Nyt olen päässyt opintovapaavuodessani siihen vaiheeseen, että luen läpi sekä luterilaisia että muita kristikunnan vanhoja tunnustuskirjoja. Se on mielenkiintoista! Luterilaisten tärkein tunnustuskirja Augsburgin tunnustus vuodelta 1530 on Philipp Melanchthonin käsialaa ja selkeä, sivistynyt, maltillinen teksti. Olin iloisesti yllättynyt siitä, että sekä tuo tunnustus että katolisten siihen muotoilema vastine Augsburgin tunnustuksen kumoamus ovat todella tasokasta, rauhallista ja teologisesti hyvin perusteltua uskontodialogia.
Äkkiseltään mieleen nousee, että tästä meillä olisi nykyajassa paljon oppimista. Toisaalta nykyäänkin uskontojohtajien ja tieteentekijöiden käymät uskontoaiheiset keskustelut ovat rauhallisia, perusteltuja ja hengeltään ystävällisiä. Ongelmana on tainnut kautta aikain olla sokeasti omalle asialleen palavat maallikot, joiden tieto ja ymmärrys ei riitä monimutkaiseen argumentaatioon, sekä niin syvästi vakaumukselliset uskonoppineet, että heidän uskonsa ei salli mitään dialogia toisin ajattelevien kanssa.
Tärkein (?) oppi-isämme Martti Luther kykeni sitten kyllä myös brutaaliin ja raakalaismaiseen kielenkäyttöön ja ajatteluun. Esimerkiksi Vähän katekismuksen esipuheessa hän sanoo, että ne, jotka “eivät halua oppia” ulkoa kymmentä käskyä, uskontunnustusta ja Isä meitää, kieltävät Kristuksen ja heidät pitää jättää Perkeleen käsiin ja ilman ruokaa ja juomaa ja karkottaa maasta. Voi oppimisvaikeuksista kärsineitä raukkoja menneinä vuosisatoina, jolloin vallitsi se vahva kuvitelma, että on ihmisen oma syy, jollei hän opi!
Tunnustuskirjoja lukiessani olen tajunnut, että Suomessa kristinoppi on mennyt ainakin vielä omalle sukupolvelleni perille syvällisesti ja perusteellisesti. Augsburgin tunnustuksessa ei nimittäin ollut ainoatakaan kohtaa, joka olisi yllättänyt minut ja saanut huudahtamaan: ”Ai, täällä lukee tällaistakin!” Ja olen sentään kotoisin hyvin tavallisesta tapaluterilaisesta kodista, jossa ei annettu uskonnollista kasvatusta. Koululaitos ja rippikoulu ovat siis hoitaneet hommansa. Olen oppinut, että luterilaisen käsityksen mukaan usko synnyttää hyviä tekoja ja niiden tekeminen on välttämätöntä, koska se on Jumalan tahto. Teoilla ei kuitenkaan voi missään tilanteessa ansaita syntien anteeksiantoa, armoa ja Jumalalle kelpaamista. Synnit saa anteeksi yksin uskon kautta ja Kristuksen sovitustyön tähden. Armo on Jumalan lahja eikä hyvien tekojen tekijän ansaitsema palkka. Teot eivät koskaan anna omantunnonrauhaa tai rauhaa Jumalan kanssa.
Henkilökohtaisesti juutun uskonkysymyksissä aina vapaan ratkaisuvallan ongelmaan. En voi uskoa Jumalaan, joka muka antaa ihmisille vapauden valita iankaikkisen kadotuksen. En voi uskoa Jumalaan, joka pelastaa vain ne, jotka pystyvät uskomaan häneen ja Kristuksen sovitustyöhön. Augsburgin tunnustuksessakin todetaan, että jumalattomat eivät voi uskoa syntien anteeksiantamiseen. Onko se heidän syynsä? Miksi Kristuksen kertakaikkinen uhri ei koskekaan kaikkia, vaikka pelastus tulee yksin armosta ja kaikki olemme saman perisynnin alaisia? Miksi pelastuksen ehtona vaaditaan tietynlaista uskoa, eikö se jo ole teko?
