Meneekö meillä tosiuskovilla kaikki kuin Strömsössä?

Olen seurannut viime aikoina kristillistä mediaa tiiviisti. Olen lukenut kristillisiä lehtiä, kuunnellut kristillistä radiota ja katsellut jopa TV7-kanavaa, Kristus minua armahtakoon. Näiden välineiden kautta olen pystynyt tutustumaan hengelliseen kielenkäyttöön, monenkirjavien seurakuntien toimintaan ja kristillisten yhteisöjen viestintään ja rahankeräykseen. Toki ensisijaisesti olen pyrkinyt ruokkimaan itseäni hengellisesti, valitettavasti harvoin siinä onnistuen.

Silmiin ja korviin pistävä on joka tuutista kumpuava viesti: ”meillä menee hyvin.” ”Ennen käytin alkoholia, mutta Jeesus vapautti.” ”Meillä on niin hirveän kasvava seurakunta ja Jumala on meitä niin kovasti siunannut.” ”Profetian mukaan herätys on juuri tulossa.” ”Olen kiertänyt maata ja kaikki jotka olen kohdannut, ovat hirveän innoissaan Jeesuksesta.” ”Seurakuntamme uusi työmuoto on saanut hienon vastaanoton.”

Ymmärrän hyvin, että myös kirkot ja muut uskonnolliset yhteisöt elävät tietynlaisessa hengellisessä markkinataloudesta: toiminnasta on annettava positiivinen kuva. Täytyy olla hyvää pöhinää, niin kuin vaalikentillä konsanaan. Ihmiset pitää saada koukkuun ja innostumaan. Ihmiset odottavat, että usko saa aikaan hyvää ja lähinnä vain hyvää. Mielellään luvassa voisi olla vähän ihmeitä ja silkkitietä kohti iankaikkista elämää.

Minulle jää tästä kaikesta pöhinästä, hypetyksestä ja hallelujasta lopulta vähän valju kuva. Uskon, että Kristus parantaa. Uskon, että Jumala siunaa seurakuntia ja antaa niiden kasvaa. Arkitodellisuus kuitenkin osoittaa, että moni seurakunta ei kasva. Moni sairas ei parane. Moni raitistunut alkaa taas käyttää alkoholia. Kun tämä todellisuus on pitkälti siivottu suuresta osaa kristillistä mediaa ja seurakuntiakin pois, vie se minun silmissäni uskottavuutta koko touhulta.

On ymmärrettävää, että vaikeuksista ja epäonnistumisista ei haluta puhua, eikä niitä nosteta esille kuin vasta sitten, kun ne on voitettu (tai kun ne väitetään voitetuiksi). Voitettu vaikeushan on todiste Jumalan suuruudesta ja toimiva väkevän todistuspuheenvuoron aihe. Minä kaipaisin kuitenkin kristilliseen mediaan ja seurakuntiin enemmän kertomuksia vastoinkäymisistä. Siitä, kuinka seurakunta kuihtui. Siitä, kuinka sairaat eivät parantuneet. Siitä, kuinka lähetysmatkalla kukaan ei ottanut vastaan Kristusta. Ehkä tällä tavalla tulisimme palvelluiksi. Ehkä tällä tavalla viestintä tulisi uskottavammaksi, elämänmakuisemmaksi. Ehkä silloin positiivisetkin kertomukset, jotka kerrotaan, tulisivat uskottavimmiksi ja voimallisimmiksi?

Moni kristitty kärsii masennuksesta, eikä koskaan parannu. Moni seurakuntalainen ei ole löytänyt seurakunnasta yhtään tosiystävää. Moni uskovainen ei ole saanut kaipaamaansa armolahjaa. Ehkä näitä tarinoita esiin nostamalla toisimme lohtua monille? Minusta ei ole häpeä myöntää, että (etenkään) kristittyjen parissa kaikki ei aina suju. Ilojen lisäksi haasteiden ja pettymysten esille tuominen lisäisi uskoakseni seurakuntien, yhteisöjen ja järjestöjen uskottavuutta, elämänmakuisuutta ja inhimillisyyttä. Vaikka pettymykset ja vastoinkäymiset eivät välttämättä myy (paitsi ehkä rukousparantamisbisneksessä), ne voisivat lisätä elämänmakuisuutta ja inhimillisyyttä. Ne voisivat saada uuden ihmisen pysähtymään kristillisen sanoman äärelle.


 

Tämä on ensimmäinen blogikirjoitukseni Kotimaa24-palveluun. Olen 23-vuotias kirkkovaltuuston puheenjohtaja, juuri teologian kandidaatiksi valmistuva isä ja toivottavasti parin vuoden päästä pappi. Tulen kirjoittelemaan kirkosta, uskosta, ripauksen arjesta ja ehkä myös vähän yhteiskunnastakin.

5 kommenttia

  • Pentti Olin sanoo:

    Hypetys ja hallelujako ovat Suomen Siionin suurimmat ongelmat? Kun on käynyt su aamujen kymppimessuissa, niin ei kyllä tarvitse ankeuttajaa erikseen etsiskellä.

    Masennushan on luterilaisten messujen perusvire, ollut sitä jo vuosisatoja. Ja tilastoista voi hyvin nähdä, miten on seurakuntien kasvun laita.

    On toki totta, että seurakunnassa pitäisi olla aito, eikä teeskennellä jotain muuta kuin on. Hypetys saattaa olla joidenkin yksittäisten vapaiden seurakuntien ongelma. En kyllä mitenkään tunnista, että suomalaisten luterilaisten seurakuntien pohjavire olisi liian positiivinen. Ongelma on mielestäni täysin päinvastainen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kimmo Jaatila sanoo:

    Minä puolestaan ymmärrän blogin pointin oikein hyvin. Liikaa meillä on kristillisyyttä, jossa kokoushuoneessa täytyy vetää vino hymy kasvoille vaikka sydän sisällä olisi rikki revitty. Ihan liikaa tekopyhyyttä ja teeskentelyä. Itse kaipaan rehellistä syntisten sairastupaa, jossa kuitenkin sana vahvana julistetaan.

    Ilmoita asiaton kommentti
    • Anne-Mari Hirvonen sanoo:

      Sellainen seurakunnan juurikin pitäisi olla, jossa saa myös murheistaan kertoa ja niitä yhdessä viedään Jumalan eteen rukouksin. Toki myös kiitos aiheita saa ja pitääkin tuoda, kun siihen on aihetta.

      Ilmoita asiaton kommentti
  • Teemu Kakkuri sanoo:

    Blogisti kuvaa hyvin tien toisen ojan ja Pentti Olin sen toisen. Taivas varjelkoon molemmista. Kummassakin on kysymys esittämisestä. Toisessa esitetään uskovaa ja toisessa kirkkoa.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Salme Kaikusalo sanoo:

    Oikein mukavaa, että tulee uusia(kin) blogisteja. Muistan kyllä Matin kommentoineen täällä vuosien saatossa.

    Hyvä aloitus. Itse olen kokenut, että seurakunnissa on läsnä elämän koko kirjo, iloineen ja suruineen.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Matti Hernesaho

    Nuorten aikuisten pastori Turun Mikaelinseurakunnassa ja Hengen uudistus kirkossamme ry:n puheenjohtaja. Aiemmassa elämässä toimin Ylöjärven kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Ihmissuhdekeskeinen seurakunta ja sen rakentaminen kiinnostaa. Yhteys: etunimi.sukunimi@evl.fi