Ari-Pekka Palola: Vastaus Tuomo Törmäsen kirja-arvosteluun
Tuomo Törmänen on arvioinut Kotimaa24:n Verkkoessee-blogissa kirjoittamaani Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen historian kolmatta osaa Myrskyjen keskellä. Tekstin perusteella vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei hän ole täysin sisäistänyt teoksen luonnetta.
Tutkimukseni on nimenomaan keskusjärjestö SRK:n historiateos 1960- ja 1970-luvuilta. Se ei ole koko vanhoillislestadiolaisuuden historia tuolta ajalta saati 1970-luvun hoitokokousten historia. Niinpä on metodologisesti perusteltua, suorastaan välttämätöntä, että asioita tarkastellaan SRK:n näkökulmasta. Tutkimusnäkökulmasta johtuen teoksen sivuilla pääsevät ääneen lähinnä SRK:n tuolloiset työntekijät ja vastuunkantajat, joiden työtä ja ratkaisuja kuvaan ja arvioin tutkimuksessani.
Törmänen on pettynyt siihen, ettei 1970-luvun hoitokokouksia ole käsitelty laajemmin. Nyt niiden käsittely muodostaa yhden kirjan kymmenestä pääluvusta. Tämä johtuu siitä, että tarkastelen hoitokokouksia muiden asioiden tavoin nimenomaan SRK:n näkökulmasta. Vaikka monien mielikuvissa hoitokokoukset värittävät vahvasti käsitystä vanhoillislestadiolaisuuden 1970-luvusta, aikalaislähteissä ne ovat vain yksi – joskin tärkeä – osa tuon ajan tapahtumista. Edes vilkkaimmassa vaiheessaan vuosina 1978–1979 hoitokokoukset eivät yksin muodostaneet koko todellisuutta.
***
Törmäsen mukaan kirjassa pääsevät ääneen hoitokokousten järjestäjät mutta eivät niistä kärsineet. Kirjoittaessaan SRK:n edustajista kokousten järjestäjinä hän antaa kuvan, ettei ole lukenut tutkimukseni hoitokokouksia käsittelevää osuutta tai ei halua uskoa sitä. Tutkimuksessa nimittäin tulee selvästi esille, että suuri enemmistö hoitokokouksista oli paikallisten rauhanyhdistysten järjestämiä ja SRK lähetti niihin edustajansa paikallisten pyynnöstä. Toki osassa kokouksia SRK oli itse aloitteellinen.
Totta on, että kirjassa kertovat näkemyksiään hoitokokouksista vain SRK:n edustajat. Jos tarkoituksena olisi ollut tutkia hoitokokouksia sinänsä, tämä olisi ilman muuta merkittävä puute ja metodologinen virhe. Se ei kuitenkaan ollut tutkimukseni fokus. Yksittäisten osallistujien kokemukset jäävät tutkimusnäkökulmasta ja resurssien rajallisuudesta johtuen kirjassani kauttaaltaan melko vähälle huomiolle. Päivämies-lehden uutisia lainaamalla olen pyrkinyt tuomaan esille myös tätä näkökulmaa. Törmäsen kaipaaman hoitokokousten uhrien näkökulman esille tuominen yksinomaisena olisi kuitenkin paha metodologinen virhe sekin. Valtaosa hoitokokouksissa mukana olleista vanhoillislestadiolaisista nimittäin selvisi niistä ilman erityisiä traumoja.
Törmänen tyrmää tutkimuksessa esittämäni käsityksen, jonka mukaan hoitokokousten tavoitteena oli, että ”hoidettaviksi” joutuneet henkilöt olisivat pysyneet vanhoillislestadiolaisina. Hän väittää: ”Todellisuudessa hoitokokouksissa pyrittiin siihen, että vanhoillislestadiolaiset saataisiin tarvittaessa uskonnollisen painostuksen keinoin uskomaan ja suhtautumaan ajankohtaisiin kysymyksiin herätysliikkeen johdon tahdon mukaisesti.” Mihin tämä väite perustuu? Onko kirja-arvostelu oikea paikka esittää arvioijan oma mielipide ”lopullisena totuutena”?
