Mihin tyssää matka aikuiseen uskoon?

Tämän aamun Helsingin Sanomissa oli äärimmäinen kiinnostava, puhutteleva, viisas ja monipuolinen Sonja Saarikosken teksti otsikolla: Tulin uskoon ja tuputin Jeesusta teinitytölle – mitä ihmettä rippileirillä tapahtui? Saariskoski kertoi siinä noin kymmenen vuoden takaisista kokemuksistaan Kansan Raamattuseuran rippileireiltä Vivamosta niin leiriläisen kuin isosenkin näkökulmasta sekä etääntymisestään tuosta nuoruuden uskosta. Miten paljon ajatuksia teksti herättikään!

Saatoin samaistua moneen kohtaan kirjoituksessa. Kävin itsekin aikoinaan sattumalta Kansan Raamattuseuran riparin, ilman mitään taustatietoa ko. liikkeestä. Tosin leiripaikkani oli Oronmylly Parikkalassa ja opettajani nykyäänkin valovoimainen evankelista Ilkka Puhakka. Nuorelle, uskonnolliselle, herkälle ja silloin vielä hengelliseen mustavalkoisuuteen taipuvaiselle persoonalleni leiri sopi hyvin. Sain paljon tietoa, opetusta, elämyksiä ja kokemuksia. Tulin kai uskoonkin (Nyt se kuulostaa hullulta, koska uskonasiat ovat oikeasti pikkulapsesta saakka kiinnostaneet ja kiehtoneet ja vetäneet minua puoleensa, vaikka lapsuudenperheeni ei ollut uskonnollinen - enkä nykyään liputa minkäänlaisen ratkaisukeskeisen uskoontulon puolesta missään yhteyksissä. Usko on pikemminkin salaisuus, jonka ilmaantuminen ja haihtuminen ja vahvuus ja laimeus on jonkun muun kuin minun käsissäni.)

Kiinnityin leirin jälkeen kotiseurakuntaani ja olin isosena varmaan kaikkiaan kymmenellä rippileirillä ja muistelen noita aikoja lämmöllä. Sain upeita ystäviä, vastuullisia tehtäviä ja sielulleni rakennusta. Varsin pian minussa alkoi kuitenkin nousta myös kriittisiä kysymyksiä: Kenellä on lupa, valta tai oikeus määritellä, millainen usko tai uskoontulo riittää ja kelpaa? Miten hyvä ja kaikkivaltias Jumala voisi sallia jonkun ihmisen - pahimman rikollisenkaan - joutua iankaikkiseen kadotukseen, jos hän on oikeasti armahtava isä? Muistan myös, kuinka toisissa karismaattisissa piireissä kohtaamani menestyksen teologia alkoi tökkiä ja suututtaa. Miten kukaan voi kuvitella, että hänelle elämässä tuleva hyvä on Jumalan siunausta mutta muita kohtaavat kärsimykset Jumalan puhuttelua tai jopa Jumalan rangaistus? Miten lapsellista, väkivaltaista, ymmärtämätöntä ja törkeää.

Päästyäni opiskelemaan journalistiikkaa Jyväskylään otin etäisyyttä kirkkoon ja uskonasioihin. Eri hengellisten opiskelijajärjestöjen tilaisuuksissa koitin välillä käydä, mutta petyin. Kansan Raamattuseuran opiskelijaillassa tajusin, että enää en kuulu tänne. Minua vastaan tuli vieras ihminen, joka alkoi heti tökerösti todistaa uskostaan. Koin sen hyvin kiusalliseksi. Jälkeen päin ajatellen tämä saattoi olla vain huonoa tuuria eikä kenties kertonut paljon mitään KRS:n silloisen opiskelijatyön tilasta Jyväskylässä.

Sonja Saarikoski kirjoittaa: "Jeesus, josta puhuin, lakkasi tuntumasta tutulta. Sanat, joita olin rippileirillä toistellut, olivat kuin jotain vierasta, ulkoa opeteltua kieltä. Ajatus minun käsilläni olevasta yksittäisestä, sanallistettavasta totuudesta muuttui oudommaksi ja oudommaksi. En pystynyt sitoutumaan Kansan Raamattuseuran uskonkäsityksiin. Lopulta en enää ymmärtänyt, mitä rippileirillä oli tapahtunut."

