On surullista kuunnella monien ulkomaalaisten kokemuksia Suomesta – ja erityisesti rasismista. Monet heistä joutuvat kuulemaan liian usein kommentteja ihonväristään, uskonnostaan ja etnisestä taustastaan. Se on aina pelottava ja ihmisarvoa alentava kokemus - mitä kenenkään ei tulisi kokea.

Yllättävän monet suomalaisetkin pitävät oikeutenaan loukata toista ylemmyydentunteen vallassa. Ikään kuin me olisimme jotenkin parempia kuin muut.

Ja tämä kaikki tapahtuu ns. sivistyneessä Suomessa ja vielä tällä vuosisadalla. Siinä on jotain todella surullista ja ahdistavaa.

Meidän ei tarvitse kieltää sitä, että erilaisuuteen suhtautuminen on haasteellista: joillekin se on helpompaa, toisille todella vaikeaa. Silti mietityttää mikä tekee meistä niin ylimielisiä, jotta voimme haukkua ja arvostella lähimmäistämme julmasti hänen erilaisuutensa vuoksi. Mikä saa tunnottomuuden ja vihan kasvamaan sisällämme ja tappamaan inhimillisyyden? Siitä on sivistys kaukana vaikka olisimme kuinka hyvin koulutettuja.

Rasismi on häpeällistä, mutta samalla se on myös synti. Se on itse luojan haukkumista ja arvostelemista sillä Raamatun mukaan Jumala loi meidät omaksi kuvakseen – siis jokaisen meistä. Siinä prosessissa ei eroteltu oletko Afrikasta tai Aasiasta, Euroopasta vai Lähi-idästä. Kaikki ihmiset tehtiin Jumalan kuviksi ja siksi rasismi on aina isku Jumalan omaa kuvaa kohtaan.

On valitettavaa, että myös kirkko on historiassa osallistunut aivan liian usein rasismiin. Silloin raamattua on käytetty omien, usein valtaapitäviä mielistelevien tarkoitusperien mukaan, kaukana sen tasa-arvoisuuden ja ihmisarvon sanomasta. Tätä on tapahtunut niin Etelä-Afrikassa kuin Amerikan mustien ja intiaanien parissa. Esimerkkejä on valitettavan paljon.

Ja historia tulee toistamaan itseään niin kauan kuin me päätämme katkaista rasismin kierteen. Kaikki rasismi ei ole sanoissa vaan ilmenee usein teoissamme, jotka tuomitsevat lähimmäisemme vaikka väittäisimme kuinka ettemme ole rasisteja. Olen usein kuullut suomalaisen haukkuvan maahanmuuttajia ja sitten toteavan; "en minä mikään rasisti ole!"

Jos emme voi koko maailmaa muuttaa, voimme aina katkaista rasismin kierteen omalta kohdaltamme. Silloin yhteiskuntamme voi muuttua ja maapallollamme on toivoa. Vähän naiivi ajatus, mutta niin se kuitenkin menee.

Kun kohtaamani ihmisen etninen tausta määrittää suhteeni häneen, on ajattelussani jotakin pahasti pielessä – ei hänessä vaan minussa. Asetan itseni silloin ylemmälle tasolle, ja pidän itseäni parempana ihmisenä. Mikä käsittämätön harhakuvitelma!

Jos taas näen vieraassa Jumalan kuvan - siis sen kuvan miksi Jumala hänet alun perin loi - ja tasavertaisen lähimmäisen, olen silloin oivaltanut jotain oleellista ihmisyyden merkityksestä ja jumalallisuuden syvästä salaisuudesta.