Etäopinnot Avoimessa yliopistossa ovat onneksi mahdollisia näinä omituisina karanteeniaikoinakin. Jatkan siis seikkailuja 1500-luvun julkaisujen parissa, siirtyen seuraavaksi reformoitujen kirkkojen tärkeimpään tunnustuskirjaan Heidelbergin katekismukseen. Samalla toki ruokin melkoista etäopiskelijoiden ja etätyöläisten joukkoa, kun huushollissamme on nyt kotosalla yhdeksän henkeä 24/7. Siinä saa leipoa yhden jos toisenkin sämpylätaikinan. Tänään ajattelin tehdä lohikeittoa. Tsemppiä kaikille omiin omituisiin koronaoloihinne!
Emilia
” Mutta en kyllä ihan usko, että holokausti olisi jäänyt tapahtumatta ilman näitä Lutherin kirjoituksia.”
Lutherin kirjoitukset toistivat sitä mitä jo katolinen kirkko oli aiemmin säätänyt juutalaisvastaisessa lainsäädännössä, joka sekin levisi koko Eurooppaan . Holokausti oli huippu tässä järkyttävässä historiassa.
Toki sille yritetään selittää poliittisia ja muita syitä, mutta perisyyllinen on kirkko ja sen opetukset .
Kysymyshän on voitosta, ristin voitosta, maailma Kristukselle, ja koska juutalaisia ei saatu kääntymään kristinuskoon, heitä syytettiin uskottomiksi ja jopa paholaisen lapsiksi. Kuten myös, että juutalaiset haluavat maailmanhallituksen, vaikka Kirkko itse sen halusi.
Kristinuskolla on ollut epäreilut, jopa paholaismaiset kilpailukeinot.
Natsismi ei ollut uskonnollinen ideologia vaan populääri darvinistinen. Siis sen keskeinen ajatus oli lain jalostaminen ja sille elintilan luominen. Holokausti tähtäsi lajin puhdistamista sitä turmelevasta verestä. Aina painotettiin että syy ei ollut yksityisissä juutalaisissa että heitä vainottiin vaan siinä että he olivat rotua huonontavia juutalaisia.
” Lutherista kerrotaan, että hän ensin suosi juutalaisia siinä toivossa, että nämä hyväksyisivät hänen uuden uskonoppinsa. Hän jopa ylisti heidän antiaan kristikunnalle. Kun hän ei kuitenkaan onnistunut käännyttämään juutalaisia, hänen asenteensa muuttui dramaattisesti.
Kaikki Kristuksen veriheimolaiset palakoot helvetissä, se on heille oikein niiden sanojen mukaan jotka he sanoivat Pilatukselle.
Todella toivoton, paha, myrkyllinen ja paholaismainen asia on näiden juutalaisten olemassa olo. 1400-vuotta he ovat olleet ja ovat yhä meidän ruttomme, kiusamme, ja onnettomuutemme. He ovat paholaisia, eivätkä mitään muuta. ”
Miehellä ei ole kykyä hallita itseään, eikä sitä, että toiset voivat olla eri mieltä hänen riehumisestaan.
Kerrottaan myös, että Luther lietsoi talonpoikia kapinaan, kun kapina sitten todenteolla alkoi, hän lipesikin vastapuolelle, ja sota joka syttyi, ja johon lupulta liittyi paljo muitakin maita, kutsutaan 30-vuotiseksi sodaksi.
Tarja. Olisikohan siinä jotain hyvää että Luther sortui elämänsä lopulla näin perinpohjin. Ei ainakaan jää mitään sankarikuvaa tai -myyttiä mitä palvoisimme. Omalla päällä ja sydämellä ja käsillä täällä pitää pärjätä. JUmalan avulla.
Talonpoikaiskapina oli kauheus, joka siinetöi sen että luterilainen kirkko solmiutui niin tiiviisti maalliseen valtaan je sen pitäjiin, ettei oma esim. kirkkomme vieläkään uskalla seisoa vain omilla jaloillaan.
Talonpoikaiskapina lienee kuitenkin ollut lyhyempi ja eri asia kuin 30-vuotinen sota.
Kirkkomme on luterilainen, siis tavallisen ihmisen kirkko. Luther. Vaikka ei tunnusta hänen kirjoittamaa tekstia ihmisarvostuksesta. juutalaiset.
KIirkkomme pitäisi olla Jeesuksen sanomaan perustuva. Esim. Kristillinen kirkko. Lähimmäisen rakkaus.
Kiitos Emilia Karhulle hyvästä aiheesta blogissa.
