pesty vaippa, eikä se muuttunut valkoiseksi.
Oliko se hänen syynsä, vai tiedollisen vinouman, ihmisten aivotoiminnan, vai pahantahtoisten vallankäyttäjien ja heidän vihansa ja tiedonvalityksensä manipuloimaa disinformaatiota, suuntatoimintaa, halua ja vetovoimaa, jota myös saatanaksi kutsutaan silloin, kun se huonolta hallitsemiselta, tulipunaiselta ja sarvipäiseltä näyttää.
Jatkan vielä tätä spekulointia,. vaikka tiedän sen turhaksi. Jos vaikka Timon päässä alkaisi uusi siemen itää.
Sellaiset ovat johtajat kuin ovat joukot on usein paikkansa pitävä sanonta. Näin kirkossakin. Eli eivät papit ole sen enempää sitoutuneet luterilaiseen tunnustukseen kuin seurakuntalaisetkaan. Meillä on jo monia kirkkokuntia ja peruslähtökohta tulisi olla, että luterilaiset seurakuntalaiset ovat sitoutuneet luterilaiseen tunnustukSeen. Ei heitä tarvitse valvoa ja vahtia toimivatko he sen mukaan. Päinvastoin tiukka hengelliisen kurinpidon mahdollisuus on aiheuttanut valtaapitävien harhailun omissa mieltymyksissään ja siten ohjannut koko kirkkokansaa raamatusta irti. Mielestäni asiat olisivat paremmin jos hallintohierarkian sijaan olisi pidetty tärkeimpänä juuri sen tunnustuksen esillä pitämistä ja luotettu Pyhän Hengen toimintaan ihmisten sydämissä. Ihminen menee harhaan, se on varmaa, mutta Sana ja Henki palauttaa oikealle tielle, ei hengellinen kurinpito. Valta on vain niin makeaa kirkkoherroille, eivät he siitä luovu. Mutta olen sitä mieltä että hyviltäkin kuulostavat perustelut ovat tekosyitä juuri sen makeuden tähden.
Timolle ja Markolle kysymys; Missä ja miten niitä rakenteita muutetaan. Oletteko pappeina tehneet mitään asian eteen? Olen seurakuntalaisena tehnyt sen mikä on ollut mahdollista. Nyt on teidän vuoronne yrittää.
Jouko Kukkonen. Minulla on se yksi ääni kotiseurakuntani kirkollisissa vaaleissa ja yksi ääni sekä piispan- että asessorivaaleissa annettavaksi. Muuten voin vaikuttaa tekemällä työni mahdollisimman hyvin ja niin kauan kuin se jotenkuten hyvällä omallatunnolla onnistuu.
Niitä luovia ratkaisuja löytyy Lähetyshhiipakunnan piiristä.
Blogini oli tarkoitettu seurakunnalle ja kirkkoherralle, joka haluaa muutosta. Sellaisiakin on! Tavallisen seurakuntalaisen ei tosiaan kannata kirkossa innostua elleivät työntekijät ja johto lähde mukaan. Tämä on valitettavaa mutta totta – kuten Joukon kokemukset osoittavat.
Timo P. Olemme juuri saaneet uuden kirkkolain. Ollaan siitä ja sen määräyksistä mitä mieltä tahansa, todellinen sauma muutokseen on sitten, kun seuraavaa isoa kirkkolain remonttia tehdään. Joskus 30 vuoden kuluttua…
Nostan esille vielä yhden näkökulman. Se tapa seurakuntaelämän uudistamiseen, jonka nostat esille, on yksi – ja vain yksi – monista erilaisista. Se ei ole parempi eikä myöskään huonompi kuin muut. Se myös toimii varmasti siellä, missä kannatusta löytyy. Samalla se perustuu sellaiseen teologiaan, johon ainakaan itse en voi yhtyä. Omasta puolestani tiedostan myös omat rajoitukseni: olen hyperluterilainen samanjulistaja ja messu-uhripappi 😉 enkä yhteisönrakentaja tai hallintovisionääri.
Jopa Tukholman karismaattiselle teologialle rakentuva S:ta Clara, jossa kieltämättä on syntynyt tulosta, edustaa vain pientä palaa Ruotsin kirkosta ja joutuu de facto toimimaan Ruotsin kirkon reunaehtojen alaisena.
