Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli äärimmäinen kiinnostava, puhutteleva, viisas ja monipuolinen Sonja Saarikosken teksti otsikolla: Tulin uskoon ja tuputin Jeesusta teinitytölle – mitä ihmettä rippileirillä tapahtui? Saariskoski kertoi siinä noin kymmenen vuoden takaisista kokemuksistaan Kansan Raamattuseuran rippileireiltä Vivamosta niin leiriläisen kuin isosenkin näkökulmasta sekä etääntymisestään tuosta nuoruuden uskosta. Miten paljon ajatuksia teksti herättikään!
Saatoin samaistua moneen kohtaan kirjoituksessa. Kävin itsekin aikoinaan sattumalta Kansan Raamattuseuran riparin, ilman mitään taustatietoa ko. liikkeestä. Tosin leiripaikkani oli Oronmylly Parikkalassa ja opettajani nykyäänkin valovoimainen evankelista Ilkka Puhakka. Nuorelle, uskonnolliselle, herkälle ja silloin vielä hengelliseen mustavalkoisuuteen taipuvaiselle persoonalleni leiri sopi hyvin. Sain paljon tietoa, opetusta, elämyksiä ja kokemuksia. Tulin kai uskoonkin (Nyt se kuulostaa hullulta, koska uskonasiat ovat oikeasti pikkulapsesta saakka kiinnostaneet ja kiehtoneet ja vetäneet minua puoleensa, vaikka lapsuudenperheeni ei ollut uskonnollinen – enkä nykyään liputa minkäänlaisen ratkaisukeskeisen uskoontulon puolesta missään yhteyksissä. Usko on pikemminkin salaisuus, jonka ilmaantuminen ja haihtuminen ja vahvuus ja laimeus on jonkun muun kuin minun käsissäni.)
Kiinnityin leirin jälkeen kotiseurakuntaani ja olin isosena varmaan kaikkiaan kymmenellä rippileirillä ja muistelen noita aikoja lämmöllä. Sain upeita ystäviä, vastuullisia tehtäviä ja sielulleni rakennusta. Varsin pian minussa alkoi kuitenkin nousta myös kriittisiä kysymyksiä: Kenellä on lupa, valta tai oikeus määritellä, millainen usko tai uskoontulo riittää ja kelpaa? Miten hyvä ja kaikkivaltias Jumala voisi sallia jonkun ihmisen – pahimman rikollisenkaan – joutua iankaikkiseen kadotukseen, jos hän on oikeasti armahtava isä? Muistan myös, kuinka toisissa karismaattisissa piireissä kohtaamani menestyksen teologia alkoi tökkiä ja suututtaa. Miten kukaan voi kuvitella, että hänelle elämässä tuleva hyvä on Jumalan siunausta mutta muita kohtaavat kärsimykset Jumalan puhuttelua tai jopa Jumalan rangaistus? Miten lapsellista, väkivaltaista, ymmärtämätöntä ja törkeää.
Päästyäni opiskelemaan journalistiikkaa Jyväskylään otin etäisyyttä kirkkoon ja uskonasioihin. Eri hengellisten opiskelijajärjestöjen tilaisuuksissa koitin välillä käydä, mutta petyin. Kansan Raamattuseuran opiskelijaillassa tajusin, että enää en kuulu tänne. Minua vastaan tuli vieras ihminen, joka alkoi heti tökerösti todistaa uskostaan. Koin sen hyvin kiusalliseksi. Jälkeen päin ajatellen tämä saattoi olla vain huonoa tuuria eikä kenties kertonut paljon mitään KRS:n silloisen opiskelijatyön tilasta Jyväskylässä.
Sonja Saarikoski kirjoittaa: ”Jeesus, josta puhuin, lakkasi tuntumasta tutulta. Sanat, joita olin rippileirillä toistellut, olivat kuin jotain vierasta, ulkoa opeteltua kieltä. Ajatus minun käsilläni olevasta yksittäisestä, sanallistettavasta totuudesta muuttui oudommaksi ja oudommaksi. En pystynyt sitoutumaan Kansan Raamattuseuran uskonkäsityksiin. Lopulta en enää ymmärtänyt, mitä rippileirillä oli tapahtunut.”
