Luther puhuu parannussaarnasta

Tämän kirjoituksen sisältönä on ote Lutherin saarnasta (Lutherin kirkkopostilla II, 1942, 360-363). Tässä on siis vain osa tuosta saanasta. Luhterin saarnan lähtökohtana on ollut Luuk. 24:47.

Samoin Kristuskin Johanneksen evankeliumin 16. luvussa (8. jakeessa) sanoo Pyhän Hengen – parannussaarnalla – nuhtelevan maailmaa synnin tähden. Tällaista parannusta ei, niin kuin yllä sanottiin, järki kykene opettamaan, vielä vähemmän ominen voiminensa aikaansaamaan, vaan sitä täytyy saarnata, niin kuin Kristus tässä sanoo, yli järjen, ymmärryksen ja viisauden käyvänä ilmauksena, niin kuin pyhä Paavalikin Roomalaiskirjeen 1. luvussa (18. jakeessa) sitä nimittää taivaallliseksi ilmestyksekseksi sanoessaan: ”Jumalan viha ilmestyy taivaasta”. Mikään järki, kukaan lainoppinut ei sano minulle, että minä olen syntinen, Jumalan vihan ja kadotustuomion alainen silloin, kun olen varastamatta, ryöstämättä, avion rikkomatta, vaan ne sanovat minulle, että minä olen hurskas, kunniallinen mies, jossa kenelläkään ei ole mitään nuhdeltavaa eikä moitittavaa, jopa lisäksi pyhä munkki. Ken ottaisi uskoakseen, että minä tämmöisellä erinomaiselle elämälläni, mikäli olen vailla uskoa, ansaitsen ainoastaan Jumalan vihan ja moisella kauniilla jumalanpalveluksella ja ankaralla harjoituksella, johon olen ryhtynyt ilman Jumalan sanaa, omasta mielijohteestani, harjoitan pelkkää kauhistavaa epäjumalanpalvelusta, näin itse tuomitsen itseni syvemmälle helvetin kadotukseen kuin muut, julkisyntiset.

Niinpä ei olekaan mikään ihme, että maailma kuunnellessaan tätä parannussaarnaa, jolla sitä nuhdellaan, vain vähäiseltä osalta omaksuu sen, mutta että enemmistö, varsinkin älykkät ja pyhät, sitä halveksivat, jopa jäykennetyin niskoin puhelevat: ”Mitä! Tottako tuo? Pitääkö minun suostua siihen, että ihmiset, jotka tulevat esittämään uutta, tuntematonta oppia, soimaavat minua syntiseksi ja kadotukseen tuomituksi? Mitä minä sittenolen tehnyt? Olenhan minä toki mitä vakavimmin pidättynyt synneistä ja harrastanut hyvän toteuttamista. Onko se kaikki siis tyhän veroista? Olisiko siis koko meitä ennen elänyt maailma kaikessa siinä, minkä teki ja minkä eli, käynyt harhaan ja joutunut tuomioon? Kuinka on mahdollista, että Jumala näin heittäisi koko maailman sen oman onnen nojaan, selittäen kaikki kelvottomina kadotukseen tuomituiksi? Eikö mitä, perkele on käskenyt sinua saarnata noin!”  Näin he suojaavat ja vahvistavat itseään katumattomuudellaan, pilkkaamisella ja hänen sanansa vainoamisella, kuormaten kannettavakseen Jumalan vihaa yhä livääntyvässä määrin.

Kaikesta huolimatta tämä ratkaiseva julistus on käynnissä, raivaten teinsä yhä eteenpäin, niin kuin Kristus tässä käskeekin sitä suoraan saarnaamaan kaikkien kansojen keskuudessa, kaikkialla, minne tulevat, vaatimaan jokaista tekemään parannusta, ja sanomaan, ettei kukaan, joka tätä saarnaa ei omaksu, voi päästä pakoon Jumalan vihaa eikä tulle autuaaksi. Hänhän on juuri noussut kuolleista pannakseen alulle valtakuntansa: tätä on saarnattava ja se on niiden omaksuttava, joiden pitää ja jotka tahtovat tulla autuaaksi, vihstukoon siitä sitten maailma, perkele tai helvetti kuinka tahansa.

Katsohan, tämä on oikea oikean parannussaarnan ensimmäinen kohta. Se ei ainoastaan nuhtele jotakin roskajoukkoa, jota maailmakin ja lakimiehet syntisiksi nimittävät – vaikka heitäkin on vakavasti nuhdeltava  -, vaan se käy kadotusutomioin juuri sellaisten kimppuun, jotka maailman silmissä ovat kaikkein hurskaimpia ja pyhimpiä – vaikkakin vailla sekä oman syntinsä että Kristuksen tuntemista  -, tekemättä katumuksesta meidän omaa, omilla ajatuksillamme toteutettua tekoa, sillä sellainen katumus käsittää ainoastaan muutamia irrallisisa tekoja; siinä ihmisten ensin täytyy kauan etsiskellä ja mietiskellä, millä tavalla, milloin ja kuinka usein hän on tehnyt syntiä, vaikka totta on, että se voi saada alkunsa yhdestä ainoasta synnistä, esimerkiksi siten, että Daavidia nuhdeltiin aviorikoksesta ja murhasta; vaan se käsittää koko elämän, se paiskaa sinut kerta kaikkiaan kuin taivaasta tulevalla ukonnuolella Jumalan vihan alle, selittää sinut helvetin lapseksi ja kauhistaa sydämesi, niin että maailma käy sinulle lopen ahtaaksi.

