Nyt olen päässyt opintovapaavuodessani siihen vaiheeseen, että luen läpi sekä luterilaisia että muita kristikunnan vanhoja tunnustuskirjoja. Se on mielenkiintoista! Luterilaisten tärkein tunnustuskirja Augsburgin tunnustus vuodelta 1530 on Philipp Melanchthonin käsialaa ja selkeä, sivistynyt, maltillinen teksti. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että sekä tuo tunnustus että katolisten siihen muotoilema vastine Augsburgin tunnustuksen kumoamus ovat todella tasokasta, rauhallista ja teologisesti hyvin perusteltua uskontodialogia.

Äkkiseltään mieleen nousee, että tästä meillä olisi nykyajassa paljon oppimista. Toisaalta nykyäänkin uskontojohtajien ja tieteentekijöiden käymät uskontoaiheiset keskustelut ovat rauhallisia, perusteltuja ja hengeltään ystävällisiä. Ongelmana on tainnut kautta aikain olla sokeasti omalle asialleen palavat maallikot, joiden tieto ja ymmärrys ei riitä monimutkaiseen argumentaatioon, sekä niin syvästi vakaumukselliset uskonoppineet, että heidän uskonsa ei salli mitään dialogia toisin ajattelevien kanssa.

Tärkein (?) oppi-isämme Martti Luther kykeni sitten kyllä myös  brutaaliin ja raakalaismaiseen kielenkäyttöön ja ajatteluun. Esimerkiksi Vähän katekismuksen esipuheessa hän sanoo, että ne, jotka “eivät halua oppia” ulkoa kymmentä käskyä, uskontunnustusta ja Isä meitää, kieltävät Kristuksen ja heidät pitää jättää Perkeleen käsiin ja ilman ruokaa ja juomaa ja karkottaa maasta. Voi oppimisvaikeuksista kärsineitä raukkoja menneinä vuosisatoina, jolloin vallitsi se vahva kuvitelma, että on ihmisen oma syy, jollei hän opi!

Tunnustuskirjoja lukiessani olen tajunnut, että Suomessa kristinoppi on mennyt ainakin vielä omalle sukupolvelleni perille syvällisesti ja perusteellisesti. Augsburgin tunnustuksessa ei nimittäin ollut ainoatakaan kohtaa, joka olisi yllättänyt minut ja saanut huudahtamaan: "Ai, täällä lukee tällaistakin!" Ja olen sentään kotoisin hyvin tavallisesta tapaluterilaisesta kodista, jossa ei annettu uskonnollista kasvatusta. Koululaitos ja rippikoulu ovat siis hoitaneet hommansa.  Olen oppinut, että luterilaisen käsityksen mukaan usko synnyttää hyviä tekoja ja niiden tekeminen on välttämätöntä, koska se on Jumalan tahto. Teoilla ei kuitenkaan voi missään tilanteessa ansaita syntien anteeksiantoa, armoa ja Jumalalle kelpaamista. Synnit saa anteeksi yksin uskon kautta ja Kristuksen sovitustyön tähden. Armo on Jumalan lahja eikä hyvien tekojen tekijän ansaitsema palkka. Teot eivät koskaan anna omantunnonrauhaa tai rauhaa Jumalan kanssa.

Henkilökohtaisesti juutun uskonkysymyksissä aina vapaan ratkaisuvallan ongelmaan. En voi uskoa Jumalaan, joka muka antaa ihmisille vapauden valita iankaikkisen kadotuksen. En voi uskoa Jumalaan, joka pelastaa vain ne, jotka pystyvät uskomaan häneen ja Kristuksen sovitustyöhön. Augsburgin tunnustuksessakin todetaan, että jumalattomat eivät voi uskoa syntien anteeksiantamiseen. Onko se heidän syynsä? Miksi Kristuksen kertakaikkinen uhri ei koskekaan kaikkia, vaikka pelastus tulee yksin armosta ja kaikki olemme saman perisynnin alaisia? Miksi pelastuksen ehtona vaaditaan tietynlaista uskoa, eikö se jo ole teko?

Etäopinnot Avoimessa yliopistossa ovat onneksi mahdollisia näinä omituisina karanteeniaikoinakin. Jatkan siis seikkailuja 1500-luvun julkaisujen parissa, siirtyen seuraavaksi reformoitujen kirkkojen tärkeimpään tunnustuskirjaan Heidelbergin katekismukseen. Samalla toki ruokin melkoista etäopiskelijoiden ja etätyöläisten joukkoa, kun huushollissamme on nyt kotosalla yhdeksän henkeä 24/7. Siinä saa leipoa yhden jos toisenkin sämpylätaikinan. Tänään ajattelin tehdä lohikeittoa. Tsemppiä kaikille omiin omituisiin koronaoloihinne!