Markku Korteniemi: Hoitokokoukset ovat Ari-Pekka Palolan SRK:n historiakirjan kuuma peruna

Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen (SRK) historiaprojektilla on ikää jo 50 vuotta – tai 75 vuotta, kun huomioidaan Lestadiolaisuuden keskusarkiston perustaminen Oulun maakunta-arkistoon 1943. Pekka Raittilan ja Kullervo Hulkon innoittamina liikkeessä mukana olevat papit kirjoittivat lukuisia opinnäytetutkielmia aihepiiristä jo 1950-luvulla. Sittemmin 1970-luvulla mukaan tulivat mm. veljekset Juha ja Samuli Pentikäinen. Toimikuntia tuli ja meni.

Aikaa, rahaa – ja varmaan tupakkiakin on palanut – niin paljon, että parempi kun kustannuksia ei laske. Ari-Pekka Palolan uuden teoksen Myrskyjen keskellä. Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historia 3 (1962–1980) väliotsikossa ”SRK:n historiatyö ei johda tuloksiin” lienee helpotuksen makua, sillä liikkeelle oli parempi, ettei historiaa kirjoitettu kaikkein ahtaimpien näköalojen vallitessa 1970-luvulla. Varsinkin kun pitkään kunnianhimoisena suunnitelmana oli koko lestadiolaisuuden historia – ja vastakkain vielä nykyistä enemmän hengen valolla kirjoitettu pyhä historia ja ”wie es eigentlich gewen ist”.

Sittemmin projekti alkoi tuottaa tulosta uusien kirjoittajien voimin. Simon kirkkoherra Seppo Lohi ajoi itsensä sisään historialliseen metodiin, sai käyttöönsä mm. Pekka Raittilan työstämän materiaalin ja kirjoitti sitten kahdessakymmenessä vuodessa kolme merkittävää teosta herätysliikkeen historiasta teemoittain; perustajasta, levinneisyydestä ja hajaantumisesta. – Kymmenet tuhannet ihmiset ovat kokeneet löytäneensä liikkeen kautta kristillisen uskon, armollisen Jumalan ja pelastuksen!

Ari-Pekka Palola tutki väitöskirjassaan Suomen katolista keskiaikaa, mutta on sittemmin työskennellyt SRK:n julkaisupuolella. Ja hänen käsissään alkoi myös SRK-instituution historian kirjoittaminen tuottaa viimein tulosta; 1. osa 2010, 2. osa 2011 ja nyt siis 3. osa.

SRK-lestadiolaisuudesta vastakulttuuria

Palolan kirjan kuvaama ajanjakso 1962-1980 on merkittävä, nimittäin tällöin syntyy nykyinen SRK-lestadiolaisuus. Teknologisesti ja pedagogisesti liike lähti – ainakin valikoiden – modernisaation tielle, toisin kuin monet enemmän taaksepäin katsovat herätysliikkeemme. Pääosa Palolan kirjasta (n. 300 s. = 60 % ) kirjasta kuvaakin tätä kehitystä; lähetystyötä, julkaisutyön laajenemista, lapsi- ja nuorisotyötä, mutta myös laajentuvaa ja samalla tiukentuvaa keskusjohtoista hallinto-organisaatiota. Suuret perheet ja tehostuva kasvatuskristillisyys tuottavat sisältäpäin uusia kannattajia liikkeelle kymmenin tuhansin.

Vl-kristillisyydestä kehittyy tiukkoine normeineen suomalainen vaihtoehtoliike elämäntavaltaan ja kulttuuriltaan. Aivoja näivettävän mediaviihteen välttäminen on parhaimmillaan voinut olla myös niin taiteellisen kuin tieteellisen luovuuden lähteenä, myöhemmin jopa Nokian maailmanvalloituksessa.  – Ja varmasti juuri insinöörit tuntevat olonsa ”kotosaksi” tässä teknologiaa arvostavassa liikkeessä.

Ari-Pekka Palola käy läpi SRK:n eri toimialat systemaattisesti ja laajaan sisäiseen lähdeaineistoon nojautuen. Hyödynnetty lähdeaineisto on kuitenkin lähinnä kirjallista. Käsittely on johdonmukaista, tiivistettyä, ja jota suorat lainaukset elävöittävät. Teemaan liittyvä tutkimus tunnetaan, vaikka sitä puolestaan lainataan säästeliäästi.  Kirja sisältää englanninkielisen yhteenvedon ja hyvät hakemistot. Kaavioita (lähinnä pylväsdiagrammeja) on runsaasti, mutta niiden tehoa pienentää pieni koko ja värien puute, samoin osa kuvista on heikkolaatuisia ainakin painettuina. Uuden tietotekniikan mahdollisuuksia linkittää tekstiä esim. digitalisoituun äänitemateriaaliin Qr-koodien avulla ei ole hyödynnetty.