Voin hyvin eläytyä hänen tunnelmiinsa. Ja samalla herää mielessäni yleisempi, laajempi, olennainen kysymys: Mihin tyssää Suomen kirkossa tai sen herätysliikkeissä matka aikuiseen uskoon?

Jos seurakuntien ja kristillisten järjestöjen nuorisotyössä aktiivisille annettaisiin myöhemmin mahdollisuus kysyä kaikkein kerettiläisimmätkin kysymyksensä ääneen, mahdollisuus keskustella täysin avoimesti ja haastaa opittu usko ja uskonkäsitykset, heidän ei ehkä tarvitsisi etääntyä kristinuskon perinnöstä ja ytimestä siinä merkityksessä kuin niitä nyt itse keski-ikäisenä katselen. Heille pitäisi tarjota mahdollisuus etsiä ja kuulla toisenlaisista tavoista tulkita uskoa ja Raamattua, mahdollisuus kuulla erilaisista pelastuskäsityksistä. Aikuisessa uskossa olennaiselta tuntuu mahdollisuus katsoa asioita myös aivan toisin kuin on tottunut ja kasvanut katsomaan, ja mahdollisuus olla täysin rehellinen.

Hyvin harva aikuinen ihminen kai pystyy edes kuvittelemaan, että hän koskaan voisi ihmisen kielellä rautalangasta vääntäen määritellä ainoan oikean totuuden. Aikuiselle elämä, Jumala, Jeesus, pelastus, usko, toivo ja rakkaus ovat sanoja, joiden yksiselitteinen määrittely lienee sitä mahdottomampaa, mitä enemmän ikää ja elämänkokemusta karttuu. Monille oppineille kirkon työntekijöille tämä on itsestäänselvyys. He ovat saaneet mahdollisuuden jo teologisessa tiedekunnassa tai muussa opinahjossa ja keskinäisissä keskusteluissaan käydä läpi epäilevät kysymykset. Heillä on ollut mahdollisuus perehtyä historian faktoihin ja tulkintojen moninaisuuteen. Hiljaisuuden viljely on tuonut monille vapauden katsoa opillisia lausumia yhä uudelleen toisin. Miten tämä sama oikeus taattaisiin tavallisille seurakuntalaisille, myös niille innokkaille isosille isosvuosien jälkeen?

Kirkossa on hyvää tämänsuuntaista toimintaa, mutta se ei ole kovin tavoittavaa. Mieleeni tulevat esimerkiksi rovastikunnalliset maallikkoryhmät, katekumenaatti tai retriitit. Niihin kuitenkin harvemmin eksyvät Sonja Saarikosken kaltaiset nuoret aikuiset. Miten kirkko voisi aktiivisemmin tarjota jäsenilleen mahdollisuutta pohtia aikuista uskoa ja juurtua siihen itselleen täysin rehellisesti?

Itse löysin opiskeluvuosinani tien körttiopiskelijoiden pariin. Minulle sopi se löyhä ja väljärajainen porukka, jossa sai tulla ja olla ja mennä eikä kukaan kysellyt perään. Joku muu on kokenut körttiläiset välinpitämättömiksi tai jopa vihamielisiksi uusia jäseniä kohtaan, kun kukaan ei aktiivisesti kutsu, houkuttele tai kiinnitä uusia ihmisiä joukkoon. Ymmärrän tämän kritiikin hyvin, mutta minulle se oli taivas. Sain vain istua ja veisata seuroissa eikä tarvinnut tilittää kenellekään mitään. Välillä saattoi mennä vuosikin, etten käynyt missään tilaisuudessa. Välillä kävin ahkerammin. Sittemmin olen saanut esittää tässä joukossa ääneen myös kaikkein kerettiläisimmät epäilykseni, jopa seurapuheissa, enkä ole tullut heitetyksi ulos. Toki ulosheittäminen olisi jossain määrin vaikeaa, koska en ole koskaan kunnolla tullut sisäänkään.

