Uutta hallitusta ollaan maahamme nyt muodostamassa. Pöydällä on edelleen monien, monien vuosien jälkeen sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus.
Kun uudistus on pitkittynyt, se on myös mutkistunut. Eikä niin laaja uudistus ole missään nimessä helppo uudistus. Sen laajuuden avasi hyvin STM:n kansliapäällikkö Päivi Sillanaukee taannoisessa Helsingin Sanomien Vieraskynässä.
Rakenteiden ja rahoituksen muuttaminen ei tuo vielä euron euroa säästöä tai tehostamista. Eikä niiden muutos tuo kansalaiselle parempaa ja sujuvampaa palveluakaan. Päinvastoin: Muutosvaiheessa kustannukset ja potilaiden pallottelu paikasta toiseen tuppaavat lisääntymään.
Kaikkein oleellisinta on se, että palveluprosessit saadaan kuntoon. Jotta ne saadaan kuntoon, tarvitaan ensinnäkin hyvää johtamista. Toiseksi tarvitaan prosesseja palvelevia tietojärjestelmiä. Kolmanneksi tarvitaan oikeanlaiset rakenteet. Ja aivan välttämätöntä on se, että rahoitus toimii ihmisen ja kokonaisjärjestelmän parhaaksi.
Muutoksen läpivienti ei ole helppoa maisemassa, jossa on erittäin voimakkaita professioita. Törmätään myös saavutettujen etujen maailmaan – enkä tällä tarkoita Sari Sairaanhoitajaa. Demokratiaa parempaa ei ole keksitty, mutta sekin valitettavasti tuottaa aika ajoin pikkupolitikointia ja operatiivisen toiminnan mestarointia luottamusmieshallinnosta käsin.
Kysymys yksityisten palveluiden osuudesta ja roolista on tärkeä, mutta sillä keskustelulla saatetaan sumentaa ja hämärtää myös uudistuksen päätavoitteet. Väärä yksityisen edun valvonta voi johtaa siihen, että ei rakennetakaan tasa-arvoista palvelujärjestelmää ja että annetaan kermankuorintapaikkoja. Vannominen julkisen palvelun puolesta on niin ikään onttoa, ellei sen epäkohtia kyetä korjaamaan.
Poliittisesti merkittävä suuri keskiluokka nauttii myös työterveyshuollosta. Työterveyshuollon merkitys terveydenedistäjänä on kiistaton, mutta terveyserojen kaventamiseen on kerta kaikkiaan jo vihdoin päästävä. Kysymys on siitä, miten huonoimmin voivan väestönosan terveyspalvelut saadaan tavoittaviksi, toimiviksi ja tuloksellisiksi työelämässä olevien palveluja huonontamatta.
Kaiken tämän keskellä olisi edistettävä myös digitalisaatiota. Tulevaisuuden terveyskeskuskäynneistä yli puolet, jopa 80 prosenttia, on siirtynyt verkkoon. Sensoritieto, paikkatieto, genomitieto, mydata ja bigdata tullaan louhimaan ja jäsentämään yksittäisen kansalaisen terveystiedoksi. Vastuu omanterveyden seurannasta kasvaa.
Samalla tulee entistä tärkeämmäksi palvella sujuvasti sitä joukkoa, joka on jonkin aikaa tai pitkäkestoisesti monipalvelukäyttäjiä. Oulun selvityksessä sen määrä on runsas kymmenen prosenttia, mutta kaikkein suurimmat säästöt saadaan sillä, että siihen kansanosaan satsataan ja sijoitetaan. Mitä tehokkaimmin, asiantuntevimmin, oikea-aikaisemmin ja kohdennetuimmin palvelut hoidetaan, sitä suuremmat säästöt saavutetaan. Ja luodaan inhimillisempi palvelu.