Siionin laulut -kokoelman uudistus 1970-luvulla – jo 10 vuotta edellisen uudistuksen valmistumisesta – liittyi pappishajaannuksen hapatuksen puhdistamiseen. Sen esittely kuitenkin jää kovin vaisuksi. Mukaan olisin kaivannut paljon puhuvaa listausta epäilyttävien laulujen ”harhoista”. Pois jäävät monet rakkaat hengelliset laulut ”yleishengellisinä”. Tilalle tulee kaavamaista valtakunta-aatetta, josta on sittemmin vähin erin yritetty irtautua.

SRK:ta 1960-70 -luvuilla ja toisaalta 2000-luvulla erottaa aiempi aktiivisuus ottaa kantaa ja vaikuttaa yhteiskunnalliseen päätöksentekoon. Tähän on tietysti oikeus niin luonnollisilla henkilöillä kuin oikeushenkilöillä – ja jopa kansalaisvelvollisuus demokraattisessa yhteiskunnassa.

SRK yhdistäjänä – vai sittenkin hajottajana?

Pääkappale III ”SRK muutosten keskellä” on sitten arkaluontoisempaa aihepiiriä. Juuri tuona ajanjaksona SRK:n piirissä ajetaan läpi näkemys vl-kristillisyydestä ainutlaatuisena ja ainoana maailman valona. Se ei ollut rovasti Laestadiuksen sen enempää kuin Juhani Raattamaan näkemys, mutta se syntyi ruohonjuuritason väärinkäsityksenä jo 1800-luvulla, ja se on ollut keskeisenä syynä liikkeen pirstoutumisessa. Vl-kristillisyydessä äärieksluvisiivisen harhan dogmatisointi huipentuu juuri 1970-luvulla. Kaikki aiemmat kristilliset herätykset ovat voineet harhautua, mutta Sakarian kirjan 6 lukuun nojautuen – Lutherin ja gööttiläisen historiankirjoituksen tulkintaa edelleen kotiapäin soveltaen – ei enää tämä viimeisten aikojen Oulu -johtoinen Pohjanmaan vl-kristillisyys. Ihmetellä täytyy, että niin monet muuten tolkkuina tunnetut papit menivät tähän mukaan.

Kehitystä 1960-luvulta 70-luvulle vl-kristillisyydessä leimaa keskusjohdon kiristyvä ote ja kiristyvät tulkinnat liittyen musiikkiin, alkoholiin, muihin puolueisiin (kuin Keskustaan) televisioon, syntyvyyden ”säännöstelyyn”. Myös Amerikan ”eriseura” ja laulukirjauudistuksen kohtaama kritiikki ovat taustaa 1970-luvun henkiopeille ja puhdistuksille. Tämä on kyllä luettavissa kirjan dispositiosta ja kronologiasta ja samoin kuin liitteen 4 kaaviosta, mutta muuten tekijä ei rohkene tätä kausaliteettia alleviivata. – Usko byrokraattiseen keskusjohtoisuuteen aina totalitarismiin asti oli ajan yleinen henki, kun nuorison radikalismi kehittyy ja kääntyy Suomessakin vapaan keskustelun tukahduttavaksi totalitarismin; stalinismin ja maolaisuuden ihailuksi.

Selviä lapsuksia on kuten; ”ehkäisytulkinta ei tiukentunut” (jos ehkäisyyn mukaanluetaan henkisen tai fyysisen terveyden vuoksi välttämättömät varotoimet), SRK ”ei tietoisesti tavoitellut isoveli-pikkuveli asennetta, vaan pyrki eroon siitä” (s. 351). – Eikö todellakaan? Otsikko ”Toiminta hajaannusten ehkäisemiseksi” on kyllä käytännössä toimintaa hajaannusten aiheuttaen ja juuri tuolla ”esikoisten seurakunta” -asenteella suhteessa Unkarin vl-kristittyihin, Ruotsin morajärveläisiin, Amerikan Lähetystoimeen (American Lutheran Mission) ja Norjan rolfilaisiin. Näiltä suunnilta tekijän lainaamat vastaukset ja reaktiot saattoivat olla raamatullisempia ja kristillisen rakkauden sävyttämiä verrattuna SRK:n suorastaan imperialistiseen ja ”norsu lasikaapissa” -linjaan. Vaikuttaa, että pienetkin erimielisyydet korotettiin mielellään korkeimpaan opilliseen potenssiin. Mutta kun aikansa provosoidaan saadaan vastapuoli käyttäytymään siten, että se tulee todistaneeksi SRK:n ”oikeassa olemisen” tai syntyy perättömiä huhuja, joilla vastapuoli demonisoidaan – kuten rovasti Paavo Sillanpää. Pohjois-amerikkalainen itsenäisten lestadiolaisseurakuntien federaatio ei kelpaa, vaan tarvitaan uusi keskusjohtoinen järjestelmä, joka puolestaan herkällä korvalla kuuntelee Oulun konttuuria.