Toivoisin, että sekä kirkolla että sen kaikilla eri herätysliikkeillä olisi jotakin keinoja pitää voimassa yhteys entisiin innokkaisiin jäseniinsä. Aikuinen usko vaatii sekä vapauden että jotakin, mihin kiinnittyä. Eri ihmisillä on eri tarpeet. Yksi kaava ja malli ei toimi kaikille.

Mihin sinä koet voivasi aikuisena kiinnittyä hengellisesti? Jos mitään sellaista ei ole, mitä toivoisit olevan?

Tässä vielä linkki Saaikosken juttuun: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1470976068975?jako=75db9195659d9aaa310c82c824c06255

51 kommenttia

  • Elias Tanni sanoo:

    Hengellinen kotini on teologinen, erityisesti eksegeettinen tutkimus. Se on ollut tieni ”aikuiseen” uskoon. Ellen olisi lähtenyt opiskelemaan teologiaa, olisin melko varmasti kirkosta eronnut ateisti tai ainakin agnostikko.

    Sitä analyyttistä, älyllisesti haastavaa ja avoimesti keskustelevaa asennetta kaipaisin ja toivoisin. En kevyttä mukapuuhastelua enkä toisaalta myöskään hengellistä mukasyvällisyyttä keskustelua, jossa Jeesus on automaattivastaus kaikkeen (nk.donitsipedagogiikkaa).

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Veit sanat suustani Elias! Juuri tuota ajoin takaa tässä blogikirjoituksessa! Ei voi olla kirkon näkökulmasta viisasta tai oikein, että vain eksegetiikkaa opiskelemalla ajatteleva aikuinen voi pysyä kirkon jäsenenä. Jotenkin sen eksegeettisen viisauden tulisi rantautua seurakuntaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Elias Tanni sanoo:

    . . vain eksegetiikkaa opiskelemalla.. no kyllä se mulle ainakin vaikutti olevan ainoa mahdollinen tie…

    😉

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Ilmari Karimies sanoo:

    Minua ihmetyttää todella paljon tämä lähestymistapa, että kun mietitään jotain asiaa, niin aina pitää ryhtyä kyselemään kenellä on valta määritellä mikä se on: ”Kenellä on lupa, valta tai oikeus määritellä, millainen usko tai uskoontulo riittää ja kelpaa?”

    Jne.

    Itselleni luonnollinen kysymys, kun kiinnostun jostain asias, on ryhtyä miettimään, mikä tai mitä itse asia on. Mitä on Jumala, mitä on usko, mitä on uskoontulo, miten tullaan uskoon? Tutustua aihetta koskevaan teoriaan ja käytäntöön paremman käsityksen saamiseksi.

    Joillekin ihmisille, kuten Emilialle ja Sonja Saarikoslelle, aikuisuus taas näyttää merkitsevän relativismia. Sen kieltämistä, että asioita saisi edes yrittää tutkia ja selvittää, ainakin jos kuvittelee että voisi saada kysymyksiin jotain vastauksia.

    Tuollaisella asenteella mikään tiede ei koskaan edistyisi. Myös filosofian voidaan katsoa olevan tiede, joka edistyy. Filosofisiinkin kysymyksiin saadaan vuosisatojen aikana parempia vastauksia, tai ainakin jotkin vastaukset ja teoriat osoittautuvat ongelmallisiksi. Jos oletetaan, että teologia puhuu jostakin todellisesta, eikä vain ihmisen projektioista ja kuvitelmista, sama pätee myös teologiaan. Tarkoitan siis kirkollista teologiaa, joka yrittää vakavissaan puhua Jumalasta.

