Vanha tarina kertoo kirkkoherrasta, jonka harrastus oli heittää kirkkohallituksen kiertokirjeet avaamattomina roskakoriin. Kirkkoherra ei uskonut, että etelästä tulee mitään hyvää saati fiksua.
Samoin tuntuu uskovan moni muukin. Myös kirkon ulkopuolella. Viime päivinä kirotussa etelän mediassa (Helsingin Sanomat) on ollut kaksi juttua, joissa on soitettu kolumnisteille, jotka ovat lyöneet Helsinkiä kuin vierasta sikaa. Kalevan Antti Ervasti puhui lähiöstä kauheina paikkoina > lähiöhelvetti. Keski-Pohjanmaan kulttuurikoordinaattori Sanna-Maija Kauppi kertoi käyneensä Helsingissä: ”En pitänyt yhtään”.
No voi sun. Ei kenkään tarvitse pitää Helsingistä, Keski-Pohjanmaasta tai Oulun seudusta. Tai mistään muustakaan paikasta maapallolla. Mutta mikä pistää ihmisen julistamaan tuomioita oman (usein rajallisen) kokemuksensa antamalla ehdottomuudella?
Kirkko toimii niin vihatuissa lähiöhelveteissä kuin oikeitten immeisten asuinseuduilla. Mutta myös kirkon sisällä tiedetään että vanhurskaan oikea sylkysuunta on etelä ja siellä eritoten Kirkon talo Etelärannassa.
Vastakkainasettelulle on uskontososiologiset perustelut, sillä tutkimusten mukaan Suomi on jakautunut hengellisesti kahtia: etelään ja muuhun Suomeen – tosin yliopistokaupungeissa havaitaan jo sama ikävä eteläinen virus, joka aiheuttaa jäsenkatoa ja etääntymistä.
Ihmisen on asuttava jossain. Paikkoja on monta. Useimpien ihmisen on myös tehtävä jotain elääkseen. Erilaisia asioita voi tehdä erilaissa paikoissa. Sama pätee kouluttautumiseen. Ja rakkauden aikaansaamaan muuttoliikkeeseen.
Mitä me voitamme haukkumalla toisten ihmisten asuinpaikkoja?
– Olli Seppälä –
Kuvassa ivahampaanpesua jossain päin Suomea.
1970-luvulla perustettu Vineyard Fellowship edusti tyylipuhdasta premillennialistista dispensationalismia, ja sen raamattukoulussa Hal Lindseytä luettiin tarkasti. Liikkeeseen liittyi useita rokkareita, kuten T-Bone Burnett ja Bob Dylan.
Tämä viinitarhakriittinen sivu tuli nopeasti eteeni, kun hain netistä tietoa: http://petbones.wordpress.com/2012/03/25/vineyard-and-new-age-an-analysis-in-do-minor/
Ennenkuin ko. seurakunnan demonisoiminen menee pitemmälle, niin voin kertoa teille, että kyseessä on aivan normaalia kristillisyyttä edustava yhteisö. Tunnen yhteisön jäseniä, jotka ovat normaaleja työssä käyviä ihmisiä. Olen käynyt heidän tilaisuuksissaan eikä siellä ole mitään new age-tyyppistä toimintaa vaan aivan tavallista pullakahvin juontia, Jumalan sanaa, samojen laulujen laulamista kuin muissakin kirkko- ja seurakunnissa. Tunnelma on välitön, ei pönötystä vaan kuka tahansa on tervetullut. Sikäli kuin olen oikein ymmärtänyt, he panostavat fellowship tyyppiseen toimintaan eli että ihmiseen tutustumisen ja ystävystymisen kautta syntyy luonnollisia keskusteluyhteyksiä ihan arkielämässä ja hengelliset asiat eivät ole mitenkään salassa pidettäviä vaan niistä voi keskustella missä vain, milloin vain ja jokaisen keskusteluun halukkaan kanssa.