Vasemmistovaaran torjuminen

Kirjoittaja lienee kokenut olevansa tässä osiossa ”puun ja parkin välissä”. Tutkijan etiikka vaatisi tekemään terävämpiä johtopäätöksiä, mikä ei liene kuitenkaan ollut instituution intressi. Kompromissina näitä johtopäätöksiä on sitten siirretty lukujen lopussa oleviin ”Päätelmiä” kappaleeseen. Tosin sielläkin on sordiino päällä.

Alaviitteissä keskustelua on vähemmän kuin aiemmissa osioissa. Siellä olisi voinut vastata esim. kysymykseen, oliko 1967 palkatulla uudella – ja myöhemmin 4H -kerhon toiminnassa profiloituneella – toimitussihteerillä tekemistä Artturi Jämsenin, Heikki Saaren ja päätoimittaja Kimpimäen ”Raittiusyhdistys neliapilan” ja sen laajan verkoston kanssa. Tämä taisteli seuroilla ja puhumalla vasemmistovaaraa vastaan Pohjois-Suomessa Suomalaisen Yhteiskunnan tuki -säätiön (SYT) varoilla. Ei siis CIA:n.

Eihän toki kommunismin vastustamisessa väärää ollut – porvarit oli tarkoitus vähintäänkin kyyditä Siperiaan tai ”hirttää suoliinsa” -, mutta olihan se linjaan suuri poikkeus, kun muuten yhteistyö mm. kirkon kanssa koettiin yhä arveluttavammaksi. – Artturi Jämsen oli kansanedustaja, presidentin valitsijamies, sisäministeri ja Keski-Suomen läänin maaherra, ja joka oli SRK:n johtokunnan jäsen 1961-69, mutta sittemmin etääntyi liikkeestä. Hänen kuolemansa vain 51-vuotiaana 11.8.1976 ”virkamatkalla” Moskovassa on antanut aihetta spekulaatioon, oliko kuolemansyy luonnollinen?

Hoitokokoukset kirjan kuuma peruna

1970-luvun loppua kohti vahvistuu hoitokokouksina tunnettu ”puhdistusaalto” pappissuunnan salaisesta tai luulotellusta kannatuksesta, ”televisiokristityistä” ja ns. vääristä hengistä eli hempeästä, kuivasta, kososlaisesta… Viimeksi mainitusta tulee risteilyohjus, joka ladataan ja ammutaan kohti kuviteltuja uusia vastustajia aina uudenlaisella räjähdekärjellä varustettuna eli aina uudelleen määriteltynä. SRK lähetti edustajansa 523 tilaisuuteen 1970-80, joten näitä oli Palolan mukaan keskimäärin noin yksi viikossa. Mutta oli kokouksia ilman SRK:n edustustakin. Mukaan toivottiin lapsetkin oppimaan ”Sionissa talostelua”. Valistuneen arvauksen perusteella osallistujia lienee ollut kaikkiaan 50 000-100 000 henkeä.  Hoitokokousistuntoihin liittyi pahimmillaan traumaattisia erottamisia (= sitomisia eli pannatuomioita) ja joskus parhaimmillaan aiheellista parannuksentekoa esim. perheväkivallasta. Palola selittää SRK:n (yli)reagointia 1960-70 -lukujen voimakkaalla arvomurroksella.

Kirjassa on myös (kriittisiä) lainauksia, jotka tuovat mieleen NL:n näytösoikeudenkäyntien uhrien mielentilan:

”Haluan tehdä parannusta kaikista mahdollista vääristä hengistä, joita teillä vain on” tai ”ihan jumalattomana”.