Törmänen väittää minun arvioineen, että hoitokokousten tavoitteessa ”pääosin onnistuttiin”. Todellisuudessa olen kirjoittanut päätelmänäni: ”[Hoitokokouksissa] asiaa tarkasteltiin koko ajan lopputuloksen kannalta, jolloin yksilön etu oli aina se, että häntä tarvittaessa hoidettiin, jotta hän pysyisi uskomassa. Tästä näkökulmasta tavoitteessa pääosin onnistuttiin.” Kyse on pyrkimyksestä kuvata hoitokokouksissa vallinnutta ajattelutapaa, ei siihen yhtymisestä. Törmänen antaa tässä kohdin harhaanjohtavan kuvan tutkimukseni sisällöstä.
***
Törmänen kritisoi sitä, että tutkimuksessa nousee vahvasti esille yksi nimi, saarnaaja ja SRK:n johtokunnan ja sen työvaliokunnan jäsen Heikki Saari. Yksi tutkimukseni tuloksista on, että Saari oli hoitokokouksissa keskeinen vaikuttaja. Hän oli mukana lähes puolessa kokouksista, joihin SRK lähetti edustajia, otti yleensä aktiivisen roolin ja esitti kärjekkäitä kommentteja. Monet hoitokokouksissa esiintyneet ongelmat, joita olen kirjassa analysoinut, liittyivät juuri Heikki Saareen. Samalla olen tuonut selvästi esille sen, ettei yksi mies voi kovin paljon saada aikaan, ellei hänen anneta toimia. Saaren tukijoita en ole kuitenkaan pystynyt yksilöimään, koska heidän nimensä eivät nouse lähteissä esille. Niinpä vastuu hänen toimintansa sallimisesta jää kollektiivisesti SRK:n johtokunnalle.
Törmäsen mukaan SRK:n tulisi avata hoitokokouksiin liittyvät asiakirjat historiantutkimuksen käyttöön huolimatta siitä, että ne ovat luonteeltaan sielunhoidollisia asiakirjoja. Hänen mielestään SRK:n asettama 70 vuoden suoja-aika on liian pitkä. Ottamatta asiaan kantaa mainitsen vain vertailun vuoksi sen tosiasian, että katolinen kirkko on asettanut penitentiaarivirastonsa sielunhoidollisille asiakirjoille 500 vuoden suoja-ajan, ennen kuin ne vapautuvat tutkijoiden käyttöön.
Törmäsen mielestä on edellä sanotun kanssa ristiriidassa, että tutkimuksessa on mainintoja yksittäisten henkilöiden parannuksenteoista. Hän kysyy, eikö parannuksessa ole aina kyse rippisalaisuudesta. Salaripin osalta ehdottomasti onkin, mutta silloin kun joku tekee julkisesti parannuksen yleisesti tiedossa olleesta asiasta, tilanne on toinen. Olisin olettanut Törmäsen pappina ja kirkkohistorian tutkijana tuntevan tämän periaatteellisen eron.
Törmänen väittää minun esittäneen ”epämääräistä vihjailua” esimerkiksi entisen Kuusamon kirkkoherran Antti Poukkulan elämänvaiheista. Tähän voin vain todeta, että olen monissa kohdin hienotunteisuussyistä jättänyt ikävät tosiasiat alaviitteisiin, missä ne ilmeisesti ovat jääneet Törmäseltä huomaamatta.
Lopuksi Törmänen kuvailee laajasti ja kriittisessä sävyssä monia vanhoillislestadiolaisuuden piirteitä 1960- ja 1970-luvuilla. Kuvaus on täysin paikkansa pitävää: esille nostetut asiat ovat tutkimukseni tuloksia. Sen sijaan hämäräksi jää, miksi hän kirja-arvostelussa nostaa nämä asiat esille kriittisessä sävyssä. Törmäsen kritiikki tuntuu kohdistuvan tutkimuksen sijasta tutkimuskohteena olleisiin asioihin. Niissä on toki aihetta kriittisiinkin arvioihin, mutta mielestäni kirja-arvostelu ei ole oikea paikka tällaisen kritiikin esittämiseen.