Seurakuntien englanninkielinen nimi herätti huomioni ja ryhdyin hakemaan verkosta syytä sille. Kriittisiltä arvioinneilta en oiken voinut välttyä. Jos uusi yhdyskunta edustaa tavallista kristillistä pullakahvin ääressä seurustelua, ihmettelen, miksi on kuitenkin tarve sen perustamiseen. Arvelen vastauksen löytyvän vaikkapa näiltä liikettä arvioivilta sivuilta. Demonisoinnin sivuuttaen voi saada asiallistakin tietoa.
Miksi perustetaan uusia seurakuntia? Vastauksia on varmaan monia. Yksi on se, että monet nykyihmiset ovat jokseenkin vieraantuneet kirkosta. Se ei ehkä tarjoa heille heidän elämänrytminsä ja käsitystensä mukaista ilmapiiriä kovin jäykkine menoineen jne. Ihmiset kaipaavat yhteisöllisyyttä, jossa voi keskustella, kysellä, kyseenlaistaa, saada vastauksia, nähdä, että Jamalan sana on elävä ja voimallinen.
Yksi vastaus voi olla, että vaikka meillä olisi paljon enemmänkin eri kirkko- ja seurakuntia, niin vaikuttaa, että evankeliumi ei saavuta kansalaisia ja siksi tarvitaan monenlaisia yhteisöjä, joihin etsivät voivat hakeutua ja liittyä. Ihmisen pelastuminenhan on se päämäärä. On surullista, jos nähdään eri kirkko- ja seurakunnat kilpailijoina eikä yhteistyökumppaneina. Olemme kaikki saman Jumalan elopellolla ja toiset kokoavat viljaa sirpillä ja toiset jollain muulla välineellä. Pääasia, että sato saadaan aittoihin.
Yksi vastaus voi olla, että varsinkin nuoret, jotka ovat jo päässeet tutustumaan kristilliseen kenttään, kaipaavat että Sana on toimivaa, ei vain jumalisuuden ulkokuori tai kuollut kirjain vaan että Jumalan voima näkyy myös arkielämässä kun julistetaan Sanaa ja rukoillaan.
On muuten hämmästyttävää, kuinka jotkut sotkevat Jumalan Pyhän Hengen toiminnan johonkin new-age-juttuihin. Syynä voi olla se, että he eivät ole saaneet opetusta Pyhästä Hengestä ja Hänen persoonastaan ja tehtävästään uskovan elämässä ja maan päällä.
Kannattaa itse tutustua asioihin ja yhteisöihin henk.kohtaisesti ja sitten voi lausua arvionsa. Käyn itse eri seurakuntien tilaisuuksissa ja nuodostan käsitykseni sen mukaan. Kaikki kristityt ovat minun veljiäni ja sisariani siinä merkityksessä kuin Raamattu sanonnalla tarkoittaa.
Niin, miksi ulkomaankielinen nimi? Eikö se voisi olla reilusti Viinitarha – tai Viinamäki, niin kuin Bibliassa sanotaan?
Minullakin on se kuva että Vinyard on ihan tervehenkinen yhteisö eikä mikään äärikultti. Sen verran tunnen siihen kytköksissä olevia ihmisiä, etten olisi tästä seurakunnasta sen enempää huolissaan kuin muistakaan kristillisistä yhteisöistä noin keskimäärin.
Mutta kokonaan toinen, mutkikkaampi asia on tuo suhde new ageen. Sekä seurakunnan leimaaminen ”new age -henkiseksi” että sen puolustaminen sillä, että siellä ei ole ”mitään new age-tyyppistä toimintaa” ilmentää yhtä pintapuolista suhtautumista new age -ilmiöön.
New age on kaikkialla: luterilaisessa kirkossa, vanhoissa herätysliikkeissä, helluntailiikkeessä, uuskarismaattisuudessa, ortodoksikirkossa jne. New age -ajattelu on soluttautunut sekä konservatiivien että liberaalien leiriin – oikeastaan tämän jänniteparin olemassaolo kertoo jo sinällään new age -henkisestä, ihmiskeskeisestä ajattelusta.