Heikki Saari: ”Koko seurakunta on ollut aivan väärän hengen vallassa”, ”Täällä ei tulla vahingossakaan autuaaksi”, ”Mistä tulee sellainen hinku, että pitää lähteä käymään kirkossa”.

Väärän hengen hedelminä voitiin nähdä jopa diakoniatyö ja yhteisvastuukeräykset kuin myös Aku Ankka -lehti. – Ja kun ihmiset ahdistuivat, pelkäsivät, kääntyivät sisäänpäin ja aroiksi, heidät syyllistettiin tästäkin ja kehotettiin tekemään parannus ”itsensä kaivamisesta”.

Tähän kaikkeen voisi suhtautua huumorillakin, jos kysymyksessä niin monille ei olisi ollut ”elämä ja kuolema”. Kaikki tehtiin ”Hengen” arvovallalla. Lähipiirinkin mukaanlukien hoitokokousten on arvioitu koskeneen useampaa sataa tuhatta suomalaista, ne johtivat kymmenien tuhansien traumatisoitumiseen, tuhansien ihmisten terveyden romahtamiseen, noin tuhannen sitomiseen ja ainakin välillisesti moniin ennenaikaisiin kuolemantapauksiin itsemurhina tai vakavina sairastumisina.

Parhaimmillaan vl-kristillisyys on koettu olevan osa ”Taivasten valtakuntaa”, mutta pahimmillaan siis jotain muuta. Tämä tietysti koskee muitakin kirkkohistoriallisia liikkeitä kuin myös vanhoja kirkkoja – mutta myös useimpia aatteellisia ideologioita. Ihmismielen ja ihmisyhteisöjen psykologisissa prosesseissa suhteessa henkisiin; niin hengellisiin kuin aatteellisiin ilmiöihin ja niiden dialektiikkaan, on yllättäviä samankaltaisuuksia!

Vastuuta pallotellaan ja paetaan

SRK:n vastuuta ei käy kiistäminen, vaikka Palolakin sitä silottelee. Jokainen tuon ajan kokenut muistaa, että paikalliset Rauhanyhdistykset toimivat niinkuin SRK heidän oletti toimivan.

Vl-kristillisyys on profiloitunut luterilaisella parannussaarnallaan; parannus sisältää synnintunnon, katumisen, anteeksipyynnön, synninpäästön ja mahdollisten vahinkojen korjaamisen, mutta hoitokokousten suhteen tehdään poikkeus; miehekästä ja opetuksensa mukaista vastuuta tapahtuneesta ei ota SRK sen enempää kuin tuon ajan vieläkin elossa olevat toimijat.

SRK pahoitteli 1970-luvun harhoja syksyllä 2011 ja toukokuussa 2012 uudelleen, mutta varsinainen anteeksipyyntö se ei ollut. Ja samalla levisi vastatuli, että kaikki jatkukoon ennallaan – sillä pahoittelu oli vain muodollinen ele median tyydyttämiseksi – että, se oli sitten siinä!

Heikki Saari häviää valtataistelun maltillisempia johtaneelle varapuheenjohtaja Erkki Reinikaiselle. Vielä pari viikkoa ennen Heikki Saaren erottamista SRK:n konttorilla oltiin tiukasti hänen puolellaan. Jyrkän linjan maallikosta Heikki Saaresta oli helppo tehdä syntipukki samoin kuin ”uuden heräyksen hengestä” – samalla vapautettiin muu establishment vastuusta, koska ”ei ollut Jumalan aika”.  Siis ”me olemme oikeassa, koska olemme oikeassa…” Pelättiin, että kaikki romahtaa, jos erehdyksistä vedetään käytännön johtopäätökset ”erehtymättömyys” -dogmiin. – Keskusteluun ei ole myöskään haluttu  äärieksluvisismia, Oulu-johtoista ”esikoisuus”-ajattelua, kalvinistista sakramenttioppia – puhumattakaan taloudellista vastuista aiheutetuista terveyden ja ainakin välillisesti jopa ihmishenkien menetyksistä.

Entä mikä oli taiteilija Olga Saaren asema, muistuttiko se Maon puolison Jiang Qingin roolia? Oliko samalla jokin merkitys Antti Hyryn ja Kalle Päätalon teosten lestadiolaisuuskuvauksilla. Kun Samuli Paulaharju oli kuvannut kainuulaiset kristityt puolipakanoiksi 1900-luvun alussa, oli Hyryn ja Päätalon kuvauksissa Pohjois-Pohjanmaan kristityistä monet korkeintaan puolilestadiolaisia.