Teepä siis seuraava erotus. Se parannus, joka vielä kuuluu omien tekojemme piiriin, esimerkiksi oma katumukselle, ripittäytymiemme ja hyvittämisemme, sijoitettakoon lakimiesten ja lastenkoulujen huostaan – siellä avittakoon kurinpitoa ja ulkonaista harjoitusta -, mutta ehdottomasti se erotettakoon oikeasta, hengellisestä katumuksesta, jonka vaikuttaa Jumalan sana, missä ja milloin se on sattuakseen sydämeen; sydämen täytyy väristä ja vapista Jumalan vakaata ja kauhistavaa vihaa, tuskaltaan tietämättä, mikä neuvoksi.

Tällaista katumusta ja parannusta Raamattu monin esimerkein kuvaa. Kun esimerkiksi pyhä Paavali oli käännettävä – Apostolien tekojen 9. luku -, niin Kristus itse taivaasta saarnasi parannusta sanoen: ”Saul, Saul, miksi vainoata minua?” Ja on välittömästi käsillä vaikuttava voima: hän kaatuu äkkiä maahan ja vapisten sanoo: ”Oi, Herra, mitä tahdot minun tekemän?” Tämä on sitä oikeaa katumusta, jota ei ole kehitetty omista ajatuksista. Saulushan esiinty väkevässä uskossa ja luottamuksessa omaan, lainmukaiseen pyhyyteen, tietämättä mitään synnistä, jolla olisi ansainnut Jumalan vihan; mutta Kristus osoittaa hänelle ajan rahdussa, mikä hän on: hänen seurakuntansa vainooja ja murhaaja! Tätä hän ei ennen ollut käsittänyt, vaan oli pitänyt sitä erinomaisena hyveenä ja jumalalllisena kiivautena; mutta nyt hän sen tähden joutuu kauhun valtaan, joka hänelle osoittaa, että hän kaikkine lainmukaisine vanhurskauksinensa on Jumalan kiroama, ja hän ilostuu suuresti kuullessaan Kristukselta sen armollisen sanan, että hänkin pääseen armooan ja syntien anteeksiantamukseen. Samoin käy Apostolien tekojen 2. luvussa: Pietari astuu esiin helluntaipäivänä, käyden valtavalla ukkosenjylinällä käsiksi koko … kansaan: he olivat luvatun Kristuksensa, Jumalan Pojan, kavaltajia ja murhaajia; Raamattu kertoo (37. jakeessa): ”Kun he tämän kulivat, saivat he pistopn sydämeensä ja sanoivat apostoleille: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?”

Katsohan, juuri tämä on oikeaa katumusta: ajan rahdussa se ottaa sydämen valtaansa, tehden siitä niin huolestuneen ja hätäisen, että se tuntee Jumalan vihan ja kirouksen painon. Nyt se oppii näkemään nuo varsinaiset, vahvat pahkurat, joista se ennen ei ollut tietoinen, ja nyt sen täytyy sanoa: Voi, mitä minun on tekeminen? Tässähän on pelkkää vihaa, mutta valitettavasti minä en ennemmin ole siitä mitään tietänyt enkä sitä huomannut -. Samoinhan pyhä Paavalikin kertoo sen sanan voimsta, joka ilmaiseen Jumalan vihan: ”Minä elin ennen ilman lakia”, tosin sanoen, ylpeänä ja suruttomana, tietämättä mitstään synnistä ja Jumalan vihasta; mutta sitten tuli laki, se osui sydämeen, ja silloin synti virkosi: silloin vasta minä aloin tuntea Jumalan vihaa ja minä kuolin, toisin sanoen, minä jouduin vapisten tuskan ja toivottmuuden valtaan. Sitä minä en voinut kestää: minun olisi ollut pakko niiden kouriin sortua iankaikkisen kuoleman omaksi, ellei minua olisi siitä autettu.