Koska new age on erittäin moni-ilmeinen, varmin tapa edistää sitä on leimata joku tietty yhteisö sen edustajaksi, jolloin sokeudumme sille, että se vaikuttaa myös omassa yhteisössämme – ja jossain määrin meissä jokaisessa.
Martti Pentti ihmettelee, miksi uusia seurakuntia perustetaan. Minusta on hyvä, että perustetaan. On sitten olemassa vaihtoehtoja, kun ja jos ev.lut. kirkko ajautuu umpikujaan näissä kirkkoa repivissä väännöissään.
Sitä vain ihmettelin, eivätkö uudet seurakunnat keksi mitään muuta kuin pullakahvit.
Miksi perustetaan uusia puolueita?
Tervetuloa vaan Vineyard, kyllä tänne mahtuu!
Yhteisöllisyyden kaipuu, maallikkoaktiivisuuden kaipuu, raamattuopetuksen kaipuu, rukouspalvelun kaipuu, kohtaamisen kaipuu. Siinä asioita, joita moni ei löydä kansankirkostamme, valitettavasti.
Kaikkia Heinosen mainitsemia löytyy kansankirkostamme. Ihminen on vain sillä tavalla laumasielu, että menee sinne minne kaveritkin.
Rohkenen olla eri mieltä Liisa Sorsan kanssa. Tiedän useita maallikkoja, jotka olisivat halunneet antaa seurakunnalle erityisosaamisensa käyttöön, mutta se ei ole onnistunut.
Raamattuopetus on hyvin niukassa, se ei ole keskeinen osa luterilaisen seurakunnan toimintaa. Uusissa seurakunnissa sillä on merkittävä rooli myös ajankäytöllisesti.
Rukouspalvelu on luterilaisessa kirkossa satunnaista. Uusissa seurakunnissa se on jatkuvasti läsnäoleva palvelumuoto.
Kohtaaminen ei ole luterilaisten seurakuntien vahvuuksia. Syvempi kohtaaminen tapahtuu usein pienryhmissä tai kotiryhmissä, joita harvalla luterilaisella seurakunnalla on.
Valitettavasti kaikki eivät koe luterilaista seurakuntaa lämpimänä hengellisenä kotina, jossa saa hengellistä ravintoa. Sen huomaa kun menee seurakunnan tilaisuuksiin ja katsoo osallistujamääriä.
Jos jossain luterilaisessa kirkossa homma toimii, niin hienoa. Olisi mukava kuulla mikä seurakunta on onnistunut asiassa ja miten paljon väkeä tilaisuudet keräävät.
Miten raamatullista rukouspalvelu mahtaa olla? ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta olisivat ihmisten näkyvissä. Totisesti: he ovat jo palkkansa saaneet. Kun sinä rukoilet, mene sisälle huoneeseesi, sulje ovi ja rukoile sitten Isääsi, joka on salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on salassa, palkitsee sinut.Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja. Älkää ruvetko heidän kaltaisikseen. Teidän Isänne kyllä tietää mitä te tarvitsette, jo ennen kuin olette häneltä pyytäneetkään.”
”Miten raamatullista rukouspalvelu mahtaa olla?”
Miten perustellaan raamatullinen rukouspalvelu?
Jeesus varoitti tavasta, jolla fariseukset toivat itseään esille hokemalla rukouksia ja pitämällä esillä suuria viittansa tupsuja.
Uskova ihminen voi rukoilla kammiossaan, mutta Jeesuksen ohjeen mukaan hän voi rukoilla myös yhdessä toisten ihmisten kanssa. ”Vielä minä sanon teille: Jos kaksi teistä maan päällä keskenään sopii mistä asiasta tahansa, että he sitä anovat, niin he saavat sen minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä.”