Kun kaiken tämän jälkeen otetaan uudelleen käsittelyyn se järjetön investointisuunnitelma, jolla ajatuksellisesti on sidottu jo miljardeja seiniin, ollaankin jo aika pitkällä. En tarkoita, etteikö seiniin tule investoida. Mutta digitalisaation ja palveluprosessien uusimisen kautta koko ala tulee muuttumaan niin radikaalisti, että tämän päivän investointisuunnitelmat ovat jo huomenna vanhentunutta paperia.
Uudellakin hallituksella on siis iso haaste edessä. Kaiken keskellä on syytä muistaa, että meillä on kansainvälisessä vertailussa kuitenkin kohtuullisen edullinen ja tuottava järjestelmä. Koulutusjärjestelmämme on tuottanut myös laadukkaita ammattilaisia. Meillä on hyvä osaamisen pohja – myös kirjoitukseni alussa kaivatusta hyvästä johtajuudesta on jo kosolti esimerkkejä. Mutta huoltosuhteen muuttumisen myötä kasvava julkisen talouden kriisi ja varsinkin perusterveydenhuollon paikka paikoin aivan kauhea rapautuminen pakottavat uudistuksiin.
Menestystä neuvonpitoon, valitut kansan edustajat!
Kirjoitus on julkaistu 22.4. Rehtorin huone -palstalla Diakin sivuilla.
Hannu on rohkea mies. Nostaa esiin asian, joka on suurimpia yhteiskunnallisia ja kirkollisiakin ongelmia: välinpitämättömyys lähimmäisen hädästä.
Minusta tämä tapaus on hyvin valitettava eikä sellaista kukaan toivo kenellekään toiselle tai itselleen tapahtuvan. Olen hyvin pahoillani Hannu Kiurun puolesta.
Olen tässä pari päivää miettinyt, miten olisin itse toiminut, jos olisin istunut kyseisessä bussissa. En ole itse mitenkään erityisen isokokoinen ja pakko myöntää, että jos isokokoinen huumeiden vaikutuksen alaisena oleva henkilö alkaa riehumaan linja-autossa, myönnän ihan suoraan, ettei ole mitenkään itsestään selvää, että olisin uskaltanut puuttua tilanteeseen. Potentiaalisesti tällaisella henkilöllä saattaisi olla hallussaan huumeneuloja tai teräaseita.
Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin välinpitämätön lähimmäisen hädästä. Eikä myöskään sitä, että olisin jäänyt täysin toimettomaksi. Todennäköisesti olisin ensimmäisenä soittanut poliisille. Mielestäni kuskin huomio olisi myös pitänyt herättää ja vaatia häntä pysäyttämään auton. Kuljettaja toki vastaa autossa järjestyksen pitämisestä ja hänen velvollisuutensa on käskeä riehuvaa matkustajaa poistumaan.
En kuitenkaan yhdy niiden verkkokommentoijien (lähinnä Hesari) mielipiteisiin, joiden mukaan matkustajilla on oikeus istua tyyriinä istuimillaan ja odottaa, että kuljettaja toimii tilanteessa supersankarina ja taltuttaa autossa riehuvan pedon. Oletan, että suurin osa kuljettajista (kuin ei matkustajistakaan) ei ole mitään kamppailulajien maailmanmestareita.
Tämän sanottuna totean, että en tietenkään pysty arvioimaan todellista tilannetta linja-autossa, kun en siellä ollut. Jos autossa olleilla matkustajilla olisi ollut mahdollisuus toimia yhdessä ja puuttua tilanteeseen, näin olisi ilman muuta pitänyt tehdä.
No ilmankos meinasit aamulla syödä kuuman koiran 🙂
Niin karmea kuin tapaus onkin, Hannun toiminta on ollut esimerkillistä. Toivottavasti kaikenlaiset haavat paranevat ennen edessä olevaa mitalisadetta ja linnan juhlia.
En ole järkyttynyt lyöjistä tai tapahtuneesta, vaan sivustaseuraajien maailmankuvasta.
