Madonnat, huorat, enkelit ja paholaiset

Elina Reenkola on psykoanalyytikko, joka on kirjoittanut ainakin teokset Naisen verhottu sisin, Intohimoinen nainen, Nainen ja viha, Äidin valta ja voima, Nainen ja häpeä sekä Lumoavan pelottava nainen. Seksuaalisuuden herättämä kauhu. Jos lukisin nuo kaikki kuusi kirjaa, tietäisin naisesta jotakin ehkä minäkin?

Tietokirjailija Elina Reenkola siis tietää paljon siitä, millaista on olla nainen, mitä naisen korvien välissä ja sisällä tapahtuu, mitä nainen tahtoo tai ei tahdo. Siksi on ihan oikeus ja kohtuus, että juuri tämä nainen osallistui myös  (23.3.2018) #metoo-kampanjan ympärillä vellovaan sananvaihtoon.

Toki mielipidesivuston rajallinen palstatila saa aikaan sen, että muutamiin lauseisiin pitää upottaa ah, niin paljon sanottavaa. Tai sitten Hesarin toimitus on muina miehinä mennyt saksimaan huomattavasti  pitempää tekstiä. Haastattelu voisi olla hyvä jatko tälle psykoanalyyttisen näkökulman avaamiselle?

Ruttopuiston rovasti vaihtaa kernaasti muutaman sanan Reenkolan kanssa, sillä jokin tässä mielipidekirjoituksessa tökkii. Tai siis häiritsee. Reenkolan teksti on paksua, blogistin ohutta.

Nainen ja mies sijoitetaan ajattelussamme auliisti hyvä–paha-akselille, nainen hyvänä ja viattomana elämänantajana, mies pahana hyökkääjänä. Miehen seksuaalinen väkivalta on todella yleistä, ja siihen pitää puuttua. Nainen ei kuitenkaan ole vain enkeli eikä mies vain paholainen.

RR: Pyssyillä, miekoilla sun muulla kättä pidemmällä rekvisiitalla käydyt taistelut ovat luonteenomaisia pikku pojille: Tökitään, sohitaan, hosutaan ja huidotaan niin maan perusteellisesti.  Sama meno jatkuu armeijassa, paikassa, jossa nuorista miehistä tehdään taas poikia, jotta nämä voisivat aina olla poikia siihen päivään asti, jolloin heistä tositoimissa tulee tykin ruokaa.

Penetraatiokäyttäytyminen jatkuu miehen kokoisilla pojilla, olipa sitten kyse naisen, vihollismaan tai uusien talousmarkkinoitten valloittamisesta. Jos poika / mies tai poikamies ei hyökkäile, häntä pidetään nössönä. Jos miesoletettu ei hyökkäile, hänessä arvellaan olevan jotakin vikaa. Kuinka kauan naaras jaksaa katsella vierellään viallista urosnössöä?

Jako ei edistä naisen tasa-arvoa. On tärkeä tutkia ja pohtia myös naisen aggressioita syyttämättä tai kaunistelematta. Viha on myös rakentava voima, joka auttaa minuuden rajojen puolustamisessa.

RR: Tämä on kiinnostava asia! Olen nuorempana viettänyt paljon aikaani erilaisissa ihmissuhdelaboratorioissa. Naisen raivon voimasta voin omakohtaisestikin todistaa:

Olipa kerran sellainenkin testi, että meidät koekaniinit jaettiin mies-nais-pareihin, jotka seisoivat keskellä isoa huonetta vastakkain niin, että suorin käsin pidimme parimme loitolla itsestämme, kosketuspintoina vain toistemme kämmenpohjat. Ensiksi miesten tehtävänä oli työntää nainen pois niiltä sijoiltaan. Perusoletuksen mukaan kaikki miehet onnistuivat saamaan naiset pakittamaan taaksepäin.

Sitten oli naisten vuoro työntää miehet pois tasapainosta. Ei onnistunut keneltäkään.

Vaan nytpä opettaja käskikin naisia kutsumaan apinanraivonsa paikalle. Kun minua paljon pienempi parini suuttui oikein kunnolla, sen näki heti naamasta ja hän sai jostakin niin hirmuiset voimat, että ellei harjoituksen vetäjä olisi käskenyt naisen lopettaa, olisin vissiinkin lentänyt takanani olleesta ikkunasta pellolle.

Tämän kokemuksen opettamana ymmärsin sittemmin vihkikeskusteluissa muistuttaa lähinnä tulevia aviomiehiä siitä, että jos tulee riitaa ja syntyy aggressioita, niin aggressioitten sosiaalisesti hyväksytyin purkamismuoto on huushollin mattojen henkihieveriin piekseminen talon pihalla tamppaustelineessä. Kun kaikki kiukku on purettu, kämppä imuroitu ja matot takaisin lattiatasoon installoitu, niin on helpompi jatkaa riitelyä siitä, mihin jäätiin.