Tämän jälkeen seuratkoon se toinen kohta, jota Kristus tässä käskee saarnata, nimittäin syntien anteeksiantamus. Ei näet suinkaan riitä se, että puhutaan ainoastaan synnistä ja Jumalan vihasta ja kauhistetaan ihmisiä. On tosin välttämätöntä sillä aloittaa, että synti opittaisiin näkemään synniksi ja tulisi tunnetuksi – että sitten myös osattaisin halata armoa -, mutta siihen alköön toki pysähdyttäkö, silläö siinä tapaukessa ei olisi käsillä mitään Kristusta, mitään autuutta, vaan pelkkä kuolema ja helvetti. Juudaksessa, siinä kavaltajassa, parannuksen ensimmäinen osa, nimittäin katumus ja synnin tuntemus, alkoi varsin anakarana, jopa liian anakarana, koskapa mikään lohdustus ei sitä seurannut, ja niin hän ei voinut sitä kestää, vaan syöksyi turmioon ja iankaikkiseen kuolemaan, niin kuin syöksyi kuningas Saul ja moni muu. Ei tämä vielä ole oikeaa eikä kokonaista, Kristuksen tahdon mukaista parannussaarnaa. Tällä kohdalla näet perkele varsin halukkaasti tarjoaa palvelustaan viljelemällä tätä saarnaa siitä huolimatta, että sitä ei ole hänelle uskottu, – alituisesti hän pyrkii käyttämään Jumalan nimeä ja sanaa, mutta vain pettämis- ja turmelemistarkoituksessa, jopa hän kääntää kummankin ylösalaisin: lohduttaa silloin, kun ei saa lohduttaa, tai sitten käyttää vain kauhistamista, siten ajaen epätoivoon. Herran Kristuksen tarkoitukena ei kuitenkaan ole saarnata parannusta siten, että jätetään omattunnot kauhistuksen valtaan, vaan siten, että niitä, jotka tuntevat syntinsä ja ovat sydämeltään katuvaisia, jälleen lohdutetaan ja rohkaistaan. Senpä tähden hän tässäkin heti liittää toisen kohdan: hän ei ainaostaan käske saarnaamaan parannusta, vaan myöskin syntien anteeksiantamusta; silloin tulee saarnatuksi, niinkuin hän itse sanoo, ”hänen nimessänsä”.

(Lähteenä Martti Lutherin kirkkopostilla, 1942. Suomentanut A.E.Koskenniemi, 360-363)

 

 

 

 

  1. Kyllä, tässä on asiaa minkä kirkkomme sivuuttaa lähes kokonaan.

    Luterilainen rippi synnin ja katumuksen asiassa katsoen parannuksen tekemiseen laittoi yhteen katolilaisesta vastaavasta synnintunnon ja katumuksen.

    Näin kirkossamme katumuksen sisällöksi tuli synnintunto minkä pappi on päästääkseen julkisesti tai henkilökohtaisesti.

    No, miten usein edellinen huomaa tai ymmärtää epäuskon hetkiä jolloin kertaalleen Armahdettu on pyytämässä tai rukoilemassa jo kertaalleen anteeksi saatua uudestaan anteeksi sydämessään.

    Näin syyllisyyden ja katumuksen asiaan on kirkossamme ”Opin Parantamisen Hengessä” kiinnitettävä Ihmisarvoisempaa huomiota.

    • Ei tarvitsisi selventää mutta kerropa dialogin tarpeellisuudesta edellämainittuun kun kirkko asiaan ei lähde myöntäen samalla aikaisemman kelvottoman Ihmisen psyykkeeen liittyvän kysymyksen parantumisesta aiemmin vaivanneeseen asiaan tarvitsevan säätöä Ihmisessä harjoittamassaan uskonnossa tullakseen kokonaisemmaksi elämässään, ja sen hallinnassa.

  2. Kun yritän soveltaa Lutherin saarnaa itseeni , niin se ei pure. Synnintunto ei herää , eikä anteeksiantamisenkaan. Lutherin saarna kuuluu toisenlaiseen maailmaan. Yleisestikin ottaen , en usko että joku joka ei koskaan ole kristillisessä ympäristössä elänyt edes ymmärtää mitä Luther ajaa takaa. Yksi yksityiskohta on hänen ahkerasti käyttämänsä termi Jumalan viha. Raamatussa kyllä puhutaan siitä mutta miksi Jumala vihaisi luotuansa? Itsehän Hän saattoi ihmisen kiusaukseen hyvin tietäen että hän lankeaisi. Muuttuiko siitä ihmisen DNA ja RNA niin että kyseessä ei ollut enää sama luotu ihminen ?

    Mutta yksi asian selvä ,syömällä hyvän ja pahan tiedon puusta lähti myös ihmisen tieteellinen ajattelu käyntiin ja sen tuloksista elämme tänä päivänä. Onko penisilliini ja insuliini syntiin lankeemuksen tulosta ja pitäisikö niitten keksimistä sen takia katua?

    • Varmaan ymmärrätkin, että ne ovat Jumalan hyviä lahjoja ihmiskunnalle. Synti on taas vastakohta Hänelle, pois kääntymistä ja vihaa. Tästä vihasta ja kadotuksesta Hän tahtoo pelastaa, ja on sen tehnytkin jo Poikansa kautta.