”Tunnustakaa siis toisillenne syntinne ja rukoilkaa toistenne puolesta, että te parantuisitte; vanhurskaan rukous voi paljon, kun se on harras.”
”Jeesus sanoi: ”Totisesti, totisesti minä sanon teille: joka uskoo minuun, myös hän on tekevä niitä tekoja, joita minä teen, ja suurempiakin, kuin ne ovat, hän on tekevä; sillä minä menen Isän tykö, ja mitä hyvänsä te anotte minun nimessäni, sen minä teen, että Isä kirkastettaisiin Pojassa. Jos te anotte minulta jotakin minun nimessäni, niin minä sen teen” Joh evankeliumi.
Rukous on rakkautta. On hämmentävää huomata, että on ihmisiä, jotka vastustavat sitä, että ihmisten puolesta rukoillaan. Jeesus on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hän rakasti ja rakastaa edelleen apua tarvitsevia ihmisiä, Hänen tahtonsa on, että kaikki kuulevat evankeliumin ja pelastuvat. Hänen tahtonsa on, että me palvelemme toinen toisiamme kukin sillä armolahjalla, jonka olemme Häneltä saaneet.
Salme Kaikusalon tavoin hämmästelen sitä, miksi rukouspalvelua vastustetaan. Mielestäni se on elävän ja ihmisiä kohtaavan seurakunnan tunnusmerkki (sitä saa myös omassa evl-seurakunnassanikin). Martti Pentti kyselee sen raamatullisia perusteita. Niitä löytyy, voi aloittaa vaikka Jaak 5.
Jaak. 5:13 ja 16 ovat minusta kuin kuvaus sunnuntain messusta. 14 ja 15 taas näyttävät diakonissan kotikäynniltä. Onko perinteisissä tavoissamme rukoilla jotain vikaa?
” Onko perinteisissä tavoissamme rukoilla jotain vikaa?”
Ei suinkaan, kukaan ei ole väittänyt, että perinteisissä tavoissa olisi jotain vikaa. Kysymys kuuluukin: Onko uusissa tavoissa rukoilla jotain vikaa? Onko väärin rukoilla yhdessä rukousta haluavien ihmisten kanssa, muuallakin kuin kirkossa?
Mikä on rukouksen ja manauksen ero? Milloin esirukous läheisen puolesta muuttuu hengellisen erityisosaajan suorittamaksi loitsuksi?
Juhani Heinonen: ”Tiedän useita maallikkoja, jotka olisivat halunneet antaa seurakunnalle erityisosaamisensa käyttöön, mutta se ei ole onnistunut.”
Sopinee myös kysyä, miksi ei ole onnistunut. Röyhkeimmät ja ahdistavimmat raamatuntulkinnat olen kuullut maallikoilta, jotka ovat saaneet vapaasti kenenkään kontrolloimatta julistaa omaa tai jonkun kuppikunnan painottamaa näkemystä tietyistä raamatunkohdista. Usein on menty metsään ja päädytty kummallisiin asetelmiin, lähinnä tuomitsemaan kaikkea mahdollista ja ajan ilmiöitä. Olen iloinen, että olen saanut kuulla vastapainoksi tasapainoisempaa raamatuntulkintaa. Olen vahvasti sitä mieltä, että jokainen voi omassa hartauselämässään lukea Raamattua ja tulkita sitä omiin tarpeisiinsa, mutta jos opettaa muita tai pyrkii tarjoamaan erityisosaamistaan seurakunnan käyttöön, pitää myös olla teologista koulutusta, laajempaa raamatuntuntemusta, elämänkokemusta ja psykologisesti itsekin tasapainossa. Muuten päädytään ojasta allikkoon.