Patriarkaalinen yhteiskunta on alistanut ja häpäissyt naista sukupolvien ajan ja käyttänyt väkivaltaa seksuaalisuudessa. Toimet tämän lopettamiseksi ovat tärkeitä. On loogista, että nainen, joka on joutunut väkivallan ja ruumiinsa häpäisemisen kohteeksi, tuntee häpeäraivoa ja koston­himoa tekijöitä kohtaan ja vuorostaan haluaa nöyryyttää miehiä.

RR: Rippikoulua pitäessäni pruukasin Seksi / seurustelu / avioliitto-tunnilla kertoa tytöille, että olipa se teidän seurustelukumppaninne muuten miten ihana, söpö ja lutuinen tahansa, mutta jos se kerrankin teitä lyö, niin jättäkää se kundi heti! Ei homma siihen yhteen lyöntiin jää eikä teidän sovi ajatella, että no, papin aamenen jälkeen minä kyllä teen hänestä toisenlaisen miehen. Ei onnistu, sori vaan! Marttyyriksi ei kannata ehdoin tahdoin hakeutua eikä kärsimällä todellakaan saa kirkkaampaa kruunua!

Mies on syntynyt naisesta eikä pysty itse synnyttämään vauvoja. Tämä virittää pelkoja mahtavaa elämänantajaa kohtaan.

RR: Peniskateudesta olen kyllä kuullut, mutta en koskaan kohtukateudesta. Hysteriasta olen toki teoriassa tietoinen, tuleehan se vaiva latinan sanasta hystera eli kohtu.

Minulle itselleni selvisi varsin varhaisessa vaiheessa, että en pysty synnyttämään tai pikemminkin että minun ei tarvitse synnyttää. Tyydyin tähän päätökseen, en reklamoinut mihinkään enkä ole vaatinut muutosta pelisääntöihin.

Varsinainen elämänantaja muuten on Jumala, ei varsinaisesti nainen. Lapset tulevat meidän kauttamme, mutta emme heitä omista. He kuuluvat edelleenkin Luojalleen. Neitsyt Mariaa (myös Madonna)  tervehditään katolisissa maissa Jumalansynnyttäjänä, mutta eiköhän tässä liene ollut kyseessä maailman ensimmäinen kohdunvuokraus?

Äidillä on rajaton valta määrätä lapsiaan. Pojissa äidin valta voi tuntua nujertamiselta ja ­virittää aikuisena halua tarttua itse vallan kahvaan ja vuorostaan alistaa ja nöyryyttää naista, myös seksuaalisesti.

RR: Minkä ikäisiin lapsiin nähden äidin määräysvalta olisi rajaton? Lapsi tarvitsee varhaisessa vaiheessa äitiään, suhde äidin ja lapsen välillä on suorastaan symbioottinen, mutta ei kai siinä vallasta ole kyse? Oidipaali-vaiheessa pikku poika kuulemma haluaa omia äitinsä kokonaan. Myytin mukaan hän tahtoo tappaa isänsä ja mennä naimisiin äitinsä kanssa. Mutta, hei, c’moon, kyse on Freudin teoriasta ja 3-6-vuotiaista poikalapsista. Vai toimiiko sama asia nykyään tasa-arvoisesti ristikkäin myös tyttären ja isän välillä?).

Tässä kohdassa Reenkolan selitys tökkii mielestäni yhtä pahasti kuin aiemmin synnytysepätasa-arvosta puhuttaessa. On asioita, joille ei mitään voi (mies ei synnytä) ja sitten on asioita, joille voi jotakin tehdä (ihmissuhdekysymykset) ja täytyykin tehdä, mutta oikeaan aikaan, rohkeasti, mutta viisaasti.

Tästä syntyy koston kierre, jossa nainen puolestaan haluaa kostaa miehelle kokemansa ­väkivallan.

RR: Tietenkin Reenkolalle myös vastattiin jo seuraavana päivänä samaisella mielipidesivulla.  Tamperelainen varatuomari teki mielestäni hyviä vastakysymyksiä liittyen tähän väistämättömään (sic!) kostonkierteeseen:

”Mikä on täysi-ikäisen ihmisen mahdollisuus ja vastuu säilyttää subjektiutensa? Onko oikein alistua toistuvasti uhriksi, väärinkäytetyksi ja nujerretuksi? Onko tätä ratkaisua mahdollisuus katua tehokkaasti vuosien jälkeen? Onko kaikki #metoo-keskustelu arvokasta ja eteenpäin vievää? Milloin oikeuden hakeminen muuttuu kostoksi?”