    • Olisikohan jo aika suomentaa näitä Martin tekstejä uudelleen? Aika vanhahtavaa tekstiä on ja paljon sellaista Kaanaan kieltä, joka monilta menee toisesta korvasta ulos. Tekemättä matkalla mitään vaikutusta.

    • No mutta Kettunen, nuo Jumalan hyvät lahjat oli mahdollista saada vasta kun oli vastoin kieltoa siis syönyt puusta, jossa on myös h y v ä tieto…Missä logiikka?

    • Ihmisen teki sen logiikan valinnan jo kaiken hyvän saaneena, tosin pahan pettämänä. Jumala järjesti siitä ulospääsyn, kuten kaikki Jeesuksesta tiedämme. Eikä ole muuta nimeä ja pelastusta tarjolla.

  3. Jumalan viha ja Vihan viinimalja.

    Antiikissa hyvin tynnettu jumala oli Zeus, ja häntä sanottiin myös Ukkosen jumalaksi. Yhä vieläkin kreikkalaiset ajattelevat, että ukkosenilmalla Zeus on hyvin vihainen. Monet viiniä juodessaan kaatavat tilkkasen maahan, eli uhraavat Zeukselle lepyttelyksi.

    Jumalan vihan viinistä puhuvat profeetat, mitä se tarkoittaa? Tarkoittaako se sitä, että liikaa viiniä tai väkevämpiä juovasta tulee agressiivinen ja tappalunhaluinen, ja Jeremian mukaan se on särvittävä loppuun saakka. Jeesus sanoo: ’ Maljani te kyllä juotte, mutta ette tee mitä minä sanon. ’
    Se voisi tarkoittaa myös sitä, että joku asia, kun sen kokee viimeiseen pisaraan tai huippuunsa, saa aikaan sen, että tulee halu muutokseen ja tapojensa parantamiseen. Näin se voi olla myös vihanviinin kanssa.

    Joka tapauksessa taivaalliset ilmiöt, ukkosenilmat, salamointi,
    tulivuorenpurkaukset, rajuilmat, myrskyt, tsunamit, pyörremyrskyt, tulvat, tulipalopakkaset, auringonpimennykset, kaamokset, ovat tietenkin vaikuttaneet siihen, että taivaallista jumalaa on pidetty julmana ja vihaisena, pelottavana Kaikkivaltiaana. Ei meistä ole hänelle sanomaan: Minkäs teit, kuoli paljon viattomia ihmisiä. Sensijaan, ihmisille on saarnattu, että teidän pahat teot saivat aikaan kaiken tuon, tehkää parannus.

    Luonnonilmiöt ovat olleet hyvin pelottavia, on täysin ymmärrettävää, että niitä on pidetty jumalan vihan ilmentyminä, kun mitään tieteellisiä selityksiä ei ole ollut. Ja muutamat suunnat ovat saaneet niistä sanoillensa vahvistusta, ovat tosin voineet itsekkin uskoa että jotkut sakramentit ja loitsut voivat lepytellä luonnon jumalia.

    • Luonnonjumalien ts.kaikkien epäjumalien palvonta onkin Perkeleen palvelusta Raamatun mukaan, vastakohtana elävän Jumalan palvomiseen. Hän lähestyi meitä Pojassaan Jeesuksessa, yhä vieläkin armossaan sanansa saarnassa ja sakramenteissa.

  4. Samuel Kettunen

    Naisena minä olen kirkkoisien kertoman mukaan juuri Perkeleen porttikäytävä, mutta tälle paikalle on pantu, ja minkäs minä sille voin. Ei tullut Poikaa minusta, koska siittiöuinnissa voitin kaikki pojat.

    Jos väität etteivät luonnonvoimat ole eläviä ja toimivia, niin todennäköisesti et ole niitä nähnyt.

    Ennen vedenpaisumusta kerrotaan tapahtuneen, että jumalat pitivät kokousta, olivat kyllästyneet meluaviin ihmisiin ja suunnittelivat hävittävänsä koko sakin. Oli jumalan poika Ea, joka rakasti ihmisiä ja yritti puhua heidän puolestaan, että säästäisi edes joitakin, mutta oliko Pojalla valtaa jumalien yli. Ei ollut, kuten ei lapsella vielä ole.

    Tietysti sinä voit puhua Jeesukselle, että ei enää ukkosenilmoja, eikä muitakaan hirmuisia tulivuorenpurkauksia. Katsotaan sitten, miten menee. Jos vaikka pilvet kääntyvät samaan suuntaa, eivätkä enää törmäile niin sähköisesti toisiinsa.

  5. Samuel Kettunen

    Tertullianuksen kerrotaan sanoneen:

    ” Nainen, tuo Perkeleen porttikäytävä, joka niin helposti houkutteli jumalan kuvan, miehen syntiin. ”

    Tästä selvästi ilmenee, että vain mies on jumalan kuva, eli jumala on miespuolinen joka selittää myös ankaruuden.

