Pokemoneilla kirkkoon…

Luin tänään pienen kirkollisen uutisen. Kotikirkkoni Vantaalla on avannut ovensa Pokemonien virtuaalitodellisuudelle. Kännyköitten varassa juokseva kansa löytää näin avointen ovien kirkon ainakin Myyrmäessä, jossa olivat avoimet ovet myös körttikansan juhlile juuri äskettäin. Seurakunnan kansliasta luvataan tietokonepelin pelaajille akun lataamiseen tilaa ja välineitä. Näin monipuolisesti ja vastaantulevasti toimii nykyajan hermoilla elävä sekä perinnettä vaaliva seurakunta!

Olisiko tässä jo liiallisen kalastuksen makua, vaikka ihmisten kalastus kuuluikin ”kirkon perustajan” Pietarin tehtäviin? Miten virtuaalinen peli on omiaan kutsumaan ketään pelaajaa muuta kuin pokemonien bongaukseen, kun tunnettu tosiasia viranomaistenkin suunnalta on ollut, etteivät pelaajat edes tunnista, missä liikkuvat kun juoksevat näyttöpäätteensä perässä. On syntynyt yhteentörmäyksiä ja pikku havereita.

Onko ajatus, että joku pelistä eksynyt ”lammas” löytäisikin lohdun alttarilta? Tai palaisi myöhemmin ”peliluolansa” ilmapiiriin, jos on sitä ehtinyt aistia houkutukseen asti?

En tiedä, mitä ajatella kirkon nykysterategioista. Toki sen pitää pyrkiä aikansa tasalla kohtaamaan ihmisiä ja kutsumaan heitä sanomansa ääreen. Onko virtuaalihahmojen hväksikäyttö kuitenkaan pelin hengessä kirkon sanomaa edistävä teko? Minusta se on yleisön muotitietoista kosiskelua. Kuka muistuttaaa siitä, mihin Jeesus kirkkoaan itkun ja raivon kera puhdisti: pois kaupustelusta ja torielämästä – rukouksen huoneeksi!

 

 

  1. Bagdadin kristityjen kohdalla on toteutunut se osa jonka Herra on meille luvannut.

    ”Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri. Samoinhan tekivät heidän isänsä profeetoille.”(Luuk. 6:22-23)

    Sama odottanee kaikkia kristittyjä: erottaminen yhteisöistä ja syrjintä, kuten Suomessa, Ruotsissa tai Englannissa. Pohjois-Koreassa ja monissa islamilaisissa maissa kuoleman uhka on koko ajan todellisuutta. Ehkä me Suomen pehmokristityt emme kestäisi yhtä kovaa vainoa kuin muualla. Jo työstä erottamisen uhka tai käräjäoikeuden tuomio tuntuu kovalta, näitähän on nähty viime vuosina.

  2. Mielestäni on aika mautonta verrata Irakin ja Lähi-Idän kristittyjen hirvittäviä kärsimyksiä naispappeuden vastustajien kohteluun (johon muutamissa kommenteissa ilmeisesti viitataan vaikkei sitä sanotakaan suoraan) täällä Suomessa ja eräissä muissa maissa. Jälkimmäisessä tapauksessahan on kyse siitä, että naispappeuden vastustajat jostain syystä haluavat edelleen jatkaa sen saman kirkon leivissä, joka heidän mielestään on muuttunut ”harhaoppiseksi” hyväksyessään naispappeuden. Halutaan toisin sanoen ”poimia rusinat pullasta” pitämällä kiinni sekä omasta vakaumuksestaan – vaikka se onkin ristiriidassa Suomen ev. lut. kirkon virallisen linjan kanssa – että hyvästä virasta ja ”ison talon eduista”. Ja sitten kun tämä ei käykään päinsä valitetaan syrjinnästä tai peräti vainoamisesta.

  3. Kiitos kirjoituksesta. ”En tiedä, mitä ajatella kirkon nykysterategioista.” En kyllä minäkään.

    ”Kuka muistuttaaa siitä, mihin Jeesus kirkkoaan itkun ja raivon kera puhdisti: pois kaupustelusta ja torielämästä – rukouksen huoneeksi!” Niinpä.

    Kyllä minua ainakin häiritsisi, anteeksi nyt Pokemonien ystäville, jos siellä jumalanpalveluksen aikana joku nokka kännykässä hiippailisi. Ehkä etsintä on rajoitettu johonkin tiettyyn aikaan, en tiedä.

Huuhtanen-Somero Päivi
Huuhtanen-Somero Päivi
Eläköitynyt estetiikan, kirjallisuustieteen ja taidekasvatuksen dosentti. Retriitinohjaaja. Hengellinen ohjaaja. Useita rukoukseen ja hengelliseen harjoitukseen liittyviä kirjoja ja kirjoituksia 1985-. Esseitä kristillisestä taiteesta ja kulttuurista. Runoja, aforismeja.