Loppupuheenvuoro uhrien sijaan veljille numero 2, 3 ja 4.

Kun tutkimus rajautuu 1980-luvun vaihteeseen, merkinnee se toisaalta, että on voitu  jättää pois kriittinen keskustelu 2000-luvulla. Suullisten lähteiden häipymistä tuonpuoleiseen on jopa odotettu. 1970-luvulla oli uskottu omaan asiaan ja kerätty suurella huolellisuudella mittava arkistomateriaali liittyen hoitokokouksiin ja hoidettaviin. Uusi tietosuojalainsäädäntö ja luterilaisen kirkon tulkinta tästä tuli 2010-luvun alussa taivaan lahjana. Uudella SRK:n arkistosäännöllä 2012 vinkattiin paikallisia Rauhanyhdistyksiä noutamaan oman aineistonsa – ja putsaamaan arkistonsa, – loput hoitokokouspöytäkirjat julistettiin salaiseksi SRK:n arkistossa hamaan maailman tappiin. Kirjan tekijä kertoo saaneensa luvan aineiston käyttöön.

Itsekin vetosin vakavan keskustelun puolesta maaliskuussa 2012 ja johtokunta julkaisikin toukokuussa toistamiseen syksyn 2011 julkilausumansa. Sittemmin tein kesällä 2013 esityksen rehabilaatiosta: että ”SRK ryhtyy osaltaan toimenpiteisiin Pyhän evankeliumin valossa perusteettomasti 1970-luvulla sidottujen Rauhanyhdistysten jäsenten kokemien väärinkäytösten oikaisemiseksi”. Tällaista esitystä ei arkistoitu, eikä edes diarioitu, vaan se joutui silloisen pääsihteerin toimesta ilmeisesti suoraan silppuriin.

Nyt julkaistu tutkimus on tehty avoimesti instituution näkökulmasta, mutta ruohonjuuritasolla se ymmärrettäneen ”totuudeksi”. Kirjassa uhrit eivät saa heille kuuluvaa osuutta ja ääntä. Sen sijaan kirjan valmistusvaiheessa on kiirehditty haastattelemaan vielä eläviä 1970-luvun toimijoita. Se lienee hinta ja kompensaatio siitä maltillisestakin kritiikistä, jota FT Ari-Pekka Palola kirjassa esittää; että koko 1970-luvun lopun hoitokokousaalto oli yhtä ylilyöntiä! – Tulee mieleen Kamputsean punakhmerien johtajat, veljet jotka selvisivät pitkään vanhuuteen ilman seurauksia hirmuhallinnostaan!

Termi ”kososlaisuus” on määritelty alunperin pienen kriittisen viipurilaisen piirin nurkkakuntaiseksi ja sisäänlämpiäväksi keskinäiseksi yhteydeksi suhteessa muuhun vl-seurakuntaan. Vielä 1982  professori Juha Pentikäinen oli vakuuttunut ”kososlaisuudesta” uskontotieteellisesti diagnosoituna ilmiönä. Professori Miikka Ruokanen on selittänyt hoitokokouksia tukahdetun itsekritiikin tarpeen ainoana ilmaisukanavana. – Itse epäilen, että kososlaisuus ilmiönä oli pääosin ”stiiknafuuliaa”. Mutta voidaan myös ajatella, että tämä elämää suuremmaksi nostettu heresia-käsite on  SRK-lestadiolaisuuden alitajuista ja neuroottista puhdistautumista omasta harhastaan suhteessa muuhun kristikuntaan. Sillä liikkeen ääriekskluvisiivisuus on ollut juuri sitä ihtiään ”kososlaisuutta” – ja tässä mielessä Heikki Saari lienee ollut sittenkin oikeassa!

P.S. Marraskuun 22. päivä tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen ns. hoitokokousaallon huipentumisesta sen primus motoriksi nimetyn maallikkosaarnaaja Heikki Saaren erottamiseen johtokunnasta ja puhujan tehtävästä 1979. Tapaus tuo mieleen Ranskan vallankumouksen äärisuuntausta johtaneen Maximilian Robespierren kaatumisen Yhteishyvän valiokunnan kokouksessa 27.7. 1794.

Markku Korteniemi

Historian ja yhteiskuntaopin lehtori, FL, SRK:n historiatyöryhmän jäsen 2006-2011

Lue  myös Tuomo Törmäsen  arvio Ari-Pekka Palolan kirjasta sekä Palolan vastaus Törmäselle.