***
Jos lukija odottaa kirjalta jotakin muuta kuin SRK:n historian kuvausta, kuten Törmänen vaikuttaa tehneen, hän varmasti pettyy. Mielestäni kirja antaa lukijalle paljon uutta tutkimustietoa SRK:n ja osin koko vanhoillislestadiolaisuuden vaiheista 1960- ja 1970-luvuilla. Se ei ole vain ”vanhoillislestadiolaisen identiteetin ja itseymmärryksen rakentamista”, kuten Törmänen väittää. Täydellinen ja tyhjentävä esitys se ei tietenkään ole – kuten ei mikään mukaan tutkimus. Tuleville tutkijoille jää varmasti täydennettävää monien asioiden osalta, joita olen tässä kirjassa voinut käsitellä vain yleisellä tasolla.
Toivon Törmäsen tavoin, että kirja synnyttää avointa ja rehellistä keskustelua vanhoillislestadiolaisuuden lähihistoriasta. Avoin ja rehellinen keskustelu edellyttää, että asioita tarkastellaan ilman ennakkokäsityksiä. Sitä olisin Törmäseltäkin toivonut.
Ari-Pekka Palola
FT, historiantutkija, kustannuspäällikkö
39 kommenttia
A-P Palola ei ole ottanut Kotimaa24 tunnuksia vastatakseen näiden kommenttien kritiikkiin. Niin ei ole tehnyt moni muukaan akateemisena tutkijana puheenvuoronsa tänne lähettänyt.
Itse näen, ettei tämä alusta ole kovin toimiva keskustelualusta, jos yrittää keskustella ja perustella nimenomaan tutkimusmetodinsa rajaamaa näkökulmaa. Täällä pitäisi olla valmius ottaa vastaan myös ihmisten pahasta olosta nousevia assosiaatioita. Kun aiheena ovat kokonaisen herätysliikkeen piirissä koettu paha olo, tämä haaste on varsin suuri. – Itse näen, että tämän pahan olon kohtaamiselle/keskusteluille olisi kaikissa uskonyhteisöissä tarvetta. Tähän olisi hyvä varata resursseja, ehkä kokonainen työryhmä sielunhoitajia. Yhdelle tutkijalle tämän asian kohtaaminen on liian suuri haaste…
Vielä Tapio Tuomaalalle. Juhani Raattamaan kirjeet ja kirjoitukset on myös julkaistu. Minä esitin muistinvaraisen sitaatin, jonka tarkistin. Jos vaivautuu vaikkapa vain silmäilemään läpi Raattamaan ei tarvitse esittää ilmeisen vääristyneitä väitteitä ja omalaatuisia tulkintoja hänen kristillisyydennäkemyksestään. Omasta puolestani pitäydyn mielelläni luterilaisen kirkkoni opetuksiin syntisen vanhurskauttamisesta uskon kautta Kristukseen, synninpäästöstä (ja helvetistä).
Tapio Tuomaala. Manu Ryösö on yllä vastannut Sinulle hyvin. Minua kiinnostaisi kyllä kovasti tietää, minkä verran ja missä oppilaitoksessa olet opiskellut Uuden testamentin kreikkaa, Raamatun ja muun antiikin kirjallisuuden kääntämistä, vanhurskauttamisoppia (juuri niin, vanhurskauttamisoppia!) sekä teologiaa, kun niin kiihkeästi intät, että kristillinen kirkko on väärentänyt keskeiset Raamatun käsitteet ja on täysin ristiriidassa itsensä kanssa. Vai olisiko kaikessa innossasi takana jotakin ihan muuta? Ryhdy ihmeessä akateemiselle uralle, jos intoa riittää ja edellytyksiä on.
Manui Ryösö ei vastaa kysymykseeni. Kuitenkin hän on kirjoittanut blogin
”Miten voisin olla fariseuksia vanhurskaampi?”
https://www.kotimaa.fi/blogit/miten-voisin-olla-fariseuksia-vanhurskaampi/
Miten Ryösö pystyy antamaan omaan kysymykseensä vastauksia, kun ei tiedä, mitä oikeamielisyys eli munkkilatina käännös vanhurskaus, tarkoittaa Ut:n kontekstissa, kuten Roomalaiskirjeessä?
