Meitä sisaruksia oli Monta. Ei ihan niin Monta kuin joissain perheissä, mutta Monta. Sen olin kuullut usein, hyvin painokkaalla tai kauhistuneella tai hämmästyneellä äänellä. Niin nuorella äidillä niin Monta. Kovin Monta. Siunatun Monta. Monta.

En olisi halunnut olla Niin Monta. Olisi halunnut äidin sylin ja isältä aikaa. Mutta oli pikkusisaruksia ja isosisaruksia ja kaikkea. Työtä. Kotitöitä. Aina. Ja työ tarkoitti Väsymystä. Sitä oli ihan liikaa meillä.

Minä toivoin syliaikaa, satuaikaa, jutteluaikaa, hellimistä, hassuttelua. Oli meillä mummu ja tädit ja kaikki. Hyviä ihania ihmisiä, jotka ottivat syliin, juttelivat, kertoivat, kuuntelivat, lauloivat ja pitivät sylissä. Mutta minä kaipasin sitä kaikkea äidiltä ja isältä ja paljon paljon enemmän. Tiesin, että se oli aivan mahdoton toivomus. Syli.

Meillä kävi vieraita, niinkuin nyt uskovaiset kylästelevät ja talostelevat ja pitävät huolta toisistaan. Juttelevat ja kahvittelevat kauniista kupeista lusikat kilisten. Siinä samalla saattoi kiivetä syliin jollekulle aikuiselle.Niin minä tein. Kiipesin syliin tai nojasin polveen, silittelin ja tunsin lämmön, joka ihmisissä on. Moni otti kainaloon, jutusteli muutaman sanan, silitteli selkää tai poskea ja minä nautin siitä. Kaikki lapset nauttivat hellimisistä ja Sylistä.

Pyhäkoulussa ja seuroissa puhuttiin Hyvästä Paimenesta, joka kantaa lampaita sylissään. Katsoin iltaisin parrakasta lammaspaimenta pyhäkoulutaulussa ja toivoin, että minulla olisi oma lammaspaimen-isä pitämässä sylissä. Äiti olisi huivipäinen nainen, kuin siinä sveitsiläissadussa lehmineen ja lampaineen. Äidillä olisi aina aikaa ja lämmin hymy minulle. Ei koskaan kiirettä ja väsymystä. Sitä minä toivoin, kunnes nukahdin.

Yksi aikuisista otti aina syliin. Sillä oli aikaa. Ja minä käperryin kainaloon, silitin ja olin ihan pieni, kunnes tuli lämmin tai joku toinen lapsista vuorollaan syliin.

Sitten saattoi nojata polveen, kuunella puheensorinaa ja silitellä pehmeänkarheita housuja. Leikin, että käsi oli auto ja se ajeli pitkin housunsaumoja polvesta alas ja taas ylös, pitkin saumaa toiseen polveen ja alas ja taas ylös. Siinä sai olla lähellä ja kuvitella olevansa sylissä.

Silitin, silitin ja ajelin edestakaisin, kunnes...

Enkä minä tiennyt mitä se oli, mutta jatkoin ajelemista...

Kunnes...ajeleminen ei ollutkaan enää kivaa ja menin lastenhuoneeseen, ihan hiljaa, hipihipihiirenhiljaa...

Toisella kertaa minä kaipasin taas syliä, kiipesin lähelle, olin vuorollani sylissä ja sitten ajelin saumoja...

Kunnes...kunnes.

Se oli asia, josta minä en tiennyt mitään. Enkä saanut valita, että tulin tietämään. Aivan liian pian.

Se asia, joka oli ajelua, Kunnes...

Siitä minä tiesin, että kaikki lopulta oli minun syytäni. Jos ei olisi ollut Kunnes-asiaa, mitään ei olisi tapahtunut. Jos Minä en olisi halunnut syliä, ei koskaan olisi ollut Kunnes.

Sylistä tuli syyllisyys, lopultakin. Kovin pian. Liian pian.