Yhteisö voidaan käsittääkseni rakentaa hyvin monenlaisen työnjaon pohjalle ja niin, että mielekkäitä tehtäviä löytyy kaikille. Kun kaikki tietävät paikkansa, on kaikki hyvin talossa – myös Jumalan huoneessa – vai mitenkä Lutherin Vähän katekismuksen huoneentaulun päättävä värssy kuuluikaan?
Marko, uskallan kyllä sanoa, että yhteisöllinen tapa on verrattomasti parempi kuin muut. Se on paluuta raamattuun ja tunnustukseen. Sen rinnalla ja puitteissa voi toki vetää niin monta korkealentoista messua kuin haluaa!
Timo P. Tämä riippuu tietenkin siitä, mitä yhteisöllisyydellä lopultakin tarkoitetaan. Alkukristillisyyden kuva ja rekonstruointi riippuu ratkaisevasti siitä, nojaudutaanko Paavalin ”aitoihin” kirjeisiin vaiko koko Uuteen testamenttiin. Lisäksi siitä, kuinka Apostolisten isien ja muiden varhaisen kristikunnan kirjoitukset ymmärretään sekä sovitetaan nykyaikaan. Mikäli yhteisöllisyydellä tarkoitetaan yhdessä tekemistä seurakunnan ja evankeliumin parhaaksi, ollaan mielestäni ilman muuta oikealla tiellä kirkon uudistuksessa. Tiedän, että mm. ruotsalaisessa teologiassa esiintyy kahta täysin erilaista paradigmaa siitä, pidetäänkö varhaista kristikuntaa erityisen ”matalakirkollisena” vaiko tosiasiallisesti piispajohtoisena.
Joskus on tullut mieleeni, että kirkon valta rajoittuu ulko-oven kynnykselle. Sen jälkeen ihminen on omillaan ja oman omantuntonsa johdatuksessa. Jos siis ihmiset kaipaavat jotain enemmän, niin miksi ei toimita? Jos haluat ystäväsi kanssa etsiä Herran kasvoja, niin miksi et toimisi heti? Kahvihetkessä voisi ottaa ihan hyvion rukousta ja sanaan tutustumista siinä kuin maallisistakin puhutaan. Meillä kaikilla on siis vapaus Jumalan lapsina elää niin lähellä Jeesusta kuin haluamme. Miksi odottelemme heiltä jotain, joita sitoo virka ja vihkimys.
Jeesuksen työtä voi muistaa pienemmässäkin kokoontumisessa.
Onhan se hyvä, Timo, että opetat seurakuntia ja kirkkoherroja yhteisöllisyyden saloihin. Minua viel jaksaa kuitenkin kiinnostaa, mistä se pysyvämpi muutos voisi lähteä. Siis ihan oikeasti. Eihän tilanne ole kirkkoherrojen syytä.
Yhteisöllisyys ei tosin ole salatiedettä, vaan Jumalan meihin laittama asetus. Se tapahtuu siellä missä on tilaa ja avoimia ovia ja avoimia sydämiä. Siis rakkautta!! Olkaa siunattuja!!
Miten Raamatussa puhtaan evankeliumin julistus sai aikaan, miten se otettiin vastaan?
Kun lukee opetuslasten ja Paavalin vaiheista niin heitä kohtasi vihaa ja raivoa, heitä vainottiin ja haluttiin jopa tappaa evankeliumin tähden.
Onko evankeliumi muuttunut tänä päivänä niin ettei se saa enää loukata ketään, kaikille tulee julistaa heille sopivaa evankeliumia, onko evankeliumista tullut pullamössöä jonka jokainen voi nauttia sellaisena kuin itse haluaa?
Laulan nuotin vierestä, mutta lohduttaa tietää, että täällä on tilaa paljon. Sama koskee seurakuntalaisten aktiivisuutta. Toimintaa voi aivan hyvin järjestää omin päin. Tukeutumatta mitenkään kirkon rakenteisiin.
Paljon yksinkertaisempaakin se on. Eikä sen tarvitse tapahtua samoin muodoin, kuin mihin olemme kirkossa tottuneet.