Kun katsotaan ennaltamäärääminen, edelleen Jumalan Armo sille jolle Hän sen tahtoo antaa, reformaattoreiden todistukset ehkä Zwingliä osin lukuunottamatta, sekä kirkkomme todistus pelastusmahdollisuuteen kasteen armolupauksiin turvautumisessa, ja viimekädessä Jumalan Armoon, voi syyllä sanoa pelastusasiassa iänkakkisessa elämässä oleva kyse kirkon statuksessa opetuksesta Onnenpyörästä.
Mitä eettistä tai moraalisesti huomattavaa edellisessä on Ihmisten säällisestä elämästä huolehtimiseen yhteisönsä jäsenenä on hyvä kysymys.
Osallistuminen Onnenpyörään tarvii kasteen, ja vuosittaisen panoksen tuloista. Sinänsä helppoa, liiankin helppoa.
Aiemmissa puheenvuoroissa katsottiin myös Paavalin todistuksen vaihtoehtoista ymmärtämisen mahdollisuutta tähän päivään.
Kun Paavali kastetta piti lihan kuolemattomuuteen nousevana tai kohoavana pitää tämä hermeneuttisesti huomata Paavalin sakramentalisoineen kasteen.
Tähän päivään asia huomaa Paavalin pitäneen kastetta ensimmäisenä askeleena pyhityksen tiellä kuten uinuvassa mahdollisuudessa tulevaisuudessa.
Menikö väärin?
Hannu
”Talonpoikaiskapina lienee kuitenkin ollut lyhyempi ja eri asia kuin 30-vuotinen sota.”
” Saksassa oli keskiajan lopulla useita kapinoita, joita seurasi vuosien 1524–1525 laajat levottomuudet, eli Etelä- ja Keski-Saksan talonpoikaissota. Saksan talonpojat vaativat muun muassa maaorjuuden lakkauttamista, uudistettua verotusta ja papinvaalin vapauttamista. Kapinan nopeasti levitessä siihen liittyivät ääriuskonnolliset Thomas Müntzerin seuraajat. Martti Luther tuki aluksi kapinallisia, mutta kääntyi myöhemmin heitä vastaan. Kapina kukistui verisesti vuonna 1525. ”
Kolmikymmenvuotinen sota käytiin Euroopassa 1618–1648 suurimmaksi osaksi Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella. Sodan pääasiallisena alkusyynä olivat katolisten ja protestanttien väliset ristiriidat. Sodan laajetessa siihen liittyi vallanhaluisten ruhtinaiden ja maiden, etenkin Ruotsin ja Ranskan, pyrkimys rajoittaa Habsburg-suvun hallitseman keisarikunnan valtaa. Sota alkoi Saksan sisäisenä uskonsotana, mutta päättyi yleiseurooppalaisena sotana, jossa uskonnolliset seikat olivat menettäneet merkityksensä.”
Tässä vaiheessa Luther oli jo kuollut, ( 1546) mutta Protestanttisuuden merkittävänä perustajajäsenenä hän tavallaan oli mukana ja sodan alkuun vaikuttavana tekijänä.
Emilia Karhu: ”Totisesti oli aika erilainen! Ja väittäisin että tässä suhteessa elämme nyt eksponentiaalisesti parempia aikoja.”
Niin, voidaan sanoa, se todellisuus, jossa ihmiset elivät keskiajalla, oli elämän perusedellytysten osalta varsin erilainen kuin nykypäivänä. Ihmiset saatoivat kuolla tauteihin, joita vastaan voidaan hakea nykyisin rokotukset elintason ollessa korkealla. Paitsi, että nyt on palattu tavallaan takaisin ”keskiaikaan” koronan takia, eikä rokotetta ole – ainakaan vielä. Toivottavasti se saadaan pian.
Olemme ikäänkuin Jumalan armoilla, kuten ihmiset keskiajalla, jolloin usko tuonpuoleiseen oli vahvasti läsnä ihmisten kokemusmaailmassa. Ne katedraalit, jotka ovat osoituksena keskiajan ihmisten panostuksesta hengellisiin arvoihin ovat vuosien kuluessa tyhjentyneet hiljalleen koko Euroopassa ja on nyt tyhjennetty täysin. Väitän, että me elämme suhteessa hengellisiin arvoihin nykyään eksponentiaalisesti huonompia aikoja kuin keskiajalla. Voihan olla, että suunta kääntyy ylöspäin. Jumalan armosta, josta Lutherkin eli.
Blogissa on hyviä ja terveitä kysymyksiä.