Voin hyvin eläytyä hänen tunnelmiinsa. Ja samalla herää mielessäni yleisempi, laajempi, olennainen kysymys: Mihin tyssää Suomen kirkossa tai sen herätysliikkeissä matka aikuiseen uskoon?
Jos seurakuntien ja kristillisten järjestöjen nuorisotyössä aktiivisille annettaisiin myöhemmin mahdollisuus kysyä kaikkein kerettiläisimmätkin kysymyksensä ääneen, mahdollisuus keskustella täysin avoimesti ja haastaa opittu usko ja uskonkäsitykset, heidän ei ehkä tarvitsisi etääntyä kristinuskon perinnöstä ja ytimestä siinä merkityksessä kuin niitä nyt itse keski-ikäisenä katselen. Heille pitäisi tarjota mahdollisuus etsiä ja kuulla toisenlaisista tavoista tulkita uskoa ja Raamattua, mahdollisuus kuulla erilaisista pelastuskäsityksistä. Aikuisessa uskossa olennaiselta tuntuu mahdollisuus katsoa asioita myös aivan toisin kuin on tottunut ja kasvanut katsomaan, ja mahdollisuus olla täysin rehellinen.
Hyvin harva aikuinen ihminen kai pystyy edes kuvittelemaan, että hän koskaan voisi ihmisen kielellä rautalangasta vääntäen määritellä ainoan oikean totuuden. Aikuiselle elämä, Jumala, Jeesus, pelastus, usko, toivo ja rakkaus ovat sanoja, joiden yksiselitteinen määrittely lienee sitä mahdottomampaa, mitä enemmän ikää ja elämänkokemusta karttuu. Monille oppineille kirkon työntekijöille tämä on itsestäänselvyys. He ovat saaneet mahdollisuuden jo teologisessa tiedekunnassa tai muussa opinahjossa ja keskinäisissä keskusteluissaan käydä läpi epäilevät kysymykset. Heillä on ollut mahdollisuus perehtyä historian faktoihin ja tulkintojen moninaisuuteen. Hiljaisuuden viljely on tuonut monille vapauden katsoa opillisia lausumia yhä uudelleen toisin. Miten tämä sama oikeus taattaisiin tavallisille seurakuntalaisille, myös niille innokkaille isosille isosvuosien jälkeen?
Kirkossa on hyvää tämänsuuntaista toimintaa, mutta se ei ole kovin tavoittavaa. Mieleeni tulevat esimerkiksi rovastikunnalliset maallikkoryhmät, katekumenaatti tai retriitit. Niihin kuitenkin harvemmin eksyvät Sonja Saarikosken kaltaiset nuoret aikuiset. Miten kirkko voisi aktiivisemmin tarjota jäsenilleen mahdollisuutta pohtia aikuista uskoa ja juurtua siihen itselleen täysin rehellisesti?
Itse löysin opiskeluvuosinani tien körttiopiskelijoiden pariin. Minulle sopi se löyhä ja väljärajainen porukka, jossa sai tulla ja olla ja mennä eikä kukaan kysellyt perään. Joku muu on kokenut körttiläiset välinpitämättömiksi tai jopa vihamielisiksi uusia jäseniä kohtaan, kun kukaan ei aktiivisesti kutsu, houkuttele tai kiinnitä uusia ihmisiä joukkoon. Ymmärrän tämän kritiikin hyvin, mutta minulle se oli taivas. Sain vain istua ja veisata seuroissa eikä tarvinnut tilittää kenellekään mitään. Välillä saattoi mennä vuosikin, etten käynyt missään tilaisuudessa. Välillä kävin ahkerammin. Sittemmin olen saanut esittää tässä joukossa ääneen myös kaikkein kerettiläisimmät epäilykseni, jopa seurapuheissa, enkä ole tullut heitetyksi ulos. Toki ulosheittäminen olisi jossain määrin vaikeaa, koska en ole koskaan kunnolla tullut sisäänkään.