Työelämässä oivalisin sen lainalaisuuden että vanhoihin asenteisiin ja rakenteisiin pyritään palaamaan, vaikka uudistus olisikin ollut hyvin hyödyllinen koko yhteisön kannalta. Pelkkä asioiden muuttaminen ei riitä, tarvitaan jatkuvaa ja tarkkaa seurantaa, jotta kurssi säilyy.
Pekka Veli. Huomaatko, että esittämäsi ajatus nojaa tosiasiassa kirkkoon ja paikallisseurakuntaan sekä oletukselle, että se suhtautuu myötämielisen lempeästi esittämääsi purnaukseen? Rukouspiiri ei ole seurakunta eivätkä kotiseurat jumalanpalveluksia.
Kiitos Marko kommentista, joka ei kuitenkaan osu kohteeseen. Enneminkin sinun omaan taustaasi ja ennakkokäsitykseesi. Siihen miten tulkitset tekstiäni.
Jumalanpalvelus on pappien työmaa. Siihen ei seurakuntalaisten pidä kaikkia voimavarojaan käyttää.
Nyt käy vaan niin että kun seurakunnan ainoa toiminta keskittyy messuun, niin seurakunta samalla pyörii oman toimintansa ympärillä. Se ei kutsu muita mukaan, eikä silloin kasva vaan kuihtuu. Koen että seurakuntalaisten aktiivisuus tulee suuntautua sinne mihin työntekijöiden mahdollisuudet ei yllä.
Koska en ole pappi, niin minun paikkani on olla syrjässä papillisista tehtävistä. Tehdä jotain muuta, kuin sitä, mitä jo muut ovat tekemässä.
Voin esimerkiksi ryhtyä mieskaveriksi jollekin isättömälle pojalle. Organisoida toiminnan tätä tarkoitusta varten ihan itsenäisesti. Millä tavalla tämä toiminta olisi haitaksi kirkon toiminnalle?
Pekka Veli. On itsestään selvää, että seurakunnan jäsenten ei tarvitse erikseen kysyä lupaa siihen, voiko uskonsa inspiroimana ryhtyä kaveriksi jollekulle. Juuri tällaiseen oma-aloitteisuuteen meitä kutsutaan. Ei se ole mikään uhka. Ajattelemme siis tästä samalla tavoin.
Meitä rohkaistaan myös siihen, että kirkkoon lähtiessään kutsuu ja ottaa mukaan vaikka naapurinsa. Itse yritän aina joskus muistuttaa seurakuntalaisiani tästä saarnoissa. Tunnen kristittyjä, joilla on ”sisäänheittäjän” armolahja ilman mitään virallisempaa asemaa. Mutta kaikkia EI ole kutsuttu evankelioimaan tms.
Jumalanpalvelus EI ole jokin pappien työmaa. Pointti on tämä: Messuun ja jumalanpalvelukseen kokoonnutaan saamaan ”ruumiillemme ja hengellemme virvoitusta” Jumalan omasta sanasta. Jumalanpalvelus on koko seurakunnan yhteinen asia. Papitkin ovat seurakunnan palvelijoita ja paimenia hengellisissä asioissa. Sen voimin meidän on sitten tarkoitus palvella toisiamme kotona, töissä ja vapaa-ajalla. Myös raamattu- tai rukouspiireissä ja evankelioimisessa tai vaikkapa perheleirin vetäjänä jos se tuntuu ”omalta” ja rahkeet riittävät. Messukin voi palvella yhteisöllisyyttä niin, että 1-2 kokoaa kolehdin, 1 on kanttorina, 1-2 kirkon ovella toivottamassa tervetulleeksi ja 1-2 keittää kirkkokahvit. Ja 1-2 pitää pyhäkoulua. Sitten vielä tekstinlukija ja esirukouksen lukija sekä ehtoollisavustaja, jos seurakunnassa ajatellaan sen olevan oikein. Lisätään tähän oma-aloitteinen diakoniatyö ja evankeliointi sekä striimaus, niin jumalanpalveluksen ympärille syntyy aikamoinen kuhina, joka ei minun mielestäni ole tosiaankaan oman toiminnan ympärillä toimimista. Puhumattakaan seurakunnasta, joka laulaa täyttä kurkkua.