Koska niin moni opinkohta luterilaisuudessa ei mene kirjoitusten mukaisestti, niin mistä ryhtyä purkamaan teologisia ongelmia?
Olisiko järkevää lähteä lopusta, joka määrittelee kaikken sen, mitä alun ja lopun väliin luetaan.
”Sillä Jumala on sulkenut kaikki tottelemattomuuteen, että hän kaikkia armahtaisi.”
Miten tämä on mahdollista? Sama sanoma löytyy jakeesta:
”Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa.”
Kukaan Aadamin jälkeläinen ei voi jäädä sovituksesta sivuun. On täysin absurdia ryhtyä väittämään, että vain valitut tai jotkin muut ihmeryhmät tehdään eläviksi. Armo Kristuksessa kohtaa jokaista luotua.
Kristillisyydessä paljon puhutaan armosta, mutta tosiasiassa sitä ei nähdä kuin jonain sellaisena, joka loistaa omasta navasta.
Aikaisemin Emilia kirjoitit vastauksessa kommenttiini ihan lopuksi ”Miksi Jumala antaa uskon vain joillekin?” Tekee mieli jatkaa, että tässäkin keskusteluketjussa on nähty paljon sanoja ja paljon pyrkimystä sanoittaa sellaista joka on ymmärrettävämpää harvemmilla sanoilla. LIsäksi näkyy, että keskuselu kulkee osittain hyvin atrpomorfisessa tasossa – tarkoitan että puhumme Jumalanstakin ikäänkuin hän olisi lopulta ”yksi meistä”.
Mainitsemani paradoksin tiukkuuden minä olen ymmärtänyt nousevan paitsi Jumalan käsittämättömästä hyvyydestä ja todellisuudesta, myös perkeleen käsittämättömästä pahuudesta ja todellisuudesta. Voin jotekin ymmärtää tätä sitä taustaa vasten,että Raamatun ns. alkukertomukset ml. luominen ja lankeemus eivät ehkä sittenkään ole vain jotain myyttisiä alkuhämäryyden sävyttämiä alkukuvia ihmisen historiasta, vaan ne ovat paljon todellisempia. Siis puhun tässä nimenomaan lankeemuksesta ja siitä mitä Raamattu siihen liittää. Perkele on perkeleen paha ja myös perkeleen tosi. Senhän monet monet myöntävät nähdessään perkeleen tekoja ajassammekin. Ja minä joudun vain päättelemään (ilman raamattusitaatteja), että jostain kumman syystä Jumala ei toistaiseksi ole voinut sille (vai hänelle…) mitään tämän enempää.
Miten sitten itse olen mielestäni säilyttänyt uskoni hyvään Jumalaan? Lukemalla kerta kerran jälkeen Tuomo Mannermaan Pieni kirja Jumalasta -kirjasta 1990-luvulta. Se että olen keskittynyt Jumalan hyvyyteen – jota en ole kenenkään muun nähnyt avaaavan niin ihanasti kuin Mannermaa – selvästi enemmän kuin perkeleen pahuuteen, sitähän voi pitää älyllisenä itsemurhana.
Ajattelen että niin paljon koko uudesta testamentista ja kristillisen uskon historiasta näyttäytyy suureksi väärinkäsitykseksi, jos seuraan jotain ”järkevämpää” tietä ja luovun perinteiseisestä kristillisestä uskosta. En määrätyistä syistä halua puhua edes klassisesta uskosta, vaan yksinkertaisesti vanhanaikaisesta uskosta. – Ja samalla huomaan että ei minusta ole senkään puolesta taistelijaksi.
Tässä istun enkä muuta osaa.
Paavola: ”Perkele on perkeleen paha ja myös perkeleen tosi. Senhän monet monet myöntävät nähdessään perkeleen tekoja ajassammekin. Ja minä joudun vain päättelemään (ilman raamattusitaatteja), että jostain kumman syystä Jumala ei toistaiseksi ole voinut sille (vai hänelle…) mitään tämän enempää.”
Perkele ei pysty tekemään yhtään mitään, vaan houkuttelee ihmiset tekemään puolestaan. Voisiko asian ilmaista niin, että perkeleen tahto menee monessa asiassa yksi yhteen ihmisen tahdon kanssa?
Perkele on koettelija. Jumala antoi perkeleen koetella niin Jobia kuin Jeesusta erämaassa. On myös valehtelija, joka koetti Jeesukseen samaa kikkaa kuin Aadamiin sanoessaan:
”ja sanoi hänelle: ”Sinulle minä annan kaiken tämän valtapiirin ja sen loiston, sillä minun haltuuni se on annettu, ja minä annan sen, kenelle tahdon.”