    Miehillä ei ole empatiakykyä, joka ilmenee myös Tertullianuksen lauseesta, hänellä ei tule mieleenkään, että miltä naisista voi tuntua tuollainen sanonta, ja kuinka pitkät vaikutukset sillä voi olla. Täysin välinpitämättömästi hän heittelee mielipiteitään, saarnaamistaan, joihin pojat tarttuvat kuin jumalan sanaan, ja siitä syntyy heikompien alistaminen ja hyväksikäyttö, jota pidetään niin oikeana kun ovat Perkeleestä ja pojat jumalasta.

    Säälittäisi, jos ei olisi niin tyhmää .

    • Kosti
      kirjoituksista päätellen se että hän oli epäonnistunut luomaan täydellistä kuvaa itsestään.

    • Markku, en oikein näe ongelmaa siinä, etteikö Jumala olisi onnistunut luomaan täydellistä kuvaa ihmisessä siten, että kaikki oli hyvää, kuten kirjoitusten alun kaksi ensimmäistä lukua antaa ymmärtää. Sen jälkeen jotakin tapahtui ihmisen mielessä, joka vaikutti myös hänen käyttäytymiseensä.

  6. Kaikki, mitä puhumme täällä ihmisen lumisesta, on sen tosiasian kiertämistä , että ihmistä ei luotu Raamatun kuvauksen mukaan valmiiksi olioksi , vaan olemme evolutionarisen kehityksen tulos , ollen sukua kaikelle elolliselle. Tästä on seurauksen se , että emme ole koskaan langenneet syntiin , vaan päinvastoin , emme vielä ole kehittyneet tarpeeksi lähelle ajateltua Jumalankuvaa. Toisaalta, kun ajattelee kaikkea sitä mitä ihmisparat joutuvat kestämään poloisella maapallolla , niin syntyy helposti vaikutelma siitä että olemme Jumalan vihan ja rankaisujen kohteena.

    • Kyllä, ja juurikin näin.

      Vaikuttaa kuitenkin kirkoissa olevan eskatogista odotuksen täyttymistä siinä määrin ettei ajatuksiin valoa pääse enempää.

    • Itseasiassa kirkon opetus perisynnin vaikutuksista on Ihmisarvon vastainen ja moinen Ihmisen kriminalisointi pitäisi lailla kieltää.

    • Niin sitä nyt koetetaankin, uudella v-puheen tulkinnoilla.. Ihmisyyden lahjan antajaa Jumalaa kohtaan täällä ihmiset mukamas raivoaa, vaikka Hän haluaa pelastaa kaikesta synnin vallasta meidät ja antoi hyvät elämän kehykset.

  7. Raamatusta nousee kyllä esiin toisenlainen ulottuvuus, jossa ihminen pelastetaan ruumiin lunastamisen kautta Taivaalliseen, eli pois tästä luomakunnasta, joka ei ole ihmisen lopullinen päämäärä. Näyttääkin siis Raamatun valossa siltä, että tämä näkyvä on vain lihan temmellys kenttä ja sellaisena myös pysynee… loppuun asti. Ihminenhän on karkoitettu Paratiisista ja elämme nyt ns. kuolleessa tilassa, synnin alla. (Kol.3:3)

    ”Sillä kaikki, joita Jumalan Henki kuljettaa, ovat Jumalan lapsia. Sillä te ette ole saaneet orjuuden henkeä ollaksenne jälleen pelossa, vaan te olette saaneet lapseuden hengen, jossa me huudamme: ”Abba! Isä!”
    Henki itse todistaa meidän henkemme kanssa, että me olemme Jumalan lapsia.
    Mutta jos olemme lapsia, niin olemme myöskin perillisiä, Jumalan perillisiä ja Kristuksen kanssaperillisiä, jos kerran yhdessä hänen kanssaan kärsimme, että me yhdessä myös kirkastuisimme. Sillä minä päätän, että tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole verrattavat siihen kirkkauteen, joka on ilmestyvä meihin.
    Sillä luomakunnan harras ikävöitseminen odottaa Jumalan lasten ilmestymistä.
    Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle-ei omasta tahdostaan, vaan alistajan-kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen.
    Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta. Room.8:14-23

    Näistä lähtökohdistaan käsin myös Lutheria on helpompi ymmärtää, joka ajatteli pitkälti, että maailma menee menojaan ja palvelee tämän maailman ruhtinasta parhaansa mukaa, mutta Kristityn matka kulkee toiseen suuntaan, iloisesti palvellen kaikkia ja kärsivällisyydellä kohdellen niitäkin, jotka eivät Jumalasta ja Hänen sanoistaan perusta… Kristitty odottaa Taivaallisia. (Hebr.13:14)

    Olisko kuitenin niin, että ihminen kuvittelee olevansa ns. vapaa, kun toteuttaa omaa tahtoaan, vaikka juuri siten palveleekin juuri Jumalan vastutajaa… Vasta synnin paljastuttua ihminen ymmärtää, että Jumalan tahto on hänelle vastenmielinen ja vasta sen kautta ihminen ymmärtää oman luonteensa raadollisuuden. Pyhä Henki tullessaan ihmiseen paljastaa ensimmäisenä synnin.