Olen myös samaa mieltä siitä, että tarvitsemme kristittyjä, jotka voivat mennä sinne, mihin seurakunnan työntekijät eivät ehdi. Toisaalta olen 25 vuoden aikana huomannut, että seurakunnan työntekijät tekevät hyvin paljon yllättävän laajalti tavoittavaa työtä, joka ei salassapitovelvollisuuden vuoksi näy ulospäin. Siksi on syntynyt harhakuva, että seurakunta vain pyörittäisi ”vakiintunutta toimintaa”. Toisaalta lainsäädäntö on muuttunut tiukemmaksi sillä tavalla, että emme enää saa kertoa vapaaehtoisille, jotka mielellään kävisivät ihan vain tervehtimässä seurakuntaan muuttaneita uusia ihmisiä. Samalla pidän kyllä niidenkin puolta, jotka tulevat jumalanpalvelukseen ihan vain osallistumaan ilman halua ja tarvetta aktiivisuuteen.
Lyhyesti: Jumalanpalveluskeskeisyyden ei tarvitse olla mikään este seurakunnan monipuoliselle aktiivisuudelle. Tällainen seurakunta ei välttämättä ole sellainen 15 000 hengen seurakunta, jossa on palkatut työntekijät (isoset ja kesätyöntekijät jne mukaan luettuna) jotka hoitavat hommat muiden 14 800 hengen puolesta. Pikemminkin tuollainen 60 – 200 hengen ”vapaaseurakunta” tai vastaava, jolla on 1-2 palkattu(a) pastori(a).
Jumalanpalvelus on siinä merkityksessä pappien työmaa, että siitä huolehtiminen kuuluu papeille.
Seurakuntalaisilla on vain harvoissa tapauksissa sen kaltaista vastuuta. Saarnavirkakin kuuluu papeille.
Saarna on niitä harvoja paikkoja joissa pappi voi käyttää omaa valtaa. Tämän hyvin tiedostan ja siksi en
sille paikalle änkeä. Joskus vain on tilanteita joissa voin olla papeille avuksi ottamalla saarnavuoron.
Jumalanpalvelus on minulle tärkeä ja mieluummin jään kirkon takaosaan, kuin lukemaan tekstejä, tai ehtoollisavustajaksi. Silloin voin osallistua täysipainoisemmin jumalanpalvelukseen ja pääsen ehkä kohtaamaan niitä, jotka ovat ensi kertaa paikalla.
Seurakunnassamme toimitaan juuri noin. Pöhinää on jumalanpalveluksen ympärillä täälläkin kovasti kovasti. Vaimokin hoitaa tänään kirkkoväärtin tehtävää. Lupasin olla kolehtia kantamassa ja lukea tekstit. Aika raskas tehtävä on hakea ne ihmiset paikalle ja huolehtia kaikesta. Joten se syö juuri sitä energiaa, jota voisi käyttää ihan muuhun ja paljon tärkeämpään. Iso vapaaehtoisten joukko ja tuo pöhinä messun ympärillä ja muussakin toiminnassa on harhaanjohtava. Silloin kun sen tavoite on vain niiden tehtävien yhdessä hoitamisessa. On niin kiva tehdä kaikkea yhdessä, ettemme edes odota, että uusia tulisi mukaan. Monet vanhat uupuvat tehtävien alla ja uusia ei tule. Seurakunnan antamat tehtävät on niin palkitsevaa toimintaa, ettei niistä monikaan raaski millään luopua, vaikka ei enää niihin enää oikein kykenisi. Eräskin Yli 92v valitteli sitä, ettei häntä ole enää pyydetty.
Pekka Veli, ymmärrän tämän pointtisi. Meillä seurakunta on jaettu tietyn systeemin mukaan alueisiin, joilta ainakin kolehdin kerääjät, usein myös muut avustajat tulevat vuorollaan. Samalla kannattaa huomata muutama asia.