On se vain kauhea nähdä käytännössä, kuinka yhteiskuntamme on muuttunut jälki-kristilliseen aikaan. Keskiajallakaan ei oltu näin itsekkäitä ja välinpitämättömiä, kuin tänä päivänä. Vain Sodomassa elettiin tällä tavalla muinoin ja osuvasti Jeesus vertasikin viimeisiä päiviä Lootin päiviin Sodomassa.
”Katso, tämä oli sisaresi Sodoman synti: ylpeys, leivän yltäkylläisyys ja huoleton lepo hänellä ja hänen tyttärillään; mutta kurjaa ja köyhää hän ei kädestä ottanut. He korskeilivat ja tekivät kauhistuksia minun edessäni, ja minä, kun sen näin, toimitin heidät pois.” – Hesekiel 16:49-50
Esimerkillistä kuitenkin Hannulta antaa anteeksi.
http://www.hs.fi/kaupunki/a1405047714308
Anteeksi ei kuitenkaan tulisi antaa, ainakaan ensisijaisesti, oman edun tähden.
Kari-Matti. Olet aivan oikeassa. Palstatila lehdessä on kuitenkin aina rajallista. Kun esim. Helsingin Sanomien toimittaja ei tuntunut millään ymmärtävän tuota anteeksiantoperiaatetta, niin halusin selventää asiaa mainitsemalla tästä jutun psykologisesta puolesta. Ilmeisesti toimittaja ihastui selitykseen niin, että laittoi sen myös lehteen.
Ei pidä ajatella, että esim. Jeesus olisi sanonut kolmen vuoden aikana vain ne sanat, jotka raamattu on tallentanut. Tai tehnyt vain ne teot, jotka kirjojen kirja kertoo.
PS: Toimittaja-Joonalle: En minä kyllä vieläkään naura sille, mitä tapahtui. Tilanne oli joka tapauksessa hengenvaarallinen. On varsin todennäköistä, että nuo kaksi nyrkiniskua veivät minulta tajun ja että minua on lyöty myöhemmin löytämieni jälkien perusteella vielä ainakin kerran lisää, takaraivoon. Minulla ei mitään käsitystä siitä, milloin lyöminen loppui ja miksi.
Olen aivan järkyttynyt tapahtuneesta. Olen todella pahoillani Hannu Kiurun puolesta. Tapahtuma on uskomattoman törkeä!
Kuten monet muut, olen tyrmistynyt kuljettajan ja muiden bussissa olijoiden passiivisuudesta. Jos vaikka päällekarkaaja on joku tunnettu öykkäri niin ei se oikeuta olemaan mitenkään puuttumatta asiaan niin kuin nyt tapahtui. Kukaan ei käyttänyt kännykkäänsä soittaakseen 112:een tai edes karjunut, että lopeta tuo?! Ei siis mitään?!
Liekö tämä isompien kaupunkien ongelma? Jos täällä pienehkön kaupungin julkisessa kulkuvälineessä yksikään käyttäytyisi kuten tuo öykkäri niin taatusti kuljettaja puuttuisi asiaan. Sanonpa, että vähemmästäkin saa bussista lähteä!
Olisikin selitykset noin helppoja. Ne eivät ole, joten elämää saa ja joutuu pohtimaan monasti enemmän kuin jaksaisi tai haluaisi. Silti; Jumala on ja tämän tiedon pitäisi vaikuttaa tekemisiimme, niin että ne olisivat perusteltavissa muillekin kuin vain itsellemme.
Pidän kaikkea ihmisiin kohdistuvaa väkivaltaa niin henkisesti kuin fyysisestikin täysin tuomittavana. Tässä tapauksessa yliampuvaa on se, että kun se kohdistui pappiin, niin siitä nousikin aikamoinen uutinen. Kun tavallinen kansalainen, ihminen, joutuu vastaavanlaisen kohtelun uhriksi, niin tuskin on edes pienintäkään mainintaa lehdistössä. Kirkko on kirkko.
