Meijän tehas!

Tänään eläkeläisten kerhossa pyysi yksi ikämies puheenvuoron. Oli niin hämmentynyt Rautaruukin myymisestä ruotsalaisillle. Hän oli huolissaan nuorten työpaikoista, koska oli ymmärtänyt uutisia niin, että 900 henkilön vähentäminen kohdistuu kokonaan tänne Raaheen. (Niinhän ei välttämättä käy.)
Pannaanko pönkä tehtaan ovelle? Vaikka rahalla ei ole isänmaata ja yhtiön omistus on jo aiemminkin siirtynyt vapaille markkinoille, minua puhutteli vanhan miehen suhtautuminen terästehtaaseen. Se kuului myös muista puheenvuoroista.
Tehas on meijän tekemä ja sitä oli Kekkonen vihkimäsä!
Kekkonen
 
Puheenvuorossa kaikui luterilainen kutsumusetiikka. Pohjoispohjalaiset miehet ja naiset palvelivat Jumalaa viisikymmentä vuotta sitten rakentamalla terästehtaan omille rannoilleen. Tehtaan alle jäivät lähes kokonaan Tokolaperänn ja Kuljunlahden kylät ja kalasatama. Yksi rouva kertoi, että hänen kotikylänsä oli kaunein kulmakunta näillä main. Yksi mies kertoi, että hän ajoi ensimmäisen kuorman kantoja alueelta, kun maapohjaa rakennettiin.
Kapitalismin mukaan tehtaan omistavat osakkeeenomistajat, jotka liikuttelevat suurta rahaa maailman pörsseissä. Ja vähän pienempää rahaa verkkopankin sijoitussivulla. Sosialismin mukaan tehtaan omistavat työläiset, jotka sen ovat rakentaneet ja jotka uurastavat kolmessa vuorossa. Lienevätkö molemmat omalta kannaltaan oikeassa?
Kuva: Kalevan kuva-arkisto.

7 kommenttia

  • jorma ojala sanoo:

    Olisiko meneillään Suomen kansan jatkokurssi itsensä ja kohtuullisuuden löytämisessä? Ilmneisesti ei vieläkään….. Yhtenäisempi ja keskenään sopuisampi kansakunta näkyy vievän voiton suomalaisten jäädessä tytäryhtiökansakunnaksi. Onhan se hienoa, että meillä on luokkatietoisemmat duunarit, tosi miehet, jotka eivät anna herroille myöten edes tosiasioiden edessä. Hyvää yötä hyvinvointivaltio.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kari-Matti Laaksonen sanoo:

    Vielä 1950-luvulla kapitalismi totteli poliitikkoja, ainakin Kekkosta. Kun Kekkonen määräsi nuoren insinöörin Helge Haaviston hommiin ja tehtaan Raaheen, oli Raahe täsmälleen oikea paikka, monessakin mielessä. Nyt 2000-luvulla Raahen ongelma on, että se sijaitsee väärässä paikassa, sieltä on teräksellä, ja ihmisillä, liian pitkä matka mihinkään eikä logistiikka toimi.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • jorma ojala sanoo:

      Rakas Watson, eivät ne masuunit ole Luulajassa yhtään sen lähempänä globaaleja markkinoita. 1960-luvulla Suomi ja mailma ei vielä elänyt Ameriikas, jossa tavaraa on enempi ko tarvitahan………………

      Ilmoita asiaton kommentti
    • Teemu Kakkuri sanoo:

      Muinaisessa maailmassa oli hedelmällinen puolikuu. Nykyisessä maailmassa on Perämeren puolikuu. Se alkaa Skellefteåsta ja päättyy Pyhäjoelle. Se on selvinnyt muuttuvassa maailmassa verraten hyvin. Taantuvien savupiippukaupunkien maailma on jossain ihan muualla.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Tuomo Hirvi sanoo:

    Se, että joutuu, saa, lahjoittaa vaikkapa maapalansa yhteiselle hyvälle sitoo yhteisöön tiukasti kiinni mutta omistajuutta eikä valtaa siitä ole annettavaksi. Siksi tämänkaltaiset puheenvuorot ovat hyvin ymmärrettäviä. Tämän ajan ongelma ei ole omistaminen vaan sitoutuminen ja sitä tämä Rautaruukinkin luonut sukupolvi oli eli hyvin sitoutunutta väkeä, sekä kotiseutuunsa että “tehtaaseensa”.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Helena Paalanne sanoo:

    Rautaruukki on Raahessa ollut työpaikka, leipä, koulu, kerho, vapaa-ajan harrastukset, ystävyys, kesätyöpaikka, urheilu, kuntouttaja, sossu ja lääkäri. Vain muutamia ulottuvuuksia mainitakseni. Häälyvä uhka tehtaan yllä koskee raahelaisten perusturvallisuutta.

    Raahessahan on poikkeuksellisen kauniit auringonlaskut. Olen antanut itselleni kertoa, että niiden syvänpunainen sävy saa hohtonsa tehtaan rikkipäästöistä. Totta tai ei, siinäpä kerrassaan osuva kuva siitä, miten joku tehdas voi yhtä aikaa saastuttaa ja kaunistaa pienen kaupungin elämää.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • jorma ojala sanoo:

    Olisin sen mielelläni nähnyt, että Kakkurin blogi olisi saanut enemmän huomiota, kuuluuhan blogisti tämän lehden ykkösluokkaan.

    Koska olen dramaattinen pessimisti, näen Rautaruukin eräänlaisena kansallisena opetuksena siitä, että “mikään hyvä tässä maailmassa ei ole itsestäänselvyys ja ikuisesti pidettävä etu”. Vielä ei ole kurssin anti mennyt perille. Jatkoa on luvassa, sen mukana hikeä ja kyyneleitä – toivottavasti ei verta…..

    Ilmoita asiaton kommentti