Ensiksikin ajatus siitä, että koko ajan pitäisi olla tavoittamassa uusia mukaan, perustuu yhdistyspohjaisten ja vapaakirkollisuudesta vaikutteita saaneiden evankelioimisliikkeiden (KRS, SRO, SEKL jne) ajatteluun. Seurakunnan toiminnan keskus ei silloin ehkä olekaan messu, jossa Jumala kohtaa meidät, vaan uusien tavoittaminen. Tämä on minusta asia, joka ei sovi kaikille vaikka ilman muuta tärkeää onkin. Itse ajattelen niin, että yksityiset ja ulospäin suuntautuneet kristityt voivat luontevasti kutsua mukaan naapureitaan ja tuttujaan.
Toinen asia on, että seurakuntien kulttuurit ovat hirveän erilaisia. Meillä on mukana paljon väkeä, ja välillä mukaan tulee uusiakin avustajia. Taustalla on kolme tekijää: pohjimmiltaan tiivis paikallinen kulttuuri, jota sävyttää yhdessä tekemisen meininki, kirkkoherran jatkuvasti minua ällistyttävä paikallistuntemus ja työtarmo sekä taito kohdata ihmisiä henkilökohtaisesti. Itse seurakunnan herätyskristillinen pohjavire auttaa paljon. (Olen ollut myös töissä seurakunnassa, jossa suurin osa jumalanpalveluksen ylittävästä hengellisestä aktiivisuudesta kanavoitui oman toimintansa itsenäisesti hoitavaan ja muut torjuvaan herätysliikkeeseen).
Jos voimavaroja ei ole kaikkeen, mikä on tärkeää, on pakko priorisoida. Jumalanpalvelus, kirkolliset toimitukset ja rippikoulu liitännäisineen pitää hoitaa. Jos tavoittavaan evankelioimistyöhön ei jossakin seurakunnassa ole resursseja tai se ei sovi seurakunnan ja kirkkoherran omaan hengelliseen työnäkyyn, asialle on vaikea tehdä mitään.
Kiitos Timolle blogista, joka aluksi näytti (anteeksi Timo!) Hengen Uudistus kirkossamme liikkeen mainokselta. Keskustelun myötä siitä on tullut äärimmäisen tärkeä ja mielenkiintoinen. Ei vähiten siksi että ystäväni Kukkosen Joukokin heräsi pitkästä aikaa kommentoimaan kokemuksensa tuomalla syvällä äänellään.
Marko Sjöblomin tavoin minäkään en ole yhteisönrakentaja, mutta en ole myöskään hyperluterilainen sananjulistaja tai messu-uhripappi, en myöskään hallintovisionääri – jonkunlaisena hallinnon kehittäjänä luulen työelämäni aikana toimineeni. Kirkon/seurakunnan toimintakulttuuri on se mikä on hiertänyt kengässä ja sielussa erityisesti eläkevuosinani. Kun blogisti lähestyy aihetta yhteisölähtöisesti, itse lähestyn sitä seurakuntalaislähtöisesti. Joku sana yrityksenä avata vähän mitä tarkoitan.
Olen päässyt mukaan kirkkohallituksen (virastokollegion) asettamaan vapaaehtoistyön kehittämisen työryhmään. Iso työryhmä on ollut työssä jo kolmisen vuotta, ja sen työ jatkuu ja mahdollisesti vakiintuu jossain muodossa pysyväksi. Itse olisin toivonut että työryhmä olisi voinut sanoa jotain merkittavää julkisuuteen, esimerkiksi että vapaaehtoistoimintaa tulisi alkaa katsomaan seurakuntalaisten osallisuuden ja osallistumisen näkökulmasta, ja että koko vapaaehtoisuus-sana tulisi vaihtaa seurakuntalaisuudeksi. Sen voinen sanoa, että ko. työryhmässä on todettu omatoimisen ”vapaaehtoisuuden” olevan jo nyt ja erityisesti tulevaisuudessa keskeinen ja tulevan ns. organisoidun tai perinteisen vapaaehtoistoiminnan rinnalle tavalla, joka tarkoittaa ja edellyttää – niin, juuri sitä toimintakulttuurin muuttumista.