Toivoisin, että sekä kirkolla että sen kaikilla eri herätysliikkeillä olisi jotakin keinoja pitää voimassa yhteys entisiin innokkaisiin jäseniinsä. Aikuinen usko vaatii sekä vapauden että jotakin, mihin kiinnittyä. Eri ihmisillä on eri tarpeet. Yksi kaava ja malli ei toimi kaikille.
Mihin sinä koet voivasi aikuisena kiinnittyä hengellisesti? Jos mitään sellaista ei ole, mitä toivoisit olevan?
Tässä vielä linkki Saaikosken juttuun: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1470976068975?jako=75db9195659d9aaa310c82c824c06255
Usko omaan Jumalaan ei vaadi tilastoja eikä tietoa siitä, kunka paljon Yle antaa kirkolle kirkolle tilaa. Mitä on kirkko? Se voi olla esim. Rhodoksen Filerimos, yksinäisyyden rakastaja, tai Tallinnan Piritan luostarin birgittalaisnunnien aamupalvelus tai Valamon luostarin vigilia. Se voi olla myös Valamon luostarin alttarilla siunattu sormus, johon on kaiverrettu kreikankielellä Jeesuksen rukous.
Oma Jumala on aina ihmisen ”oma Jumala”, jonka kasvojen eteen haluamme myös kirkossa tulla, ja jos se ei ole mahdollista, Jumalamme löytyy luonnosta ja esim. niistä suden jäljistä, joita Päijänteen luonnonpuistossa joskus kuvasin.
Kotimaan jutusta ei oikein käynyt ilmi, miten suomalaiset ovat ”Pohjolan uskonnollisimpia” ja ”tanskalaiset vähiten uskonnollisia?”
Suomessa luterilaiseen kirkkoon kuuluu kuitenkin enää 75% väestöstä. Tanskassa sen sijaan luterilaiseen kirkkoon kuuluu 79% väestöstä. Eroamistahti on Suomessa Ruotsin ohella kaikkein vauhdikkainta. Suomessa erotaan erityisesti siellä, minne työpaikat ja väestö yhä enemmän keskittyvät eli pääkaupunkiseudulla. On perusteltua olettaa, että eroamistahti kumuloituu, kun yhä harvempi kastetaan tai konfirmoidaan.
Vähän jää, ainakin Kmaan uutisen perusteella, tutkimuksesta astian maku. Mainittakoon, että Suomen osalta tutkimuksen tekoon osallistui Kirkon Tutkimuskeskus. Se on vähän sama kuin pistäisi Elinkeinoelämän keskusliiton tutkimaan työehtosopimusten yleissitovuuden kannatusta työntekijöiden keskuudessa.
Hieman ironisesti, suomalaiset putosivat puusta myöhemmin kuin muut kansat ja se näkyy tänä päivänäkin.
Kukahan tutkisi mainittujen kirkkojen uskollisuutta Jumalan Sanalle? Ainakin Suomen ev.lut.kirkko näyttää esimerkkiä päinvastaiseen suuntaan, eksytys etenee! mutta sehän on kerrottu jo Sanassa; lopun aikoina näin tapahtuu. Johtajatkin johtavat laumaansa harhaan. Onneksi on kuitenkin kirkonkin piirissä yksilöitä, jotka eivät lähde mukaan eksytykseen!
Hengellinen kotini on teologinen, erityisesti eksegeettinen tutkimus. Se on ollut tieni ”aikuiseen” uskoon. Ellen olisi lähtenyt opiskelemaan teologiaa, olisin melko varmasti kirkosta eronnut ateisti tai ainakin agnostikko.
Sitä analyyttistä, älyllisesti haastavaa ja avoimesti keskustelevaa asennetta kaipaisin ja toivoisin. En kevyttä mukapuuhastelua enkä toisaalta myöskään hengellistä mukasyvällisyyttä keskustelua, jossa Jeesus on automaattivastaus kaikkeen (nk.donitsipedagogiikkaa).
Veit sanat suustani Elias! Juuri tuota ajoin takaa tässä blogikirjoituksessa! Ei voi olla kirkon näkökulmasta viisasta tai oikein, että vain eksegetiikkaa opiskelemalla ajatteleva aikuinen voi pysyä kirkon jäsenenä. Jotenkin sen eksegeettisen viisauden tulisi rantautua seurakuntaan.