    Näin ollen maailmassa on paljon niitä, jotka eivät paljoakaan Jumalan tahdosta perusta, vaan he puuhastelevat omiaan ja puhuvat sen mukaan, ja niitä taas on vähän, jotka turvaavat yksin Kristukseen.

    • Luomisen kahdeksannen päivän lahjoja silloiselle Ihmisen anomalian erijatkuvuudelle, mistä kertoo sana Jumalan kieltäneen, hyvin ovat olleet orastavat lahjat omassatunnossa ja kyvyssä valita.

      Kohtuullisestikin voi huomata edellinen, kuudennen päivän Ihmisen anomaliaa Jumala käski, tulevaisuuteen katsoen asiana Ihmisen kohoaminen historiassaan moraalisena olentona joka ajan mittaan tekisi samaa myös henkisissä kyvyissään ja tasossaan, ja eikö Jeesus tätä tullut juuri kirkastamaan.

      Kun kirkot tämän kieltävät ovat ne väärällä ja pimeällä asialla mikä hyvin voijohtaa sukupuumme häviämiseen tällä planeetalla.

      Onko kirkoissa koskaan tultu ajatelleeksi kyseessä olevan vajavuustila niiden todistuksessa millä voi olla suuria ja hirvittäviä vaikutuksia Ihmisten mieleen.

  8. Pekka Veli Pesonen. Lutherin Kirkko- ja Huonepostilla olisi tosiaan syytä suomentaa uudestaan. Kirkkopostillan suomentaja A. E. Koskenniemen käännösratkaisut olivat kankean kirjaimellisia osin omintakeisia: luostari ei ollut luostari vaan sulkio (latinan luostaria merkitsevästä sanasta claustrum). Huonepostilla taas on sujuvampaa N. E. Vainion käsialaa). Lisäksi nykyisistä laitoksista puuttuvat monet vielä Lutherin aikana vietetyt pyhäpäivät.

    • Itse en huomaa tarkoitusta kääntää uudestaan asian katsomisessa. Onhan englantilainenkin, jo 1500.taa luvulla syntynyt Raamatun käännös hyvä, ja kielellä on muutakin hyvin säilynyttä.

      Lutherin todistus on juuri sitä mitä sen täytyykin olla. Siinä kurotetaan sinne minne sanoilla ei uskoisi pääsevän tavoittamattoman katsomisessa, vrt.Kierkegaard.

      Nykysuomennos katsoisi tämän tärkeimmän poisjättämistä.

Tämän kirjoituksen sisältönä on ote Lutherin saarnasta (Lutherin kirkkopostilla II, 1942, 360-363). Tässä on siis vain osa tuosta saanasta. Luhterin saarnan lähtökohtana on ollut Luuk. 24:47.

Samoin Kristuskin Johanneksen evankeliumin 16. luvussa (8. jakeessa) sanoo Pyhän Hengen – parannussaarnalla – nuhtelevan maailmaa synnin tähden. Tällaista parannusta ei, niin kuin yllä sanottiin, järki kykene opettamaan, vielä vähemmän ominen voiminensa aikaansaamaan, vaan sitä täytyy saarnata, niin kuin Kristus tässä sanoo, yli järjen, ymmärryksen ja viisauden käyvänä ilmauksena, niin kuin pyhä Paavalikin Roomalaiskirjeen 1. luvussa (18. jakeessa) sitä nimittää taivaallliseksi ilmestyksekseksi sanoessaan: ”Jumalan viha ilmestyy taivaasta”. Mikään järki, kukaan lainoppinut ei sano minulle, että minä olen syntinen, Jumalan vihan ja kadotustuomion alainen silloin, kun olen varastamatta, ryöstämättä, avion rikkomatta, vaan ne sanovat minulle, että minä olen hurskas, kunniallinen mies, jossa kenelläkään ei ole mitään nuhdeltavaa eikä moitittavaa, jopa lisäksi pyhä munkki. Ken ottaisi uskoakseen, että minä tämmöisellä erinomaiselle elämälläni, mikäli olen vailla uskoa, ansaitsen ainoastaan Jumalan vihan ja moisella kauniilla jumalanpalveluksella ja ankaralla harjoituksella, johon olen ryhtynyt ilman Jumalan sanaa, omasta mielijohteestani, harjoitan pelkkää kauhistavaa epäjumalanpalvelusta, näin itse tuomitsen itseni syvemmälle helvetin kadotukseen kuin muut, julkisyntiset.

