Seurakuntarakenneuudistuksen hylkääminen kirkolliskokouksen täysistunnossa juuri ennen maaliviivaa ja monen vuoden valmistelun ja käsittelyn jälkeen oli ainakin minulle sen verran kova juttu, että se yhä pyörii mielessä. Teen vielä ainakin tämän verran surutyötä, vaikka asia on ”kirkon piirissä” yritetty unohtaa mahdollisimman nopeasti.

”Eihän se niin tärkeä asia lopulta ollut. Kyllä kirkon hallintoa voidaan uudistaa muutenkin ja ilman kyseistä lakimuutosta.”

Myös jotkut vastaan äänestäneet ovat kuitenkin tunteneet tarvetta puolustaa (muun muassa Kotimaa 11.6.2015) äänestyskäyttäytymistään, ehkä heitäkin se jäi vaivaamaan.

Perussyy uudistuksen kaatumiseen lienee ollut, että määrävähemmistö ei luottanut uudistuksen tavoitteiden toteutumiseen ja sen perusteluihin. Enemmistö luotti, vähemmistö ei.

Suurin julki tuotu perustelu lakiuudistusta vastaan oli pakko. ”Voisin sen muutoin hyväksyä, mutta kun siinä on se pakkopykälä.” Yksi perustelu uudistusta, nimenomaan sen pakkopykälää vastaan oli, että yhteistyötä voidaan kehittää yhtä hyvin, ellei paremminkin, vapaaehtoisesti kuin lain pakottamina ja seurakuntayhtymiin kuuluen.

Toki kaikissa laeissa on pakkopykälä; laki on noudatettava, se ei voi olla vapaaehtoista. Tässäkin asiassa sille oli perustelunsa, enkä niitä tässä toista.

Vapaaehtoista yhteistyötä tehdään ja kehitetäänkin edelleen, mutta olen havainnut myös toisenlaista ilmaa: ”ei tehdä, kun ei kerran pakkoa tullut”.

Merkittävä vastustajien ryhmä oli vähemmistökieliset edustajat. Valmistelussa oli pyritty varmistamaan vähemmistökielen asema, mutta ilmeisesti sen säilymiseen ei luotettu. Ruotsinkieliset seurakunnat ovat usein pieniä, joten saattoi olla kyseessä myös huoli pienten seurakuntien asemasta. Tosin yksi koko uudistuksen päätavoitteita oli juuri pienten seurakuntien säilyminen.

Kielellä on merkitystä. On tärkeätä, että jokainen kuulee evankeliumia omalla kielellään. Kuten helluntaiepistolassa kirjoitetaan: ”…jokainen kuuli puhuttavan omaa kieltää.” (Apt. 2:6) Minäkin suomenkielisenä kannata maan kaksikielisyyttä, jopa ”pakkoruotsia”.

Toisaalta voidaan olla yhtä kielestä riippumatta, kuten vuorineuvos ja isänmaan ystävä Petter Forsströmin (Lohjan ”Kalkki-Petteri” 1877–1967) kerrotaan perustelleen tukeaan ruotsinkielisenä suomalaismielisenä pidetylle Lapuan liikkeelle: ”Eivät kysy tämän maan pellot, mitä kieltä niiden kyntäjä puhuu”.

Kolmas ryhmä vastustajia ei voinut hyväksyä lakipakettia, koska siinä ei ollut diakonin ja kanttorin virkoja määrätty pakollisiksi jokaiseen seurakuntaan. Pelättiin muunlaisista vakuutteluista huolimatta diakonian ja kirkkomusiikin loppuvan ilman lakisääteisiä virkoja. Luotettiin enemmän lain kirjaimeen kuin ihmisten sanaan.

Solidaarisuus, yhteisvastuu ja heikoimmassa asemassa olevista huolehtiminen ovat kristillisiä hyveitä, mutta tässä seurakuntarakenneuudistuksessa oma etu meni edelle: oma hyvä asema, omat metsät, oma kieli, oma ammattikunta tai muuten vain määrittämätön oma etu olivat tärkeämpiä perusteluja kuin heikossa asemassa olevien – ehkä lopulta kaikkien - seurakuntien tulevaisuuden varmistaminen.

Kirkossa on paljon hyväuskoisuutta, mutta tässä asiassa se ei riittänyt. Ei luotettu siihen, että vähemmistökielisten asemasta huolehditaan ja että diakoniatyö säilyy keskeisenä osana seurakuntien olemusta ilman pakkoa. Tässä kohdassa pakkoa pidettiin välttämättömänä hyveenä.

Pakko on toisessa kohdassa pahe, toisessa hyve.