Eli onko reilua vaikkapa vaimon muistuttaa miestään siitä, että kun sinä silloin 7 vuotta, kaksi kuukautta ja 4 päivää sitten sanoit minulle niin ikävästi, että…? Mies muista enää koko tilanteesta välttämättä mitään, mutta naisella koko tapahtuma on kirkkaasti ja elävästi tallessa jossakin mielen syövereissä! Minkähän takia asiaa ei tuolloin vuorokauden sisällä purettu osiin, käyty läpi, itketty, kiukuteltu  ja ennen kaikkea selvitetty, pyydetty ja annettu anteeksi sekä  - unohdettu?

Nykypsykologia sanoo, että asiat on selvitettävä kuuden tunnin kuluessa, muuten ne koteloituvat. Ilmeisesti samasta syystä Vanha testamentti opetti, että älä anna auringon laskea vihasi ylle. Hoida siis asiasi vihastuksesi kohteen kanssa ennen nukkumaanmenoasi. Jos se ei onnistu naamakkain, niin anteeksi voi antaa myös etänä. Tärkeintä on, että et jää itse kiinni vihaasi vaan päästät siitä irti.

Naisen kokemuksen ja vihan sanoittaminen välttäen toisen nöyryyttämistä ja nujertamista voi helpottaa naisen ja miehen välistä dialogia ja tasa-arvoa ­sekä katkaista tuhoisan koston kierteen.

RR: Hieno lause, mutta miten se pitäisi ymmärtää? Nainen itsekö sanoittaa omaa vihakokemustaan ja kenelle? Jos nainen tuo vihansa esille, niin miten siitä muka selvittäisiin ilman toisen (miehenkö?) nöyryyttämistä ja nujertamista?

Samalla mitalla takaisin antamisessa, pottujen maksamisessa pottuina, on kysymys ns. Talio-periaatteesta eli koston laista. Tämä oikeustieteellinen periaate tunnettiin muinaisessa Babyloniassa Hammurabin lakina. Lyhyesti ilmaistuna kysymys oli Silmä silmästä-periaatteesta. Sen mukaan rikollisen on saatava samanlainen rangaistus kuin minkä hän on aiheuttanut uhrilleen.

On kuitenkin osoitettu, että Talio-periaatetta noudatettaessa käytetään suurempaa väkivaltaa kuin siihen johtaneissa rikoksissa.

Jeesus opettaa meitä Isä meidän-rukouksessa rukoilemaan: ”Ja anna meille meidän syntimme anteeksi niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”. Jos me emme kristittyinä anna anteeksi, niin miten ihmeessä me voisimme olettaa, että muut armahtaisivat meidät?

Pahaan ei pidä vastata pahalla vaan hyvällä. Vain sillä tavalla koston kierre katkeaa. Ja meidän sopisi varmasti vastata kohdallemme osuneeseen anteeksiantoon vieläkin suuremmalla halulla armahtaa muita.

Mitä, eikö toimi muka? Olettekos koskaan edes kokeilleet?

 

PS: Yritin kyllä harkita kaksikin kertaa, kannattaako meikäläisen työntää lusikkaansa tähän soppaan. Mutta ilmeisesti harkintakykyni otti ja  petti…?

 

Reenkolan mielipidekirjoitus:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005613853.html

Tamperelaisen lakimiehen mielipidekirjoitus:

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000005615506.html

20 kommenttia

  • Pekka: Sinussahan on vallan aforistikon vikaa! Niin, tärkeintä näyttäisi nyt olevan se, että kaikki vain ensin #mesoo… Ja sen jälkeen kaikkia #etoo…

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Pekka Pesonen sanoo:

    Hieno oivallus HK.

    Silleen taisi käydä myös kiusaamiselle. Sitäkään ei määritelty ajoissa, ni nyt sekin on vain lisääntynyt.

    Ilmoita asiaton kommentti
  • Kirjoittaja

    Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru

    Nimeni on Hannu Kiuru, arvoni Ruttopuiston rovasti emeritus (66 v., 113 cm, 179 kg). Kirjoitan painavaa tekstiä elämän ja kuoleman asioista pääkaupunkiseudun näkökulmasta käyttäen tajunnanvirtatekniikkaa. Blogiarkistossa meikäläinen heiluu Liberona kirkon liukkaalla kentällä: http://blogiarkisto.kotimaa.fi/blogit/vanhat/blog/?bid=121