Niinpä ei olekaan mikään ihme, että maailma kuunnellessaan tätä parannussaarnaa, jolla sitä nuhdellaan, vain vähäiseltä osalta omaksuu sen, mutta että enemmistö, varsinkin älykkät ja pyhät, sitä halveksivat, jopa jäykennetyin niskoin puhelevat: ”Mitä! Tottako tuo? Pitääkö minun suostua siihen, että ihmiset, jotka tulevat esittämään uutta, tuntematonta oppia, soimaavat minua syntiseksi ja kadotukseen tuomituksi? Mitä minä sittenolen tehnyt? Olenhan minä toki mitä vakavimmin pidättynyt synneistä ja harrastanut hyvän toteuttamista. Onko se kaikki siis tyhän veroista? Olisiko siis koko meitä ennen elänyt maailma kaikessa siinä, minkä teki ja minkä eli, käynyt harhaan ja joutunut tuomioon? Kuinka on mahdollista, että Jumala näin heittäisi koko maailman sen oman onnen nojaan, selittäen kaikki kelvottomina kadotukseen tuomituiksi? Eikö mitä, perkele on käskenyt sinua saarnata noin!”  Näin he suojaavat ja vahvistavat itseään katumattomuudellaan, pilkkaamisella ja hänen sanansa vainoamisella, kuormaten kannettavakseen Jumalan vihaa yhä livääntyvässä määrin.

Kaikesta huolimatta tämä ratkaiseva julistus on käynnissä, raivaten teinsä yhä eteenpäin, niin kuin Kristus tässä käskeekin sitä suoraan saarnaamaan kaikkien kansojen keskuudessa, kaikkialla, minne tulevat, vaatimaan jokaista tekemään parannusta, ja sanomaan, ettei kukaan, joka tätä saarnaa ei omaksu, voi päästä pakoon Jumalan vihaa eikä tulle autuaaksi. Hänhän on juuri noussut kuolleista pannakseen alulle valtakuntansa: tätä on saarnattava ja se on niiden omaksuttava, joiden pitää ja jotka tahtovat tulla autuaaksi, vihstukoon siitä sitten maailma, perkele tai helvetti kuinka tahansa.

Katsohan, tämä on oikea oikean parannussaarnan ensimmäinen kohta. Se ei ainoastaan nuhtele jotakin roskajoukkoa, jota maailmakin ja lakimiehet syntisiksi nimittävät – vaikka heitäkin on vakavasti nuhdeltava  -, vaan se käy kadotusutomioin juuri sellaisten kimppuun, jotka maailman silmissä ovat kaikkein hurskaimpia ja pyhimpiä – vaikkakin vailla sekä oman syntinsä että Kristuksen tuntemista  -, tekemättä katumuksesta meidän omaa, omilla ajatuksillamme toteutettua tekoa, sillä sellainen katumus käsittää ainoastaan muutamia irrallisisa tekoja; siinä ihmisten ensin täytyy kauan etsiskellä ja mietiskellä, millä tavalla, milloin ja kuinka usein hän on tehnyt syntiä, vaikka totta on, että se voi saada alkunsa yhdestä ainoasta synnistä, esimerkiksi siten, että Daavidia nuhdeltiin aviorikoksesta ja murhasta; vaan se käsittää koko elämän, se paiskaa sinut kerta kaikkiaan kuin taivaasta tulevalla ukonnuolella Jumalan vihan alle, selittää sinut helvetin lapseksi ja kauhistaa sydämesi, niin että maailma käy sinulle lopen ahtaaksi.

Teepä siis seuraava erotus. Se parannus, joka vielä kuuluu omien tekojemme piiriin, esimerkiksi oma katumukselle, ripittäytymiemme ja hyvittämisemme, sijoitettakoon lakimiesten ja lastenkoulujen huostaan – siellä avittakoon kurinpitoa ja ulkonaista harjoitusta -, mutta ehdottomasti se erotettakoon oikeasta, hengellisestä katumuksesta, jonka vaikuttaa Jumalan sana, missä ja milloin se on sattuakseen sydämeen; sydämen täytyy väristä ja vapista Jumalan vakaata ja kauhistavaa vihaa, tuskaltaan tietämättä, mikä neuvoksi.