. . vain eksegetiikkaa opiskelemalla.. no kyllä se mulle ainakin vaikutti olevan ainoa mahdollinen tie…
😉
Heikki Räisästä lukemalla uskoon . . Jumalan on pakko olla suuri, ja humoristi.
Kyllä mulle Timo Veijola oli vielä Pyhää Heikkiäkin suurempi idoli…
Minua ihmetyttää todella paljon tämä lähestymistapa, että kun mietitään jotain asiaa, niin aina pitää ryhtyä kyselemään kenellä on valta määritellä mikä se on: ”Kenellä on lupa, valta tai oikeus määritellä, millainen usko tai uskoontulo riittää ja kelpaa?”
Jne.
Itselleni luonnollinen kysymys, kun kiinnostun jostain asias, on ryhtyä miettimään, mikä tai mitä itse asia on. Mitä on Jumala, mitä on usko, mitä on uskoontulo, miten tullaan uskoon? Tutustua aihetta koskevaan teoriaan ja käytäntöön paremman käsityksen saamiseksi.
Joillekin ihmisille, kuten Emilialle ja Sonja Saarikoslelle, aikuisuus taas näyttää merkitsevän relativismia. Sen kieltämistä, että asioita saisi edes yrittää tutkia ja selvittää, ainakin jos kuvittelee että voisi saada kysymyksiin jotain vastauksia.
Tuollaisella asenteella mikään tiede ei koskaan edistyisi. Myös filosofian voidaan katsoa olevan tiede, joka edistyy. Filosofisiinkin kysymyksiin saadaan vuosisatojen aikana parempia vastauksia, tai ainakin jotkin vastaukset ja teoriat osoittautuvat ongelmallisiksi. Jos oletetaan, että teologia puhuu jostakin todellisesta, eikä vain ihmisen projektioista ja kuvitelmista, sama pätee myös teologiaan. Tarkoitan siis kirkollista teologiaa, joka yrittää vakavissaan puhua Jumalasta.
Sitten kun meillä on kirkossa ihmisiä, jotka käyttävät koko elämänsä siihen, että yrittävät ymmärtää Jumalaa ja todellisuutta paremmin, ja lukevat vuosikausia esimerkiksi tieteen- ja uskonnofilosofiaa sanoakseen jotain perusteltua (esim. Alister McGrath, Areiopagi.fi -projekti), niin sitten aina tulee jostain näitä väheksyjiä, jotka tulevat kertomaan, että ei ole aikuista, ja että ainoastaan heidän subjektiivinen perustelematon relativisminsa on aikuista, ja joka omasuu sellaisen elämänasenteen jossa hän yrittää oikeasti saada vastauksia kysymyksiin niiden relativisoinnin sijaan, käyttää valtaa ja on paha ja alistava ja vaientava. Vaikka suurimmat teologisen keskustelun vaientamisyritykset tulevat juuri sieltä, jossa ei ole edes viitsitty etsiä vastauksia kysymyksiin, vaan halutaan torjua sekä kysymykset että kyselijät.
https://www.youtube.com/watch?v=a20bNTs-jVo
Hyvä kommentti Ilmari Karimies! Olen varmaankin ilmaissut itseäni jotenkin kömpelösti, jos kirjoituksestani saa vaikutelman, että halveksin minkäänlaisia vilpittömiä pyrkimyksiä etsiä totuutta tai että mielestäni oikeanlaista olisi vain sellainen aikuinen usko, millaiseksi sen itse määrittelen. Jokaisella ihmisellä on täysi vapaus ja oikeus uskoa tai olla uskomatta juuri niinkuin uskoo. Siihen taas meillä kellään ei ole minun ajatuksissani oikeutta ja vapautta, että vaatisimme muita uskomaan juuri kuten minä. Arvostan kaikkea vilpitöntä totuudenetsinää ja ihmisillä on oikeus myös kokea löytävänsä. Ongelmaksi tulee se, jos ei ole vapautta ajatella ja kysyä yhä uudelleen – ja iso joukko ihmisiä ajautuu tämän vuoksi kokonaan ulos kristinuskon vaikutuspiiristä. Se siis on mielestäni sääli.