Martti Pentti: ”Mikä on rukouksen ja manauksen ero?” Mikä tässä rukouspalvelussa on niin vaikeaa ja kummallista? Ei kyse ole mistään superkristittyjen toiminnasta. Rukouspalvelua voi antaa kuka tahansa kristitty. Seurakunnissa se on usein tietyllä tavalla järjestettyä ja asiaan on rekrytoitu koulutettuja vaitioloon sitoutuneita henkilöitä. Kyse ei ole myöskään sielunhoidosta, vaan yksinkertaisesta tapahtumasta, jossa rukoillaan ääneen asiasta, jonka palveltava tuo esiin. Ymmärrän Jeesuksen opetuksen jotenkin niin, että kaksi tai kolme on enemmän kuin yksi.
Jokaisessa messussa on yleinen esirukous. Ainakin minulle on tuttua, että siihen liitetään yksittäisten esirukouspyyntöjen aiheita. Uskoisin myös, että monet perheissä luettavat iltarukoukset sisältävät nimeltä mainittujen läheisten puolesta rukoilemista. Onko tällainen rukouspalvelua? ”Rukouspalvelua voi antaa kuka tahansa kristitty. Seurakunnissa se on usein tietyllä tavalla järjestettyä ja asiaan on rekrytoitu koulutettuja vaitioloon sitoutuneita henkilöitä. Kyse ei ole myöskään sielunhoidosta, vaan yksinkertaisesta tapahtumasta, jossa rukoillaan ääneen asiasta, jonka palveltava tuo esiin.” Tähän taas liittyy minulle vieras asiakassuhde, rukouksella palveleva ja rukouksella palveltava. Eikö jokaisella kristityllä ole oikeus suoraan yhteyteen Jumalan kanssa? Mihin tätä palvelua tarvitaan?
Monet tarvitsevat rukouspalvelua kantamaan heitä vaikeissa elämäntilanteissa ja kokevat voimaannuttavaksi, kun toinen henkilö rukouksessa kantaa asioita. Osalle seurakuntalaisista pelkkä yleinen esirukous jää etäiseksi. Eikö tätä raamatullista palvelutoimintaa saisi seurakunnissa olla?
@Liisa
En tarkoittanut erityisosaamisella raamatunopettamista vaan esim. tapahtumien järjestämistä, ”markkinointia” ja erilaisia diakonaalisia tehtäviä.
Toki raamatuntuntemuskin voi olla syvällisempää kuin osalla kirkon työntekijöistä, mutta silloin se viisaus pitäisi käyttää ”valvotuissa” olosuhteissa. Kieltämättä esiintyy niitä, jotka latelevat tuomionpasuuna ja yhtä lailla kirkon piirissä niitä, joiden puheesta kuulee, että Raamatun päältä ei ole imuroitu pölyjä vähään aikaan.
Ehkä yksi pääpointini on, että katsomalla luterilaisen kirkon tilaisuuksien osallistujamääriä on helppo päätellä, että seurakuntalaiset eivät koe saavansa siitä jotain miksi tulla paikan päälle.
”Eikö tätä raamatullista palvelutoimintaa saisi seurakunnissa olla?” Mikä minä olen sanomaan, saako vai ei? Sitä raamatullisuuttahan minä kyselen. Jeesus opetti rukoilemaan. Eikö meidänkin pitäisi opettaa rukoilemista ja rohkaista niitä, jotka kokevat arkuutta, itse rukoilemaan.
Ääh, ilmoitin vahingossa asiattomiksi pari kommenttia, kun piti vastata – pahoittelut siitä! (Ylläpito: Miksei ilmoitusta voi peruuttaa? Entä miksei vastauksiin voi vastata?)
Kyse oli näistä kommenteista:
Salme Kaikusalo:
” …kukaan ei ole väittänyt, että perinteisissä tavoissa olisi jotain vikaa. Kysymys kuuluukin: Onko uusissa tavoissa rukoilla jotain vikaa?…”
Martti Pentti:
”Mikä on rukouksen ja manauksen ero? Milloin esirukous läheisen puolesta muuttuu hengellisen erityisosaajan suorittamaksi loitsuksi?”