Manu Ryösö ja Marko Sjöblom on hyvässä seurassa? Olen kysynyt samoja asioita Eero Junkkaalalta, Leif Nummelalta, Jukka Norvannolta jne jne., mutta ei vastinetta. Eivät tietenkään vastaa, kun eivät osaa vastata. Kristillisyyden Gordionin solmua ei pysty kukaan avaamaan.
Palataan Ryösön kysymykseen ”Miten voisin olla fariseuksia vanhurskaampi?”.
Miten Ryösö, Junkkaala, Nummela, Norvanto voivat olla fariseuksia vanhurskaampia eli oikeamielisempiä? Tai miten lestadiolaiset hoitokokoukouksia pitäneet isäntämiehet itse ottamine valtuuksin voivat olla fariseuksia oikeamielisempiä? Tai miten lestadiolaiset voivat tänä päivänä olla oikeudenmukaisempia kuin ne, jotka eivät ole lestadiolaisia?
Gordionin solmuun ei auta kuin miekka.
Tapio Tuomaala. Akateeminen teologia on hyvä asia, koska voi turvallisesti nojautua siihen, että ”vanhuskauttaminen” Raamatussa tarkoittaa ”vanhurskauttamista” eikä jotakin muuta. Tyyliin ”pyörä on pyöreä” ilman että joka kerta pitää erikseen keskustella siitä, onko pyörä sittenkin ”neliö”. Ja samalla syventyä aihepiiriin – jopa radikaali uudelleen tulkinta on mahdollista. Oletan Sinun olevan tietoinen siitä, että vanhurskauttamisopista on suomeksikin kirjoitettu vino pino Raamatun alkutekstin, kristillisen tradition ja sen osa-alueiden osalta sekä pätevöidytty tohtorin arvoon. Saksan ja englannin kielisistä puhumattakaan. Tutkijoiden konsensusta jonkin termin käytöstä tai jostakin ilmiöstä pidetään yleensä vahvana argumenttina. En jatka kanssasi enempää. Rinnastan kirjoittelusi vanhurskauttamisopista kreationistiseen evoluutiokritiikkiin.
Jos on ikänsä kuullut opetusta ja uskonut sen, että vl-liike on ainoa oikea uskonyhteisö, jonka kautta voi pelastuksen saada, ajatuksesta/käsityksestä on vaikea päästä irti. Jopa liikkeestä irtaantuneetkin voivat jäädä siihen kiinni ja uskovat olevansa helvetinmatkalaisia. Samaa ilmiötä olen havainnut muistakin eksklusiivisista uskonyhteisöistä irtaantuneiden kohdalla, muun muassa esikoislestadiolaisten.
Ymmärrän siis nyt monen vl-ihmisen hämmennyksen tämän uuden historiikin valossa. Miten moni asia ja käsitys meneekään poskilleen siltä pohjalta, että liike on ollut vahvasti harhaopissa pitkään ja miten paljon harhaopin häntiä liikkeen opissa on edelleenkin?
”Ei vasta henkeen” – on kiertoilmaisu väärälle hengelle ja sitä on käytetty ahkerasti hoitokokousten jälkeenkin.
Raamattu tarjoaa uskoa, epäuskoa ja omavanhurskautta, eli ihminen joko uskoo, ei usko tai kokee omilla ansioillansa pelastuvansa. Vl-liike pidensi litaniaa melkoisesti eriseuroilla ja väärillä hengillä.
Eli olisiko Raamatun opetusta se, että syntiin ja omavanhurskauteen tartutaan tomakasti ja niissäkin tapauksissa lopullinen tuomiovalta jätetään Jumalalle eikä puhdasta seurakuntaa yritetäkään tehdä? Saarnataan vain lakia ja evankeliumia puhtaasti ja jätetään kylvötyön jälkeinen elonkorjuu Jumalan käsiin. Harmi vain, että silloin ei voi ottaa valtaa seurakuntalaisista 🙁
Ilmoita asiaton kommentti