  1. Kovin on sairaita piirteitä tälläisessä harha lahkossa. Johtajat ovat suurinmmat syylliset tälläisen toimintaa, toivottovasti katuvat ja pyytävät julkisesti anteeksi. Jos eivät pyydä katumus ja parannuksen teko ei ole aitoa. Mitä eroa on oikeastaan Stalinin, punakmerien ja SRK johtajien välillä? Ei oikeastaan paljon mitään. Ihmisiä voi vammauttaa ja tuhota monella tavalla.

    • Niin – tähän on ihmisyhteisöissä valitettavasti ylletty myös ”virallisten” vanhojenkin kirkkojen puitteissa, varmaan muidenkin uskontojen, kuten myös aatteellisissa yhteisöissä ja järjestöissä. Viimeksi mainittujen uhrit lienevät vielä omaa luokkaansa. – Uskon että näin tulee olemaan myös mahdollisen totalitäärisen ”liberalismin” ja ekofasismin puitteissa. Tästä on jo merkkejä näkyvissä. – Käärme tulee aina salakavalasti odottamattomasta suunnasta.

      Tässä valossa on ymmärrettävää, että Jeesus opetti omat opetuslapsensakin eli auktorisoidut seuraajansa edelleenkin jatkuvasti rukoilemaan Jumalan valtakunnan tulemista
      ”Tulkoon sinun valtakuntasi. Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maan päällä… (Matt 6:10)

      ja etsimään edelleen Jumalan valtakuntaa ja Hänen tahtoansa:
      ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan…” (Matt 6:33)

    • Kun joku yhteisö julistautuu yksin maailman johtavaksi valoksi, seuraa sitä tietysti erityisen suuret odotukset sen omalle eettiselle käytökselle – ja kuinka uskollisesti ja johdonmukaisesti se toteuttaa omaa sanomaansa… Tämä oli myös useimpien VT:n profeettojen keskeinen pointti, kun he kritikoivat ”Valitun kansan” omaa käytöstä.

      Historiaimmeisen hyveisiin kuuluu ilman muuta myös suhteellisuuden taju historian tapahtumien, ilmiöiden – siis myös väärinkäytösten suhteen. Siitä olen tavannut muistuttaa ehkä joidenkin kyllästymiseen asti. Ajan henki ja median huomio kun tahtoo olla kovin kovin valikoiva ja jopa sokeuttava…

      Tänä talvena muistamme taas erityisesti talvisodan sankarivainajia – ja tietysti aiheesta. Kaikissa 1900-luvun sodissa https://www.sotasampo.fi/fi/casualties/ http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main surmansa saaneita oli n. 130 000. – Sensijaan kun 150 vuotta sitten nälkään ja tauteihin kuoli 1867-68 jopa kaksinkertainen määrä (150 000 – 300 000 henkeä), heistä olemme kovin hissukseen – johtuuko siitä, että heidän voidaan katsoa kuolleen silloin vasta perustetun Suomen markan puolesta. Senaatti kun halusi säästää keskuspankin (valuutta)varantoja markan uskottavuuden säilyttämiseksi ja lykkäsi liian myöhäiseen ulkomaisen viljan maahantuonnin… Tai kun 1990-luvun laman hoito konkurssiaaltoineen väitetään tuottaneen 10 000 ylimääräistä itsemurhaa – eikä silloisiakaan epäonnistuneen vahvan markan talouspolitiikan päättäjien perään juuri ”koirat hauku”.

      Entä mitä ovat surmaluvut globaalisti. Uskonnot mukaan lukien kristinusko ovat tuottaneet ainakin kymmeniä miljoonia kuolonuhreja historiassaan (ehkä enemmän tai vähemmän väärinymmärrettynä). – Mutta valistuksen järjen valon lapsina maalliset aatteet ovat olleet viimeisinä vuosisatoina tappavuudessa aivan omaa luokaansa. Esimerkiksi ”Kommunismin mustan kirjan” mukaan kommunismin toteutusyritykset on vaatineet vähintäänkin lähes 100 000 miljoonaa uhria. Tuskin siitä luvusta jälkeen jää globaalin kapitalistisen maailmantalouden uhrit impearialismin kausineen. Samaan yltänee (kiihko)nationalististen sotien uhrit.

      Ja kaiken huippuna pelkästään toisen maailmansodan jälkeen maailmassa abortoidut 2-4 miljardia ihmislasta. Ja kysymyksessä on ilmiö, jonka keskiverto länsimaalainen liberaalina ihmisoikeustaistelelijana profiloitunut saattaa hyväksyä jopa suurena ”ihmisoikeuksien voittona”!?