Ei perkele omista mitään eikä hänen haltuunsa ole uskottu maata, koska maa ja taivas on Herran. Omistaa toki sitä kautta, että kun saa ihmiset suostumaan tahtoonsa, niin nämä tekevät tämän tahdon mukaisia tekoja.
Ongelma on siinä, miten korjata perkeeleen teot, kun Aadam kuunteli enemmän omaa sydäntään ja viettelystä kuin että olisi uskonut Jumalan sanaa?
”Sitä varten Jumalan Poika ilmestyi, että hän tekisi tyhjäksi perkeleen teot.”
Perkele saa jatkaa niin kauan, kunnes hänen työnsä on tehty tyhjäksi, mitätöity. Käärmeelle tulee lopulta jäämään vatsaansa vain maan tomu. Se tomu, joksi ihmiset tulevat kuoleman jälkeen. Siinä ei ole käärmeen voitto, vaan katkera tappio. Jumala tekee Kristuksessa miljoona kertaa parempaa kuin mitä ihmiskunta Aadamissa menetti.
Tätä toivon sanaa ihmiskunta tarvitsee. Eikä kristikunta kykene sitä sanoittamaan, vaikka se löytyy kirkkaana kuin vuoripuro Raamatusta.
On täysin ymmärrettävää, että kirkkojen oppeihin liittyneet asiakirjat niin uskonpuhdistuksen aikaan kuin muulloinkin on osattu laatia asiallisiksi ja maltillisiksi, olivathan ne virallisia asiapapereita. Eri asia oli sitten, minkälaisessa sävyssä uskontodialogia muuten käytiin. Kyllä siitä oli usein sivistynyt maltillisuus kaukana.
Kun lukee Lutherin elämäkertoja, ei kohtaa kuivahkoa, asiallista, hillittyä tohtoria, vaan elämää pursuavan, asiaansa intohimoisesti suhtautuvan ihmisen, joka oli toisaalta kiivas toisaalta lämminsydäminen. Hän käytti ajoittain varsin räikeää kieltä vastustajistaan. Hän myönsi itsekin, että on joskus ollut liiankin karkea, mutta totesi, että pajua voi veistää pienelläkin puukolla, mutta vahva tammi tarvitsee kunnon kirveen. – Eikä katolinen kirkkokaan sanoja säästellyt.
Lutherille Jumalan Sana oli elämän ja kuoleman kysymys, joten oli mahdotonta suhtautua siihen pelkästään viileän asiallisesti. Jos Raamattu on ensisijaisesti tieteellinen tutkimuskohde, on tietysti helppoa keskustella sivistyneen maltillisesti oppineessa seurassa. Toivottavasti uskontodialogi ei koskaan näivety pelkästään sellaiseksi.
Toinen aikansa oppineistoon kuuluva mies kirjoittaa kirjeessään: ”Ajatelkaa, veljet, mitä te olitte, kun teidät kutsuttiin: teissä ei ollut monta ihmisten mielestä viisasta, ei monta vaikutusvaltaista, ei monta jalosukuista. Mikä maailmassa on hulluutta, sen Jumala valitsi saattaaksensa viisaat häpeään… Mikä maailmassa on vähäpätöistä ja halveksittua, mikä ei ole yhtään mitään, sen Jumala valitsi tehdäkseen tyhjäksi sen, mikä on jotakin. Näin ei yksikään ihminen voi ylpeillä Jumalan edessä.” (1.Kor.1: 25-27).
Satuin äskettäin kuulemaan ohjelman, jossa kerrottiin helluntailaisesta maallikoevankelistasta Helvi Halmeesta. En tiedä, oliko hän ”sokeasti omalle asialleen palava maallikko, jonka tieto ja ymmärrys ei riitä monimutkaiseen argumentaatioon”, mutta hän onnistui perustamaan Etiopiaan kymmeniä seurakuntia ja johdattamaan uskoon satoja ellei tuhansia etiopilaisia.
Kuinkahan moni ns. tieteelliseen raamatuntutkimukseen keskittynyt kirjnoppinut on pystynyt moiseen. Pikemminkin on syytä epäillä, että he ovat onnistuneet hajottamaan seurakuntia ja horjuttamaan vähemmän oppineiden uskoa.