Merkkejä taivaasta vai merkkejä taivaalta?

Hauskaa vappua! Tulen kertomaan kevätmielisen kertomuksen vapun leikkisissä tunnelmissa, vaikkakin vakavalta pohjalta, mihin otsikko viittaa.

Vakavasti otettava asia on, että ihmiset näkevät aika useinkin luonnossa merkkejä taivaasta. Toki uskonnolliselta kannalta koko luomakunta on merkki Luojan toiminnasta. Kuitenkin erityinen merkkiajattelu liittyy ihmisten, rakkaitten kuolemanjälkeiseen tilaan.

Linnut, perhoset, pilvet, salamointi jne. voidaan lukea merkiksi tai jopa viestiksi poimenneen tuonpuoleisesta elämästä: merkiksi taivastilasta, taivaasta. Jotkut uskovat niihin ja saavat lohtua suruunsa. Jotkut jäävät epävarman uteliaiksi. He toivovat saavansa lisää viestejä rakkailtaan. On toki epäilijöitä ja realistisia luontoihmisiä.

Vanhempani kokivat yllätyksekseen valkean kyyhkysen tepastelemassa nuorena kuolleen siskoni haudalla, kun he menivät sinne ensi kertaa. Minulle eräs tuttu sanoi enteellisesti, että saisin perheeni kesämökillä perhosviestin sisareltani. En uskonut asiaan.

En oikein vieläkään, vaikka ihmeellisesti suuri suruvaippa asettuikin ensiksi käsivarrelleni ja sitten kuin koristeeksi hiuksilleni, kun menin kesällä ensi kertaa siskolleni ja minulle rakkaaseen kesäkotiimme. Muistikuva perhosvierailusta on kuitenkin mielessäni elävä ja kaunis. Vastaavaa ei ole tapahtunut sittemmin.

Paitsi ehkä jotenkin vastaavaa… Merkki taivaasta vai taivaalta? Viimepäivän esivapullisesta tunnelmassa, jossa linnut löivät leikkiä ilmassa ja kevätvirsiä viidakko kaikasi. Joukossa oli ääni, joka huhuili haamumaisesti – kyyhkynen ”kujerruksineen”… Merkki, mutta mikä?!

Istuin kumppanini kanssa Espoossa takapihan terassilla ja yritin selvittää katseellani, missä kyyhkynen piileskeli. Osoittelin lähistön lehtipuita kädelläni useamman kerran, mutta en tavoittanut kyyhkystä, vaikka ääni kuuluikin selvästi. Yhtäkkiä ja yllättäen jotakin läpsähtävää lensi ylitseni melkein päätäni hipoen. Mieheni totesi, että se oli kyyhkynen. Näinkin pian, miten se kaarsi jostain selkäni takaa läheisiin puihin.

Osoittelin sitä taas innokkaasti. Kyyhkynen huuhaili taas omiaan. Menin aidan viereen katsomaan esiinnousseita kukkia ja innokasta kimalaista niiden keskellä. Tajusin äkisti säikähtäen, että jokin suhahti suoraan kumartuneen pääni ylle ja läpsähteli aidan ylärimalla. Lintu. Katsoin ylös. Valtavalta näyttävä kyyhkynen levitteli siinä siipiään ja sihtasi minua.

Tilanne vaikutti uhkaavasti ilmahyökkäykseltä. Hyppäsin pystyyn ja kiisin kohti terassituolia ja miestäni. Kyyhkyen nousi siivilleen harvinaisen vakaasti ja lensi jälleen ylitseni talon taa – ja palasi puuhun.

Yritin unohtaa koko eläimen, jota pidin hulluna. Naureskelimme. Silloin kyyhkynen laskeutui jälleen pihamme ylle, mutta nyt sillä oli seuranaan naaras. Ne ikäänkuin kävivät näyttäytymässä kunniallisesti parina ja hävisivät. J. Karjalaisen laulun sanoin: ”Onnea, onnea nuorelleparille…”

Mitä opimme tästä: MIKÄ, MINKÄ MERKKI? MERKKI MISTÄ?

En kuvitellut mitään taivaallista. Ei unelmia eikä illuusioita. Kumppanini tulkitsi realismia tavoitellen, että uroslintu oli kevätriemussaan erehtynyt kohteesta. Minulla sattui olemaan ylläni kyyhkysen harmaa liivihame, musta pusero sen alla ja valkoinen kauluspanta. Näytin ”pululta”.

Vävypoikani vahvisti olettamusta kuultuaan tarinani. Kuulemma vanhassa biologian oppikirjassa oli kuvattu kyyhkyselle mahdollista reaktiota ihmiseen. Kevättä ilmassa ja päässään se tosiaan saattaa lähteä ihmisen ”kimppuun”. Sitä kiihottaa etenkin ojennettu käsivarsi, paljas käsi nyrkissä…

Tänään aamulla Yle Radio Suomessa Pirkka-Pekka Petelius ja kaverinsa keskustelivat lintujen luonteenpiirteistä, ihmisen projisoimista, niiden omista ja omistaan. Kyyhkystä ei erikseen mainittu, vain sosiaalinen ja vähiä ajatteleva citypulu. Minun kyyhkyseni oli selvästi sosiaalisesti päällekäyvää tyyppiä, ehkä vähän sekopää. Mutta ilmeisemmin mitä luonnollisin merkki taivaalta!

Simamalja sille ja keväälle!