      Näin tuomiosunnuntain jälkimainingeissa meidän on hyvä muistaa Ilmestyskirjan sanat: `Ne huusivat kovalla äänellä: ”Kuinka kauan kestää, Valtias, sinä Pyhä ja Tosi, ennen kuin lausut tuomiosi ja kostat meidän veremme maan asukkaille?” (Ilm. 6:10)

  2. Kiitos Markulle erinomaisesta kirjoituksesta. Ehdinkin jo sitä odottaa, mutta sopiva julkaisupäivä toki oli Heikin hyllytyksen 40-vuotispäivä. Markun asiantuntemus SRK:n valtaydintä läheltä seuranneena on tietysti ylivertainen, mutta kyllä minullekin ulkopuolisena hyvin samoja ajatuksia Palolan kirjasta heräsi.

    Kiinnostava huomio Markulta: ”Väliotsikossa ’SRK:n historiatyö ei johda tuloksiin’ lienee helpotuksen makua…”. Olisipa tosiaan hauska tietää, millainen Pyhän Hengen avaama Jumalan valtakunnan historia 70-luvun lopulla olisi syntynyt. 🙂

    Heikki Saaren rooli hoitokokouksissa on toki tunnettu asia, mutta mikä oli hänen osuutensa siinä opillisessa kehityksessä, joka mahdollisti hoitokokoukset? Mikään teologian tuntija ei Saari ollut. Tässä suhteessa SRK:n maallikkoteologian kehittämisessä Erkki Reinikaisen osuus on paljon merkittävämpi. Mitään opillista revisiota ei Saaren kukistuminen 1979 myöskään merkinnyt. Kyse oli lähinnä strategian muuttamisesta, jossa Reinikainen oli toki asiantuntija. Saaren annettiin toimia niin kauan kuin hän oli SRK:n tavoitteiden kannalta hyödyllinen. Kun Heikki muodostui taakaksi, sai hän mennä.

    Kirjassaan Palola ihmettelee: ”Sen sijaan tutkimus ei tarjoa vastauksia siihen kiinnostavaan kysymykseen, miksi Saari sai niin suuren vaikutusvallan kuin sai.” Vastauksessaan Tuomo Törmäsen kirja-arvosteluun Palola taas toteaa: ”Saaren tukijoita en ole kuitenkaan pystynyt yksilöimään, koska heidän nimensä eivät nouse lähteissä esille. Niinpä vastuu hänen toimintansa sallimisesta jää kollektiivisesti SRK:n johtokunnalle.”

    Hiukan kryptinen on tämäkin toteamus. Eikö vastuu hoitokokouksista kokonaisuudessaan jää kollektiivisesti SRK:n johtokunnalle. Vakuuttihan johtokunta Amerikan veljille: ”Heikki nauttii koko Suomen Siionin luottamusta ja rakkautta.”

    Koska Reinikaisen arkisto ei ole ollut Palolan käytettävissä, jää moni SRK:n johdon valtataistelun vaihe hämäräksi ja arvailujen varaan. Seuraavan historiakirjan aikajänne lienee 1980 – 2000. Tämä viimeistään vaatisi myös Reinikaisen arkiston avaamista tutkimukselle.

    Millaista hoitokokousten kritiikkiä 80-luvulla esitettiin? Kovin syvälle oppiin ei siinä ainakaan kajottu. Kuten Palola toteaa: ”Vaikka monista harhakäsityksistä oli päästy eroon, tässä vaiheessa ei vielä yleisesti tajuttu, että 1970-luvun lopun taistelu kososlaisuutta vastaan oli ollut suureksi osaksi ylilyöntiä. Käsitykset selkiytyivät vähitellen 1980-luvun mittaan.” Kovin selkeitä ne eivät olleet vielä Reinikaisen kuuluisassa alustuksessakaan Oulun Ry:llä 28.4.1987, jolloin hän edelleen näyttää uskoneen henkioppiin.

    Markku toteaa: ”Kun tutkimus rajautuu 1980-luvun vaihteeseen, merkinnee se toisaalta, että on voitu jättää pois kriittinen keskustelu 2000-luvulla.” Tämä lienee Palolankin perustelu sille, ettei liikkeestä erotettuja ole haastateltu. Toisaalta erotettujen joukossa oli myös paikallisten rauhanyhdistysten johtohenkilöitä (ja kokonaisia rauhanyhdistyksiäkin), joiden kokemukset kuuluisivat puolueettoman tutkimuksen piiriin.