    Sitten kun meillä on kirkossa ihmisiä, jotka käyttävät koko elämänsä siihen, että yrittävät ymmärtää Jumalaa ja todellisuutta paremmin, ja lukevat vuosikausia esimerkiksi tieteen- ja uskonnofilosofiaa sanoakseen jotain perusteltua (esim. Alister McGrath, Areiopagi.fi -projekti), niin sitten aina tulee jostain näitä väheksyjiä, jotka tulevat kertomaan, että ei ole aikuista, ja että ainoastaan heidän subjektiivinen perustelematon relativisminsa on aikuista, ja joka omasuu sellaisen elämänasenteen jossa hän yrittää oikeasti saada vastauksia kysymyksiin niiden relativisoinnin sijaan, käyttää valtaa ja on paha ja alistava ja vaientava. Vaikka suurimmat teologisen keskustelun vaientamisyritykset tulevat juuri sieltä, jossa ei ole edes viitsitty etsiä vastauksia kysymyksiin, vaan halutaan torjua sekä kysymykset että kyselijät.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Hyvä kommentti Ilmari Karimies! Olen varmaankin ilmaissut itseäni jotenkin kömpelösti, jos kirjoituksestani saa vaikutelman, että halveksin minkäänlaisia vilpittömiä pyrkimyksiä etsiä totuutta tai että mielestäni oikeanlaista olisi vain sellainen aikuinen usko, millaiseksi sen itse määrittelen. Jokaisella ihmisellä on täysi vapaus ja oikeus uskoa tai olla uskomatta juuri niinkuin uskoo. Siihen taas meillä kellään ei ole minun ajatuksissani oikeutta ja vapautta, että vaatisimme muita uskomaan juuri kuten minä. Arvostan kaikkea vilpitöntä totuudenetsinää ja ihmisillä on oikeus myös kokea löytävänsä. Ongelmaksi tulee se, jos ei ole vapautta ajatella ja kysyä yhä uudelleen – ja iso joukko ihmisiä ajautuu tämän vuoksi kokonaan ulos kristinuskon vaikutuspiiristä. Se siis on mielestäni sääli.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Luin saman Sonja Saarikosken artikkelin eikä se ollut lainkaan sieltä sensaatiohakuisimmasta päästä. Emilian ”aikuinen usko” saa minut aikalailla vakuuttuneeksi omasta,viimekädessä kokolailla täydellisestä, lapsenuskostani. Teologian opiskelu on ollut kivaa, ja jos minulla olisi hengellinen koti, olisi se vanhoillislestadiolaisuus, mutta tässä yhteydessä on pakko toisaalta viitata Groucho Marxin tunnettuun lausahdukseen omista ryhmäjäsenyyksistään.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

      Sinällään ilmaus ”aikuinen usko” propagandistisuudestaan huolimatta on ihan hauska. Kuin sattumalta aikuisen oikeeta uskoa on sellainen näppärä, subjektiivis-eksklusiivinen näennäisrelativistinen liberaaliteologia, joka sulkee pois ison osan klassista kristinuskoa.

      Ja jos ihan suoraan sanon, niin minusta Emilian – anteeksi vaan – ”aikuinen usko on pikemminkin murrosikäinen, pateettinen huokaus kuin uskoa minkäänlaisessa sellaisessa merkityksessä, jolla itse uskon ymmärrän.

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Emilia Karhu sanoo:

      Minä en aivan suoralta kädeltä pysty samaistumaan tämän uskonsuunnan edustajaksi, mitä kuvaat sanoilla ”näppärä, subjektiivis-eksklusiivinen näennäisrelativistinen liberaaliteologia”. Sen olen myöntänyt auliisti usein ja myönnän nytkin, että suhteessa ns. klassiseen kristinuskoon olen monilla tavoin kerettiläinen. Mutta että tapani ajatella olisi murrosikäisen pateettista huokailua – se tuntuu mielestäni tosi kummallista.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Varmaankin mahdollisuus kysellä riippuu siitä missä piireissä liikkuu ja osin myös ihmisen omasta persoonasta kokea asioita.