Oma kommentti:
Mielestäni rukouspalvelu on luonteva osa seurakunnan toimintaa, eikä enää edes uusi, vaan itselleni tuttu ja turvallinen osa luterilaisuutta jo vuosikymmenten ajan esim. tuomasmessuissa, Alfa-kursseilla ja pienissä rukouspiireissä.
Silti Martti Pentin kysymys on aiheellinen ja ansaitsee huolellisen vastauksen. Minusta rukouspalvelu voi saada epäterveitä piirteitä kahdella tavalla: (1) Kun rukoilijan persoona nostetaan vetonaulaksi tilaisuuksia markkinoitaessa. Jos jollain on erityinen rukouksen armolahja, sitä tulee käyttää vain Jumalan ja hänen seurakuntansa maineen kohottamiseen – ei oman. (2) Kun luvataan varauksetta tietynlaisia rukousvastauksia. Terve usko jättää aina Jumalalle vapauden vastata omalla tavallaan. Ei ole epäuskoa rukoilla Jeesuksen tavoin: ”Tapahtukoon kuitenkin sinun tahtosi, ei minun.” Kun näitä noudatetaan, voidaan minusta rukoilla suomee tai savvoo, hilijoo tai kovvoo – pääasia, että rukoillaan!
”Jos jossain luterilaisessa kirkossa homma toimii, niin hienoa. Olisi mukava kuulla mikä seurakunta on onnistunut asiassa ja miten paljon väkeä tilaisuudet keräävät.”
Olen työskennellyt Turun Mikaelinseurakunnassa 15 vuotta. Tuona aikana meillä on vakiinnuttanut paikkansa Alfa-kurssitoiminta ja maallikoiden rukouspalvelua sisältävä messu, Mikaelmessu. Näiden ympärille on kehitetty pienryhmätoimintaa, armolahjakoulutusta ja diakonista palvelutyötä. Toiminnassa on mukana kymmeniä maallikkoaktiiveja ja muutama sata passiivisempaa, satunnaisempaa osallistujaa. Isossa seurakunnassa se ei ole paljon – mutta se toimii, ja toiminta kasvaa.
Silti meilläkin on omat ongelmamme ja puutteemme, ja uudistukset tuovat niitä aina myös lisää. Satunnainen kävijä voi pitää myös Mikaelinseurakuntaa väljähtyneenä, tekopyhänä tai kaavoihin kangistuneena, jos tulee väärään aikaan, väärään paikkaan tai väärällä asenteella. Emme osaa ottaa huomioon kattavasti jokaisen ennakko-odotuksia. Sama pätee kaikkiin seurakuntiin, luterilaisiin ja ns. vapaisiin. Mielestäni erot eivät ole niin suuria kuin joskus kuvitellaan – eivät hyvässä eivätkä pahassa.
Englannin kielestä on tullut joillekin lahkolaisille vastine ortodoksien kirkkoslaaville. Onhan häpeä puhua tällaista ei-indoeurooppalaista kieltä kuten suomi.
Jumala ymmärtää kaikkia kieliä, niin ortodoksien kirkkoslaavia, suomea kuin englantiakin. Jumala ymmärtää myös luterilaisen kirkon kaanaan kieltä.
Tuskin seurakuntaa antaa itselleen englanninkielisen nimen Jumalan vuoksi. Ihmisiin on tarkoitus tehdä vaikutus.
Suomessakin asuu paljon ihmisiä, joiden äidinkieli on muu kuin suomi. Monet heistä puhuvat englantia, samoin kuin suuri osa suomalaisista osaa englantia. Näin ollen srk:n nimi vastaa kansainväliseen tarpeeseen löytää itselleen sopiva srk.
Martti Pentti: ”Tuskin seurakuntaa antaa itselleen englanninkielisen nimen Jumalan vuoksi. Ihmisiin on tarkoitus tehdä vaikutus.”