Kirkon taloudesta on viime aikoina ollut esillä jonkun verran hämmentäviä arvioita. Niiden mukaan voi olle niinkin, että kirkolla ei ole edessään mitään erityisiä talousvaikutta, vaan että kaikki jatkuu näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa ennallaan. Jos niin käy, toimintakulttuurin muutosta ei tule vauhdittamaan rahan loppuminen. Se ei tarkoita sitä että toimintakulttuurin muutosta ei tarvita tai että sitä ei tule tavoitella. Lukekaa kirkolliskokouksen tulevaisuuskomitean mietintö (2016).
Asenteiden vai rakenteiden muutos ensiksi? Pelkään että asenteet eivät muutu hyvällä, mutta niiden muuttamista edistää monipuolinen rakenteen muutos.
Hannu P. Onko tuohon mietintöön olemassa kaikille avointa linkkiä? Kirkko-verkon intran kautta toki.
Minut pisti mietteliääksi toimeliaaksi tietämäni maallikon ja vakaan kristityn yksityisyrittäjän vastaus, kun viime syyskesänä kyselin, onko hän ehdolla seurakuntavaaleissa. Vastaus oli jotenkin näin: ”Minua on kysytty kahteenkin kertaan, mutta annan mieluummin panokseni kristillisyyden tulevaisuuden suunnitteluun”. Ts. kirkosta ja sen rakenteista erillisen, siis vapaakirkollisen vaihtoehdon työstämiseen… Eikä kyseessä siis ollut viidesläinen eikä luthersäätiöläinen heppu.
Hannu, ei tarvitse pahoitella, koska mainoshan se myös on. Pointtina on sanoa, että en vain puhele näistä asioista vaan edistän niitä myös käytännössä. Puhujia riittää muutenkin. Tekijöitä on vähemmän, ja itse haluan olla ennen kaikkea tekijä.
Marko Sjöblom, kirjoitiin googleen ”tulevaisuuskomitean mietintö” ja siitä avautuu jonkunlainen versio mietinnöstä, en hallitse kaikkia latauksen yms. hienouksia. Kokolailla mietintö näyttää jääneen (tarkoituksella?) piiloon yleisöltä, ei voi mitään. Kyllä se kaivamalla löytyy.
Marko, tuon maallikon haluaisin tavata. ” Kristillisyyden tulevaisuus” rakkaassa Suomen maassa on minunkin kutsumukseni pääasia. Miksi sitten suuntaan katseeni edelleen kirkkoon, enkä etsi yhteistyökumppaneita esim vapaista suunnista. No, Jumalan johdatustahan elämäni on ja Hänen suunnitelmaansa kohtaamani uudet ihmisetkin. Mutta kirkon helmasta löytyvät ne uskovat, joiden kanssa voin näkyäni toteuttaa, niin seurakuntalaiset kuin papitkin. Luterilainen kirkko ,kaikkine puutteineen, on kuitenkin maanlaajuinen verkosto ja sen rakenteissa paljon käyttökelpoista. Harmillista on tottakai se, että sen johtajat eivät osaa luotsata sitä kristillisen tulevaisuuden johtavaksi liikkeeksi, vaan ovat antaneet sen painua kuihtumisen tielle. Myös muut kristilliset liikkeet ovat samalla tavalla juuttuneet reaktiiviseen toimintamalliin missä toimintaa ohjailevat maailman tuulet. Siis taistellaan ”tuulimyllyjä” vastaan.
Lapuan piispa Matti Salomäki toi kyllä hyvän näkökulman kolumnissaan Kotimaa lehdessä. Hän kertoi aikoinaan automerkistä joka mainosti seuraavasti: Me emme seuraa kehitystä, me johdamme sitä! Kristillinen tulevaisuus ei ole reaktiivista maailman kehityksen seuraamista ja sen ilmiöihin reagoimista vaan Jumalan valtakunnan todeksi tekemistä. Matin kanssa halun olla rintamassa muuttamassa kirkkoa tähän suuntaan. Ei enempää eikä vähempää.
Jouko, olisi hienoa, jos saisit Matin liikkeelle! Vähän nimittäin näyttää, että homma taantuu. Olivat vielä pari vuotta sitten hiippakuntana hyvässä iskussa – vuosia johdonmukaisesti toteutettu vahva seurakuntalaisuus-painotus, useita onnistuneita yhteisöjä ja seurakuntia. Nyt nuo hankkeet ovat hiippakunnan tasolla jäissä. Huolestuttaa.