    Minä en ole koskaan kokenut missään kristillisessä viitekehyksessä, että ei olisi ollut oikeutta kysellä tai kyseenalaistaa hengellisiä asioita. Olen tosin itse lukenut ja etsinyt vastauksia Raamatusta ja muusta kirjallisuudesta. Tosin minulla ei ole ollut suuremmin tarvettakaan kyseenlaistaa Raamatun ilmoitusta, sillä olen löytänyt toimivan rauhan Jumalan kanssa.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Salme Kaikusalo sanoo:

      Ps. Jäin myös miettimään, että mitä se ”aikuinen usko” on? Minulle minun oma uskoni on tarpeeksi aikuista. Jos se on jonkun mielestä lapsellista, niin se ei haittaa, minähän sillä omalla uskollani tulen autuaaksi 🙂

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Emilia Karhu sanoo:

    Jep. Tärkeitä pointteja Kari-Matti ja Salme! Yhteen kirjoitukseen ei koskaan voi mahduttaa kaikkea ja keskustelu on arvokasta. Itse en missään nimessä ajattele, etteikö ihmisellä saisi olla lapsenuskoa tai että lapsenusko olisi lapsellista. Jos ihmisellä on aidosti rauha oman uskonsa kanssa, sitä ei pidä joutua keinotekoisesti kyseenalaistamaan.

    Aikuinen usko on käsitteenä kristinuskon taustaa vasten ristiriitainen, eikä sille ole olemassa yhtä ainoaa määritelmää. Silti yritän sillä termillä kuvata nyt tässä yhteydessä yhtä elämän ilmiötä: tarvetta kysyä ja kyseenalaistaa, tarvetta mennä syvemmälle joissakin kysymyksissä joita ei ymmärrä, tarvetta tutkia enemmän, tarvetta tarkastella pohjia myöten sitä, mitä on oppinut pitämään totena. Jos se tarve tulee ihmisen sisältä luontaisesti ja aidosti, olisi tärkeää että sitä tarvetta saisi myös kirkon tai herätysliikkeen jänenenä kuunnella, ja löytyisi ihmisiä, jotka uskaltavat keskutella haastajien kanssa tyrmäämättä heidän aitoja kysymyksiään.

    Siis olennaista on, ettei kukaan halveksisi kenenkään uskoa tai toisaalta myöskään kysymyksiä. Tuolla K24:n Fb-sivuilla Mika Turunen kijoitti mielestäni todella olennaisesta asiasta, kun hän sanoi tämän blogipostauksen alla, että ”Minulle suurin kriisi on ollut toisten halveksunta. Jos kysyy jotakin eri tavalla kuin mikä on kunkin vastaajan konteksti niin katseessa on ollut vähintäänkin nenänvartta pitkin valuva halveksunta. Onneksi minulla myös on toisenlaisia kokemuksia.”

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Meidän ongelmamme (nyt puhuu aikuistyön pappi seurakunnasta) on se, että pitäisi vähäisillä voimavaroilla palvella niin monenlaisia aikuisia. Asenteellisia valmiuksia meillä mielestämme on. Emme turhenna kysymyksiä, emme vaienna emmekä jyrää. Järjestämme agnostikkoiltoja ja paikallislehtien viikonloppuhartauksissamme jäljittelemme älyllisesti epäilevien ajatuksia ja kysymyksiä. Jalkaudumme markkinoille ja messuille, maatalousnäyttelyihin ja kapakoihin. Koetamme tavoittaa tavallisia suomalaisia niin hiihtokeskuksissa kuin Kanariansaarilla.

    Kuinka toisenlaisia ovatkaan kohtaamiemme ihmisten kysymykset. Ja kuinka keskenään erilaisia nämä aikuiset ovatkaan.

    Oma vastaukseni on vanha ’ora et labora’. Rukoile jaa tee työtä. Labora: Saarnaa sanaa niin hyvin kuin osaat, tee sen eteen työtä ja kohtele opettaessasi ja julistaessasi aikuisia aikuisina. Ora: Älä luule, että usko syntyy vain viisaiden sanojen tai inhimillisen osaamisen tuloksena. Rukoile työllesi siunausta.

    Mitä on uskon aikuisuus? Se tuskin on sellaista vaativaa kuluttajahengellisyyttä, joka odottaa että minulle järjestetään haluamaani toimintaa ja minua puhutellaan juuri ja vain juuri tahtomallani tavalla. Ennemminkin se on lähimmäisenrakkaudeksi muuntuvaa uskoa. Ainakin sen pitäisi olla.

    Ilmoita asiaton kommentti