Nykyään puhutaan paljon kirkkojen riidoista, pappien uskon puutteesta, talousvaikeuksista ja kirkoista eroamisista. Kirkollisten uutisten sävy on monesti negatiivinen. – Onko sen pakko olla näin? Voisivatko viestit olla myönteisiä? Voisiko meillä olla jotakin sellaista viestitettävää, että siitä syntyisi halu liittyä kirkkoon?
Luin kerran kirjan nimeltä Seurakunnan läpimurto, Linus J. Morris. Kyseessä ei ollut luterilaisen teologian esitys, ja varmasti kyseisestä kirjasta voi löytää kriittistäkin pohdintaa herättäviä korostuksia. – Eräs näkökulma on kuitenkin huomion arvoinen. Kirjan esittelemä seurakunta on myönteinen asia ja siihen liittyminen on monin tavoin puoleensa vetävä juttu. Kuvaan tässä blogissani joitakin kyseisen kirjan pääkohtia.
Kirkko tai seurakunta, johon halutaan liittyä on hengellisesti elinvoimainen. Hengelliseen elinvoimaisuuteen liityy tiettyjä tunnusomaisia piirteitä.
- Järkkymätön luottamus Jeesuksen ylösnousemukseen
- Etsitään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa
- Jeesuksen käskyjen noudattaminen
- Kestävä rukous
- Pyhän Hengen voima
- Hengelliset lahjat
- Määrätietoinen johtajuus
- Vakuuttava julistus
- Kasvu ja moninkertaistuminen
- Apostolien opetuksen noudattaminen
- Välittävä yhteisö
- Riemullista ylistystä ja palvontaa
- Kaste ja ehtoollinen
Ovatko nämä sinusta asioita, jotka kutsuisivat seurakunnistaan vieraantuneita takaisin Jumalan yhteyteen? Liittäisitkö joukkoon vielä jonkin muun erityispiirteen, tai painottaisitko jotakin asiaa aivan erityisesti?
Hienojen piirteiden luetteleminen on toki vielä suhteellisen helppoa. Millaista sydämen asennetta ja työskentelyä mielestäsi tarvitaan, jotta sen hedelmänä kasvaa puoleensa vetävä kristillinen seurakuntaelämä?
Info:
Edellisessä blogissa omaksumani käytännön tavoin kommentointimahdollisuus päättyy lauantai-iltaan, jotta voimme hiljentyä kaikki pyhäpäivän viettoon.
Kiitos Manu kirjoituksestasi
☺
Manu Ryösö ei evankeliumin sanoma ole että seuratkaa ihmisiä vaan Jeesusta, Hänen Sanassaan on iankaikkinen elämä.
Vastaa nyt ainakin itsellesi oletko kuuliainen Jeesuksen Sanoille, kuten juuri tämä huonoa hedelmää tuottava väärän profeetan varoituksesta? Siis otat luterilaisen opin mukaan kasteen ja armon mutta et ”näe” oppi-isien sitä karmeaa hedelmää?
Voin toki keskustella edustamiemme seurakuntien eroista ja niiden oikeutuksesta, mutta voitko avoimesti kertoa mihin seurakuntaan sinä kuulut?
Tähän asti kommentointi on keskittynyt pääasiallisesti johtajuuden äärelle. Yksi kommentti liittyy toki myös apostoliseen opetukseen ja ylistykseen. Mikäli lasken oikein vielä noin 10 teemaa on lähes kokonaan huomiotta.
Edelleen toivon sitä, että työskentely keskittyisi siihen, mikä on rakentavaa, eikä pyrkisi lukemaan asioita negatiivisesti. Kun puhumme esim. riemullisesta ylistyksestä, tämä ei automaattisesti tarkoita mitään äärikarismaattisuuden suggeroivaa ”ylistys”tapaa… Jos Jeesus Kristus on syntiemme sovittaja ja pahan vallan voittaja + täynnä armoa ja totuutta, eikö häntä voi ylistää todella riemullisesti ihan aidostikin?
Lisäksi toivon, että voisimme ammentaa positiiviseen suuntaan rohkaisevia löytöjä omista seurakunnistamme ja taustastamme. Ketään tuskin erityisesti rakentaa kuulla, miten jossakin toisessa seurakunnassa kaikki ymmärretään väärin. – Voisimme kuitenkin oppia jotakin hyvin tärkeää, jos joku toisi esille hyviä näkökulmia ja todistuksia esim. vakuuttavasta julistuksesta, välittävästä yhteisöstä, kestävästä rukouksesta jne.
Kehoitus oli liittyä kirkkoon. Kenelle kohoitus on tarkoitettu, kirkon ulkopuolella oleville vaiko jo uskoville?
Tietenkin on hyvä jos seurakunnat taistelevat elinvoimaisuutensa eteen, mutta tuo ylläoleva lista ei erityisemmin puhuttele kirkosta vieraantuneita ja hengellistä kotia etsiviä.
Kiitos mielipiteestä. Tarjoaisitko paremman listan?
Manu Rysö
Ihan asiallinen kysymys sinulta. Jos arvostelee jonkun tekoja, niin on ihan paikallaan ehdottaa vaihtoehtoja. Mitä oikeastaan arvostelen, on se että monia listalla olevia asioita ei voi mitenkään parannella vaan kukin seurakunta palvelee niillä voimilla ja armolahjoilla joita heillä on. Seurakuntaelämä on kilvoitusta siinä missä yksilöittenkin. Ylimalkaan uskon että kukin tekee parhaansa mukaan niin voi massaa kun heikkoudessakin.