    Markun 2010-luvulla tekemä esitys perusteettomasti 1970-luvulla sidottujen Rauhanyhdistysten jäsenten kokemien väärinkäytösten oikaisemiseksi on todella ihailtavan rohkea ja hyvin perusteltu. Vielä tuolloinkin kävi aidossa 70-luvun hengessä, että ”Tällaista esitystä ei arkistoitu, eikä edes diarioitu, vaan se joutui silloisen pääsihteerin toimesta ilmeisesti suoraan silppuriin.”

    Onneksi Markun vetoomukset SRK:lle voi lukea Hulluinhuonelaisen blogin ”Onko 1970-luvun asiat käsitelty?” kommenttiosiosta. Itse blogikirjoitus on Joona Korteniemen oivaltavaa tekstiä, joka luo lisävaloa myös Palolan kuvaamille tapahtumille. Myös muista kommenteista (yht. 789 kpl) saa lisää kiinnostava tiedonsiruja. Suosittelen lämpimästi: https://hulluinhuonelainen.com/2018/04/08/onko-1970-luvun-asiat-kasitelty/

  3. Kiitos Pertti taas asiantuntevasta kommentistasi – ja linkityksestä! 🙂 – Heikki Saari ja kumppaninsa tosiaan hurmaantuivat (kulttuuri) ym. vallankumouksien hengessä; uuden ja puhtaan seurakunnan ideaali ei toteudu, niin kauan kun on jäljellä ”vanhaa hapatusta”. Tässä ei liene ollut kirkkohistoriallisesti lestadiolaisuuden ”uusheräystä” paljoa muuta, kuin tuo heräämisen vaatimus ja jatkuva krassaus; nimittäin oli herättävä ennenmuuta äärieksklusiivisuuteen ja Oulu-johtoisuuteen… No olihan siellä alkuperäistä Lars Leviakin hyvin jyrkkä rigorismi – erottautumisen vaatimus (nyt ainakin valikoivasti) ns. maailmasta.

  4. Tänään Pyhän Andreaan päivänä tulee puna-armeijan hyökkäyksestä 80v. Kun hoitokokouksien järjestäjinä ja kokijoina oli ennenmuuta sotasukupolvi ja heidän lapsensa, on myös kysyttävä missä määrin taustalla olivat sodan traumat. Kanavoituiko epämääräinen tukahdettu ahdistus ja levottomuus tällaiseksi krassaukseksi – kalevalan parannusloitsujenn tapaan oli ahdistukselle löydettävä nimi; se oikea ”väärä henki”, jotta asia saataisiin hallintaan, poistettua ja taas saavutettaisiin ideaali vapaudesta ja rauhasta!

    Nuoruuden – ja edelleen myöhempää elämää leimaavaksi – sukupolvikokemukseksi hoitokokoukset muodostuivat ennenmuuta sotasukupolven lapsenlapsille. – Aiemmin olemme Pertin kanssakin keskustelleet, mikä merkitys oli HS:n mahdollisella alemmuuden tunteella rintamalla mukana olleiden suhteen. HS oli toiminut kotirintamalla matkasaarnaajana, kun taas pappisrintaman papeista olivat monet kunnostautuneet sotapappeina ja esim ye. ev.luutn. ER komppanianpäällikkönä.

  5. Artturi Jämsenistä kirjoitetaan ”Hänen kuolemansa vain 51-vuotiaana 11.8.1976 ”virkamatkalla” Moskovassa on antanut aihetta spekulaatioon, oliko kuolemansyy luonnollinen?”

    Nyt kyllä kierrätetään vanhoja legendoja. Artturi oli saanut pariinkin otteeseen sydäninfarktin jo ennen Venäjän matkaa. Oli varattuna aika jo ohitusleikkaukseenkin, mutta sitä siirrettiin mm. tämän Venäjän virkamatkan vuoksi. Ja kuoli siis Venäjällä sydäninfarktiin. Tämän on vahvistanut Artturin jälkipolvi ja sen voi tarkistaa aiempien sydänkohtausten osalta SYTin arkistosta löytyvästä Artturin kirjeestä Osmo Kupiaiselle. Hesarin lehtijutussa aiheeseen liittyen kerrotaan tarkemmin virkamatkan syistä.

kirjoittajia eri
kirjoittajia eri
VERKKOESSEE Kirjoituksia teologiasta, historiasta, tulevaisuudesta ja yhteiskunnasta.