Tohtori ja yliopettaja Timo Toikko julkaisi runsas kymmenen vuotta sitten erinomaisen kirjan Sosiaalityön ideat: johdatus sosiaalityön historiaan (Vastapaino 2005). Hän luo kokonaiskuvaa suomalaisen sosiaalityön historiasta ja perinteistä. Sosiaalityön universaalit ja ajattomat piirteet ovat hänen erityinen kiinnostuksen kohteensa.
Kirjasta käy ilmi, kuinka merkittävä osa sosiaalityön historiaa meillä ja muualla liittyy kristilliseen toimintaan. Hän kokoaa historiallisiin juuriin seurakuntien työn, sisälähetyksen, diakonialaitosten, Pelastusarmeijan, vapaakirkollisen liikkeen, setlementtiliikkeen ja monien muiden kristillisten, aloitteellisten yhteisöjen työn. Hän ja mm. prof. Mirja Satka ovat tuoneet esiin myös kristillisten opistojen merkityksen sosiaalityön koulutuksessa maassamme.
Sosiaalityön ideaan kuuluu se, että se ei ole pelkkiä palveluja ja materiaalista apua. Ihminen tarvitsee myös ”henkis-sielullista apua”.
Toikko ei sorru kirjassaan leimaamaan kristillis-sosiaalista työtä jotenkin paternalistiseksi, moralisoivaksi ja holhoavaksi – vaikka sellaisia piirteitäkin taatusti löytyy historiasta osana laajempaa ajan henkeä. Toikko korostaa, kuinka ”kristillinen palvelu perustui pyyteettömään asiakkaiden kohtaamiseen”. Erityisesti hän ottaa esille setlementtityön, jossa pyrittiin oppimaan slummien ajattelutapa ja kulttuuri.
Regina Kunzel toi aikoinaan esiin väitöskirjatyössään (1993) sen, kuinka uskonnollinen kielenkäyttö saattaa olla jopa vähemmän leimaava kuin ammattikuntien eli professioiden sittemmin kehittämä luokittelu- ja diagnostisointivimma. Hänen tutkimissaan yhdysvaltalaisten äiti-lapsi-kotien, ensikotien, historiassa asiakkaat määrittyivät alussa toiminnan selkeästi uskonnollisessa vaiheessa ”langenneiksi sisariksi”, joilla oli sama ihmisarvo ja joilla oli samat heikkoudet ja lankeamisen vaarat kuin kotien uskovaisilla laitosten perustajanaisilla ja työntekijöillä. Langenneet sisaret tuli saada osallisiksi pelastuksesta ja lunastuksesta. Professionaalistumisen myötä aviottomat äidit muuttuivat ”ongelmatytöiksi”, joita piti hoitaa.
Väheksymättä poliittisten liikkeiden ja kansalaisjärjestöjen merkitystä voidaan puhua Helsingin Sanomien otsikoinnin lailla ”hyvinvointivaltion jumalisista juurista” – kuten se asian ilmaisi Pirjo Markkolan tutkimuksia kuvatessaan.
Historiallisten juurien tietäminen, ymmärtäminen ja arvostaminen on oleellista tämän päivän työn kehittämisessä ja tulevaisuuden luomisessa. Historiaan ei voi jäädä: silloin muututaan perinneliikkeeksi.
Kauppatieteiden tohtorit Paula Kirjavainen ja Ritva Laakso-Manninen kirjoittivat taannoin johtamisoppaan Kestävä uudistuminen – kuinka hyödyntää ja uudistaa yrityksen perimää (WSOYpro 2010). Oleellista on juuri se, että tulevaisuuden luomisessa sekä hyödynnetään että uudistetaan historian antia. Lukuisten esimerkkien joukossa haastateltiin mm. Diacorin ja Diakin johtoa.
Timo Toikon kirjaa lukiessani jäin miettimään, mistä löytyvät nykyisessä hyvinvointivaltion murroksessa uudet aurorakaramzinit, ottoaarnisalot tai sigfriedsireniukset? Samaa olen miettinyt puhuessani opiskelijoille: Onko täällä istumassa joku tulevaisuuden Aurora tai Otto?
Seuraako laitosdiakonia- ja seurakuntadiakoniavaiheita uusi yhteisöllisyyden diakonia? Oireita on. Niin diakoniasäätiöissä kuin seurakunnissa on löytymässä uutta erilaisten yhteisöpajojen myötä. Toiminnat monien erityisryhmien ja maahanmuuttajien parissa ovat olleet sekä rohkeita avauksia että määrätietoista toimintaa. Vaikka monet perinteiset palvelumuodot ovat kilpailutuksen puristuksessa kovilla, ei niidenkään merkitystä tule vähätellä.
Mutta tässä hyvinvointivaltion murroksessa ja sote-uudistuksen tiimellyksessä on hyvä kysyä, löytyykö Toikon huolellisesti kuvaamasta perinteestä jälleen jotain uutta ja käänteentekevää?