Olen tietysti samaa mieltä väkivallan tuomittavuudesta.
Tässä tapauksessa olennaista ei liene se, että uhri oli pappi vaan se, että väkivalta kohdistui sokeaan henkilöön, joka ei kykene itse suojautumaan tai puolustautumaan eikä edes kukaan muu tehnyt mitään.
Tässä tapauksessa odottaisi myös bussiyhtiön selvitystä ja toimenpiteitä, miten on kuljettajat ohjeistettu?
Saa nähdä, miten maallinen oikeusistuimemme asiaan suhtautuu.
Johan Enlund, mielestäni tämä yllä oleva kommenttisi on asiaton. Eli millä tahansa vakaumuksella tapahtuu ihmisille hyviä ja vähemmän toivottavia tai jopa järkyttäviä asioita. Voisit kyllä pyytää vaikka anteeksi Hannu Kiurulta.
Ehkä viisaimman vastauksen tuossa alla tähän tilanteeseen on pukenut Mikko Bergroth seuraaviin sanoihin:
”Tässä tapauksessa olennaista ei liene se, että uhri oli pappi vaan se, että väkivalta kohdistui sokeaan henkilöön…”
Ehkä Jumala-usko on antanut Hannu Kiurulle rohkeuden ruveta puhumaan asiasta. Moni muu meistä olisi yleisellä tasolla hiljaa, eikä uskaltaisi käsitellä tällaiseen broblematiikkaan liittyviä lysymyksiä näin haastavasti.
Jospa Jumalalla oli sittenkin omalla tavallaan sormet pelissä. Herätellä meitä välinpitämättömiä toisen kärsimyksen kautta yleiseen ja yhteiseen vastuuseen.
Missä vaiheessa minusta on sokea tullut? Näkövammainen olen, toisin sanoen minulla on jonkin verran näköä tallella. Näkövammastani johtui, että penkiltä eteenpäin syöksähtänyttä miestä en pystynyt hahmottamaan. Silmäni ei yksinkertaisesti pystynyt reagoimaan nopeaan liikkeeseen. Olisin tarvinnut kaukolasien tilalle lähitaistelulasit. 😉
Minä en siis nähnyt lyöjääni ollenkaan enkä pystynyt edes nostamaan käsiäni kasvojen eteen. Hän pääsi moukaroimaan minua todella läheltä. Taju minulta taisi mennä kahden lyönnin jälkeen. Näin ollen en tiedä, lyötiinkö minua useamman kerran tai miksi hakkaaminen loppui. Riittikö pahantekijälle se, että näki verta? Mene, tiedä.
Se pappi-asia tuli esiin blogissani. Pappeuteni ei ole Kotimaa24:n lukijoille mikään uusi asia. Tärkeintä tässä kuitenkin oli näkövammaisen raukkamainen pieksentä ja muitten bussissa olleitten reagoimattomuus. Minä itse en tehnyt tästä asiasta julkista, mutta kun toimittajat alkoivat soitella, en myöskään kieltäytynyt mahdollisuudesta saada iso, maanlaajuinen lukijakunta välittämisen ja toisten puolesta rukoilemisen teemalle. Kaksi yötä valvottuani olin prosessoinut asioita niin pitkälle, että Hesarin toimittajalle sain sanotuksi, että olen valmis antamaan anteeksi sille, joka on minua vastaan rikkonut.
Kieltämättä toimittaja oli moisesta ihan puulla päähän lyöty (anteeksi kohtikäyvä sanavalintani): Mitä, antaa anteeksi, miten ihmeessä…?
Valitan, jos olen ollut epätäsmällinen – minulla ei ole kunniaa tuntea Hannu Kiurua. Olennaista on se, että väkivaltaa kohdistettiin vammaiseen ihmiseen, vamman laadusta riippumatta, ja että kukaan ei puuttunut asiaan.