Mitä suomalaista on nimessä ”evankelis-luterilainen”..? Mikä tekee tästä nimestä erityisen suomalaisen alkuperältään ja etymologialtaan?
Olisiko niin, että ”Vineyard-seurakunta” on nimenä muutaman vuosikymmenen jälkeen yhtä ”suomalainen” kuin ”evankelis-luterilainenkin”..?
Siis sen jälkeen, kun lastenlapsemme ovat päättämässä siitä, mihin kirkkoon he haluavat kuulua ja missä seurakunnassa käydä messussa.
Heille ei ehkä seurakunnan nimellä ole merkitystä, vaan sillä, tulevatko kohdatuiksi ja hoidetuiksi kristillisellä evankeliumilla ja rakkaudella..?
Voisiko silloin myös ”rukouspalvelu” olla osa seurakunnan arkitodellisuutta, jossa seurakuntien jäsenet ovat vuoroin palvelemassa ja vuoroin palveltavina..?
Ainakin omassa seurakunnassani tämä toimii jo nyt. Koulutetut rukouspalvelijat eivät ole edustamassa omaa agendaansa eivätkä manipuloimassa ketään, vaan kohtaamassa muita seurakunnan jäseniä ja jättämässä heidän asiansa (ja omansa) armollisen Jumalan käsiin.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon nimessä on tuo määritelmä erottamassa vaikka Suomen ortodoksisesta kirkosta. Evankelis-luterilainen ei siis ole samanlainen brändi kuin Vineyard. Se ei ole myöskään kovin helposti suomennettavissa. Evankelinen voisi olla suomeksi jotain sen kaltaista kuin ilosanomallinen, mutta se ei taitaisi merkitä juuri mitään.
”Koulutetut rukouspalvelijat eivät ole edustamassa omaa agendaansa eivätkä manipuloimassa ketään, vaan kohtaamassa muita seurakunnan jäseniä ja jättämässä heidän asiansa (ja omansa) armollisen Jumalan käsiin.” Minulle on opetettu, että Isä kuulee heikoimmatkin huokaukset ilman minkään rukouspalvelijan apua.
Täällä on ollut paljon paheksuntaa sen suhteen, että jotkut ovat kirkossa kokeneet, että heidän uskoansa ja sen laatua on väheksytty.
Kuka voi tutkia kenenkin uskon aitouden? Kuka on oikeutettu kertomaan, että esim. tämän uuden seurakunnan jäsenten usko ja teot eivät ole aitoa kristinuskoa?
Kaikusalo: ”Täällä on ollut paljon paheksuntaa sen suhteen, että jotkut ovat kirkossa kokeneet, että heidän uskoansa ja sen laatua on väheksytty.”
Arvoin luterilaisessa seurakunnassa kysellään uskoa tai sen laatua. Ainakin minä koen, että seurakuntaan ovat kaikki tervetulleita. Toisin on monissa muissa yhteisöissä, jotka toimivat mm. otsikon mukaisesti perustettavissa seurakunnissa.
Olli Sipilän kommentti Radio Dein haastattelussa.
Miten Vineyard -kirkko eroaa muista meillä toimivista kristillisistä kirkkokunnista?
– Tuotehan on melkein kaksi tuhatta vuotta vanha ja jälleenmyyjiä on ollut vaikka kuinka monta matkan varrella. Yhtäläisyyksiä on enemmän kuin eroja, mutta yksi positiivinen ero se, että olemme liikkeenä yhteiskristillinen. Haluamme olla tukemassa seurakuntien kasvua ja kehitystä, henkilökohtaisesti minulle se on kova juttu.
Organisaation johtaja puhuu Kristukseta tuotteena jolla on jälleenmyyjiä,se kertoo organisaation lähtökohdista ja suhteesta Jumalan pelkoon ja kuinka Pyhänä pidetään Kristuksen sovitustyötä.
Surullista.erittäin surullista ja valitettavaa.