Tiina Rautakorpi kirjoitti viime viikon lehdessä esseen dialogista. Juuri ja juuri kiinnostuin riittävästi lukeakseni sen. Kiinnostuksen herätti otsikointi: Dialogi on menetelmä nöyrille ja epätäydellisille. En ymmärtänyt kaikkea mitä siinä sanottiin, kuten miten innovaatioyhteiskunta ja diversiteetti liittyvät dialogiin, enkä tunne venäläistä dialogin filosofia Mihail Bahtinia. Se mitä hänen yhteydessä sanottiin tuntui kuitenkin tärkeältä: ”Historia osoittaa, että oikeus ajatella ja toimia toisin kuin muut on ollut kullanarvoista, ja sen avulla ihmisyhteisö on säilynyt myös yksiäänisten, vain muutamien ryhmien etuja ajavien historiallisten vaiheiden yli.”
Esseen loppu palkitsi lukemisen, ja avasi minulle dialogista jotakin aivan uutta. Esseen kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja televisiotutkija, ja niiden lisäksi myös seurakunnan luottamushenkilö. Hänen mukaansa ”Dialogissa toiminnan rajoitukset käännetään toimintamahdollisuuksiksi. Dialogi mullistaa seurakunnan päätöksentekojärjestelmän. Siihen otetaan mukaan tasaveroisesti sekä kaikki työntekijät että kaikki seurakuntalaiset. Seurakunnan ensimmäinen huoli on varmistaa päivittäin, että kaikkia sen jäseniä kuunnellaan.
Miksi emme antaisi vapaaehtoisille tilan avaimia tai mahdollisuutta tehdä kirkon keskustelukanavia ja striimauksia nettiin?
Miksi emme pyytäisi kommenttia siltä, joka istuu aina hiljaa?
Miksi emme toisi eri ikäisiä ja erityisryhmiä yhteiseen keskusteluun työmuodoista?”
En ole osannut ajatella, että juuri dialogi voi johtaa tällaisiinkin asioihin ja kysymyksiin. Ainakin 1980-luvulta asti lisääntynyt puhe dialogista – myös kirkollisissa yhteyksissä – on itselleni näyttäytynyt lähinnä tärkeältä asenteelta toisella tavalla uskovia kohtaan, tai sitten akateemiselta hienostelulta teoreettisella tasolla. Samalla olen miettinyt pääni puhki, mitä dialogi on suomeksi. Miksi tarvitaan vieraita kieliä asioista, joilla saattaa olla merkitystä myös tavallisille ei-akateemisille? Miksi yksinkertainen ilmaus vuoropuhelu tai hyvä keskustelu ei riitä?
Onko syynä sama mikä tuli ilmi Janne Saarikiven YLEn kolumnissa: On yksinkertaisesti asioita, joita ei oikein voi sanoa suomeksi. Kieltämättä vaikeaksi menee pelkän sanakirjan kanssa. Kreikan kielen sana dia tarkoittaa kautta, ja logos tarkoittaa sanaa tai sanan merkitystä tai sisältöä. Sen mukaan dia-logos tarkoittaa merkityksen tai ymmärryksen virtausta keskustelijoiden lävitse. Dialogin voi sanoa myös tarkoittavan toimintaa sanan tai sanojen kautta tai merkitysten läpi kulkemista. Kuulostaa sekä tärkeältä että vaikean teoreettiselta.
Dialogi saattaa olla samankaltainen uudissana kuin parisuhde. Kun ei voi tai haluta puhua vanhanaikaisesti rakkaudesta tai rakkaussuhteesta (tai avioliitosta, koska liittoja on niin monia muitakin), puhutaan kaikenkattavasti ja neutraalisti ihmissuhteesta. Mainitsemani essee osoittaa, että samalla tavalla vuoropuhelusta puhuminen ei riitä vaan pitää puhua juuri dialogista, joka tuo asiaan paljon lisäsisältöä vuoropuhelun ja keskustelun laatuun sekä sen seurauksiin. Tosin liian usein se lisäsisältö jää näkymättömäksi.
SITRAn nettisivuilta löytyy kokonainen artikkelisarja dialogista, joukossa hyvä kirjoitus siitä mikä tekee dialogin https://www.sitra.fi/artikkelit/mika-tekee-dialogin-dialogisen-vuorovaikutuksen-tunnuspiirteet-ja-edellytykset/. Se päättyy mainintaan kansainvälisesti tunnetusta organisaatiokonsultista (milloin opimme tulemaan toimeen ilman näitä apuveijareita!?) William Isaacsista. Hän sanoo dialogin olevan usein ”pitkä, useita kriisejä sisältävä prosessi, jonka tuloksena osanottajat oppivat näkemään todellisuuden uudella tavalla. Dialogi ei välttämättä johda harmoniaan tai erimielisyyksien katoamiseen, vaan ymmärryksen laajenemiseen, uuden oppimiseen tai uusien ratkaisujen tuottamiseen”.
Kuuntelevassa keskustelussa ymmärrys lisääntyy ja seurauksena on uudella tavalla toimiminen.