Tällaista katumusta ja parannusta Raamattu monin esimerkein kuvaa. Kun esimerkiksi pyhä Paavali oli käännettävä – Apostolien tekojen 9. luku -, niin Kristus itse taivaasta saarnasi parannusta sanoen: ”Saul, Saul, miksi vainoata minua?” Ja on välittömästi käsillä vaikuttava voima: hän kaatuu äkkiä maahan ja vapisten sanoo: ”Oi, Herra, mitä tahdot minun tekemän?” Tämä on sitä oikeaa katumusta, jota ei ole kehitetty omista ajatuksista. Saulushan esiinty väkevässä uskossa ja luottamuksessa omaan, lainmukaiseen pyhyyteen, tietämättä mitään synnistä, jolla olisi ansainnut Jumalan vihan; mutta Kristus osoittaa hänelle ajan rahdussa, mikä hän on: hänen seurakuntansa vainooja ja murhaaja! Tätä hän ei ennen ollut käsittänyt, vaan oli pitänyt sitä erinomaisena hyveenä ja jumalalllisena kiivautena; mutta nyt hän sen tähden joutuu kauhun valtaan, joka hänelle osoittaa, että hän kaikkine lainmukaisine vanhurskauksinensa on Jumalan kiroama, ja hän ilostuu suuresti kuullessaan Kristukselta sen armollisen sanan, että hänkin pääseen armooan ja syntien anteeksiantamukseen. Samoin käy Apostolien tekojen 2. luvussa: Pietari astuu esiin helluntaipäivänä, käyden valtavalla ukkosenjylinällä käsiksi koko … kansaan: he olivat luvatun Kristuksensa, Jumalan Pojan, kavaltajia ja murhaajia; Raamattu kertoo (37. jakeessa): ”Kun he tämän kulivat, saivat he pistopn sydämeensä ja sanoivat apostoleille: ”Miehet, veljet, mitä meidän pitää tekemän?”

Katsohan, juuri tämä on oikeaa katumusta: ajan rahdussa se ottaa sydämen valtaansa, tehden siitä niin huolestuneen ja hätäisen, että se tuntee Jumalan vihan ja kirouksen painon. Nyt se oppii näkemään nuo varsinaiset, vahvat pahkurat, joista se ennen ei ollut tietoinen, ja nyt sen täytyy sanoa: Voi, mitä minun on tekeminen? Tässähän on pelkkää vihaa, mutta valitettavasti minä en ennemmin ole siitä mitään tietänyt enkä sitä huomannut -. Samoinhan pyhä Paavalikin kertoo sen sanan voimsta, joka ilmaiseen Jumalan vihan: ”Minä elin ennen ilman lakia”, tosin sanoen, ylpeänä ja suruttomana, tietämättä mitstään synnistä ja Jumalan vihasta; mutta sitten tuli laki, se osui sydämeen, ja silloin synti virkosi: silloin vasta minä aloin tuntea Jumalan vihaa ja minä kuolin, toisin sanoen, minä jouduin vapisten tuskan ja toivottmuuden valtaan. Sitä minä en voinut kestää: minun olisi ollut pakko niiden kouriin sortua iankaikkisen kuoleman omaksi, ellei minua olisi siitä autettu.

Tämän jälkeen seuratkoon se toinen kohta, jota Kristus tässä käskee saarnata, nimittäin syntien anteeksiantamus. Ei näet suinkaan riitä se, että puhutaan ainoastaan synnistä ja Jumalan vihasta ja kauhistetaan ihmisiä. On tosin välttämätöntä sillä aloittaa, että synti opittaisiin näkemään synniksi ja tulisi tunnetuksi – että sitten myös osattaisin halata armoa -, mutta siihen alköön toki pysähdyttäkö, silläö siinä tapaukessa ei olisi käsillä mitään Kristusta, mitään autuutta, vaan pelkkä kuolema ja helvetti. Juudaksessa, siinä kavaltajassa, parannuksen ensimmäinen osa, nimittäin katumus ja synnin tuntemus, alkoi varsin anakarana, jopa liian anakarana, koskapa mikään lohdustus ei sitä seurannut, ja niin hän ei voinut sitä kestää, vaan syöksyi turmioon ja iankaikkiseen kuolemaan, niin kuin syöksyi kuningas Saul ja moni muu. Ei tämä vielä ole oikeaa eikä kokonaista, Kristuksen tahdon mukaista parannussaarnaa. Tällä kohdalla näet perkele varsin halukkaasti tarjoaa palvelustaan viljelemällä tätä saarnaa siitä huolimatta, että sitä ei ole hänelle uskottu, – alituisesti hän pyrkii käyttämään Jumalan nimeä ja sanaa, mutta vain pettämis- ja turmelemistarkoituksessa, jopa hän kääntää kummankin ylösalaisin: lohduttaa silloin, kun ei saa lohduttaa, tai sitten käyttää vain kauhistamista, siten ajaen epätoivoon. Herran Kristuksen tarkoitukena ei kuitenkaan ole saarnata parannusta siten, että jätetään omattunnot kauhistuksen valtaan, vaan siten, että niitä, jotka tuntevat syntinsä ja ovat sydämeltään katuvaisia, jälleen lohdutetaan ja rohkaistaan. Senpä tähden hän tässäkin heti liittää toisen kohdan: hän ei ainaostaan käske saarnaamaan parannusta, vaan myöskin syntien anteeksiantamusta; silloin tulee saarnatuksi, niinkuin hän itse sanoo, ”hänen nimessänsä”.

(Lähteenä Martti Lutherin kirkkopostilla, 1942. Suomentanut A.E.Koskenniemi, 360-363)