Kun lasten ja nuorten hyvinvointi on ollut elämäni ”kärkihankkeita”, niin uskon, että ratkaisut huomiseen löytyvät nimenomaan jumalisista juurista.
Lastenjärjestö Unicefissa olemme osallistuneet mm. kristittyjen ylläpitämään Pietarin katulasten avustamiseen ja ortodoksikirkon jäsenenä olen saanut viedä avustustarvikkeita pienessä Volodarskin kylässä olevaan Pyhän Andreas Kreetalaisen vanhuksille tarkoitettuun hoitokotiin, jossa hoidettiin myös alkoholisoituneen kylän lapset. Isäni entisen kotipitäjän pappilan paikalle kristityt ovat perustaneet nuorille tarkoitetun hoitodin, jossa nuoria vieroitetaan huumeista ja nykyisin Inkerin kirkon hoitaman ja Viipurin katulapsille tarkoitetun hoitokoti Dikonin perusti Lahden Diakonissalaitos 90-luvun lopulla. En tiedä onko täällä istumassa joku tulevaisuuden Aurora tai Otto, mutta sen tiedän, että ilman heitä on turha odottaa tulevaisuudelta mitään ratkaisuja.
Hyvinvointivaltio ei ole tulos sosiaalityöstä,jonka taarve on lähinnä ollut seurausta siitä, että yhteisö ei ole voinut hyvin. Jos vakavasti sairaalle kehitetään hoito, emme voi sanoa että tuo hoito luo hyvinvoivan ihmisen ja yhteisön.
Hyvinvointiyhteiskunta on siis laajempi käsite kuin sinänsä titenkin arvostettavan sosiaalityön kohteiden summa.
Hyvinvointiyhteiskuntamme/valtiomme ovat synnytäneet ensikädessä Raamatun ja Aristoteleen vallan nujertanut renessanssi ja sitä seurannut ateistis-deistinen Valistus, teollinen vallankumous ja sitä säätelemään noussut työväenliike ja naisasialiike. Hyvinvointivaltiome perustuksia rakensivat paljolti myös lakiuudistus 1734, uusi hallitusmuoto 1772, yhdisys- ja vakuuskirja 1789 ja autonomian ajan 1800-luvun useat valtiopäivät. Sisällisodan opetukset ja viimein ns. tammikuun kihlaus 1940.
Seppo Heinola :” Sisällisodan opetukset ja viimein ns. tammikuun kihlaus 1940.”
Tammikuun kihlaus? Sehän purkautui jo siinä vaiheessa, kun Suomeen marssitettiin sisällissodan aikaansaaneet Terijoen hallituksen ”mielipidejohtajat” vallankumoustaktiikan kunniatohtoreineen opettamaan ”tammikuun kihlauksesta” unelmoineelle kansalle, että ”Pysyvän rauhan saavuttaminen on mahdoton ilman luokkien hävittämistä ja sosialismin pystyttämistä” (Lenin, Valitut teokset 2, sivu 285) Heidän ”muistomerkkinsä” tammikuun kihlauksesta unelmoineille ovat voimassaolevan virallisen kansainvälisen asiakirjan voimaanjätetyt sotasyyllisyysartiklat, joista näkyy, että ”tammikuun kihlatut” syyllistyivät ihmiskunnan pahimpiin koskaan vanhenemattomiin rikoksiin tai niiden tukemiseen.
Tuula, tammikuun kihlaus oli osaltaan a l k u työväenliikkeen tosissaan ottamiselle ja tämä aikaansai osaltaan sen, että hyvinvointi alkoi osin koskea k o k o kansaa eikä vain yläluokkaa. Vastauksessi ampui raskaasti ohi maalini irottaessaan ko kihlauksen siitä asiayhteydestä,missä sen mainitsin. Paha tapasi on olla pysymnätä asiassa.
Minusta vaikuttaa että Tuula ei tiedä mikä on Tammikuun kihlaus. Muuten kirjoitusta ei voi käsittää.
Seppo on oikeassa hyvinvoinnin rakentajista puhuessaan. Kyllähän se on työväenliike ja sen parissa toimineet ihmiset. Naisasiaiike tietenkin myös. Nykyajan feministilllä ei ole tietenkään sen kanssa mitään tekemistä.
Juhani Ketomäki :”Minusta vaikuttaa että Tuula ei tiedä mikä on Tammikuun kihlaus.”
En tiedäkään. Oletin, että se liittyy jotenkin fasistisena lakkautettuun Aseveljien liittoon.
Tammikuussa 1940 työntekijöiden ja työnantajien järjestöt tunnustivat toisensa ja tuli mahdolliseksi solmua työehtosopimuksia. Se oli tammikuun kihlaus. Jos et tätä tiennyt niin kuinka voit ottaa asiaan kantaa? Teet vain hassuja oletuksia. Mielipiteitä meillä on täällä erilaisia mutta on turhauttavaa faktoista väitellä.