Asiantuntijat kun puhuvat keskenään alansa koodikieltä niin dialogi toimii. Muut eivät kieltä ymärrä. Eikä heiltä siinä sitä edes odoteta. Uskonnollisessa kielenkäytössä jään ihmettelemään usein sitä, miksi viitataan joihinkin Raamatun kohtiin, mutta ei lainkaan selitetä mistä näkökulmasta asia liittyy kyseiseen asiaan. Usein koko viittaus jää aivan käsittämättömäksi, jollei kertomusta tunne. Tuonkaltainen viittaus katkaisee vuorovaikutuksen ja katko voi jäädä päälle. Hengellisen puhjan ja kirjoittajan luulisi kuitenkin pyrkivän erityisesti siihen, että hänen esitystään kuuneltaisiin ja se myös ymmärrettäisiin.
Lainataan pitkiä pätkiä Raamatusta, mutta lukeeko niitä joku? Epäilen. Ne hypätään yli ja kasotaan mistä kirjoittajan omat ajatukset uudelleen alkaa. Puhetta pidettäessä on eri tilanne ja silloin tekstin luku on paikallaan. Mikäli se myös selitetään.
Mistä kysymys dialogista on nyt noussut esiin. Aiotaanko pyörä keksiä uudestaan? Dialogi ei ole mikään uutuusilmiö, päinvastoin se on ikivanha ihanne sellaiseen keskustelu jossa ollaan suhteellisen tasapuolisia . Siinä annetaan ja saadaan. Normaalit suunnittelukokoukset ovat luonteeltaan dialogiaa. Dialogi voi häiriintyä jos ryhmässä on joku dominoiva hahmo , esimerkiksi kirkkoherra, joka ei osaa vetäytyä taustalle. Ei dialogin ideaa tarvitse mystifioida. Ilmiönä se on yhtä vanha kun yhteiset ongelmat jotka pitää yhdessä ratkaista. Aina löytyy autoritäärisiä johtajatyyppejä jotka eivät tunne itseään ja haluavat sanella sen mitä ja miten tulee hommat hoitaa. Mutta nykyaikana jo pitkään on demokraattinen johtajuus se josta on tullut normi ja dialogi kuuluu demokratian olemukseen .
Markku Hirn palautti hyvällä kommentillaan keskustelun lähtötelineisiin. Mikä tässä dialogissa nyt on niin ihmeellistä ja ei nyt tehrä numeroo yhrestä rialookista, sehän on vanha asia. Ja oma syyni, kun kirjoitan usein epäselvästi: tarkoitus ei ollutkaan kirjoittaa dialogista, vaan ihmisten kuuntelemisesta ja erityisesti seurakuntalaisten ja seurakunnan työntekijöiden välisestä dynamiikasta, siksi haluan vähän jatkaa.
Ajattelen nimittäin, että on olemassa joitakin ns. ”taskuja”, joihin Markun esittelemä itsestäänselvä dialoginen keskustelu ja toiminta ei ole asettunut. Armeija ja maanpuolustus ovat kai ilmeisimmät ympäristöt joissa sitä ei edes tarvita, voi olla muitakin. Minä kirjoitan näitä juttuja omasta melko kapeasta kokemusmaailmastani, ja kirkon lähetystyö on yksi niistä. Sen piirissä on edelleen varauksellista suhtautumista dialogin autuuteen. Osa Raamatun auktoriteettiin luottavista on pitkään ollut taipuvainen perustelemaan Raamatun arvovallalla oman autoritatiivisen suhtautumisen muiden uskontojen edustajiin, mikä vaikeuttaa kuuntelevaa keskustelua ja toisilta oppimista. En mielelläni menisi tähan aiheeseen tällä kertaa.
Blogini pointti on se käsitykseni, että myös seurakunnan elämässä ja toiminnassa tarvittaisiin lisää sitä dialogisuutta, joka kuuntelee ja oppii uusia asioita. Tällä alueella Raamatun auktoriteettia vastaa se auktoriteetti, joka tulee koulutuksesta, ammatista ja asemasta (ja osittain myös virasta, mikä ei tässä yhteydessä ole pääasiana). Niistä on seurannut seurakunnan elämään ja toimintaan sellaista virkamiesmäisyyttä, hallintokulttuuria ja ylenpalttista ”vastuun kantamista”, jossa seurakuntalaisista tulee enemmän ohjailtavaa resurssia kuin itse- tai yhdessä ohjautuvia toimijoita.
En minä dialogista ole tässä tekemässä numeroa, vaan tartuin hyvän esseen ajatukseen siitä, että niin seurakunnan hallinnossa kuin toiminnassakin oikein ymmärretylle kuuntelevalle keskustelulle olisi paljon tarvetta. Lisäksi yritin sanoa, että en oikein pidä itse dialogi-sanasta. Jo sen käyttäminen saattaa antaa toiselle osapuolelle etumatkan, jos toinen osapuoli ei ole täysin perillä sanan ”itsestään selvästä” merkityksestä. Olen yksinkertaisista lähtökohdistani johtuen vähän allerginen kaikenlaisille sivistyssanoille ja akateemiselle keskustelulle. Pelkään että seurakunnissamme on enemmän teoreettista tietoa dialogista kuin sellaista kuuntelevaa keskustelua josta seuraa uudenlainen yhteinen toiminta.