Luulen niin että kullakin seurakunnalla on oma elinvoimansa ja se näkyy sen kulttuurissa.On sitten toinen asia miten elinvoimaa ylläpidetään.
Arvelen että pääasiassa on kyse seurakunnan paimenten ja sen jäsenten yhteistyöstä. Pappi nojautuu seurakuntaansa ja saa siitä voimia jotka hän sitten sanoittaa ja ravitsee seurakuntaa.Kumpikin tarvitsee toinen toistansa. Mikä tulos sitten onkin niin siinä voi kiitollisuudella elää. Kukin seurakunta yhteisönä on pyhiinvaellusmatkalla ja on ehtinyt niin pitkälle kun missä se nyt löytää itsensä.
Hyviä pohdintoja. On totta, että elinvoimaa osoittavat tunnuspiirteet eivät vielä itsessään kerro, miten tullaan elinvoimaiseksi. Nämäkin blogikeskustelut osoittavat, että joku kokee koko piirteiden havainnoimisen vaatimuksena olla jotakin kohtuuttoman suurta.
On kuitenkin mielenkiintoista, että nykyajan pastori Morris löytää elinvoimaisen seurakunnan tunnuspiirteinä pitkälti samoja ilmiöitä kuin n. 2000 vuotta sitten Helluntaina syntynyt seurakuntaelämä UT:n mukaan edusti…
Manu Ryösö mistä tulee tämä ”seurakunta pakkosi” eli eikö evankeliumin kuullessa voi lähteä seuraamaan Jeesusta liittymättä mihinkään seurakuntaan?
Olin liitetty ”seurakuntaan” jo vauvana ja elin sen jäsenenä yli 40 vuotta, mutta kun Jeesus paransi paatuneen sydämeni niin kun aloin kuulla Häntä niin erosin siitä seurakunnasta ja läksin seuraamaan Jeesusta.
Kun ihminen ei kuule Jeesuksen ääntä niin hän oman mielensä mukaan etsii omaa mieleistään ”totuutta” eli toiset ilman hengellistä ulottuvuutta, toiset taasen uskonnollista.
Ilman Jeesusta ei voi ymmärtää evankeliumia, Jeesuksen täytyy parantaa paatunut sydän.
Kun miettii tätä teidän armoa jota julistatte niin kyllä se kelpaa täydellisesti itselle, mutta entä toisin uskoville? Mitä Luther ajatteli ns ”uudestikastajista”, oliko armollinen heitä kohtaan, entä juutalaisista, katolilaisista?
Entä tänä päivänä kun sama perusta, kaste on kaikilla, onko armo riittävä kaikille eikä vain itselle ja samanmielisille?
Se, että Jeesusta ”seurataan” liittymättä kristilliseen seurakuntaan, ei ole UT:n opetuksen mukaista. Kristillinen usko ei ole jotain , mitä jokainen uskova itse toteuttaa, miten itse parhaaksi näkee. Kristillinen usko on yhteistä uskoa.
Kiitos Jari vastauksestasi Arille. Olen samaa mieltä kanssasi. On myös hieman erikoista vaatia muiden seurakuntien, kirkkokuntien ja tunnustuskuntien arvioimista historiassa tapahtuvien virheiden äärellä, jos omalla kohdalla ei voi edes puhua vastuullisella tavalla järjestäytyneestä seurakunnasta. – Tällainen toimintatapa ei ole mielestäni kovin reilu, eikä etenkään raamatullinen.
”Minä jätin sinut Kreettaan sitä varten, että järjestäisit, mitä vielä jäi järjestämättä, ja että asettaisit, niinkuin minä sinulle määräsin, joka kaupunkiin vanhimmat,” (Tiit.1:5)
Erinomainen lista!
Suurin osa näyttää sopivan varsin hyvin omaan ortodoksiseen kirkkooni. Tarkastelen muutamaa kohtaa.
Ortodokseilla olisi mielestäni kehittämistä ”Kasvu ja moninkertaistuminen”-kohdassa.
Ortodoksinen usko on niin hieno asia, että siitä pitäisi kertoa paljon enemmän.
Kirkkoni on hyvä yhteisö, joka puolustaa uskoa harhoilta ja maallistumiselta, ja korostaa ”Jeesuksen käskyjen” ja ”Apostolien opetuksen” noudattamista.
”Järkkymätön luottamus Jeesuksen ylösnousemukseen” on tietysti itsestään selvyys ja lähtökohta koko uskolle.
”Kaste ja ehtoollinen” ovat ytimessä, pyhät lahjat on mahdollista vastaan ottaa jokaisessa liturgiassa. Hieman ihmettelen miten on mahdollista, että kristillisiä kirkkokuntia, joissa ei ole ehtoollista.
Ei kai sellaisia kirkkokuntia olekaan?
Kiitos Jarit!
Pohdin eilen illalla koiraa ulkoiluttaessani sitä, miten laajasti kristilliset kirkot voivat todella allekirjoittaa samoja asioita. Tällöin mietin juuri ortodoksejakin. Samat teologiset otsikot eivät vielä yleensä tuota ongelmaa, jos ekumeenisissa uskontunnustuksissamme pysytään.
Kaimalleni,
Jotkut kirkkokunnat käsittävät ehtoollisen muistoateriaksi tyyliin ”Ehtoollista (leivänmurto) vietetään Jeesuksen kuoleman muistoksi.”. Siis kyseessä on tavallinen ateria, tietyn asian muistoksi. Ei sen enempää.
Onko se pätevä este ehtoollisyhteydelle, että Herran ateria käsitetään eri tavalla? Olennaista lienee se, mitä se on ihmisen vajavaisesta käsityskyvystä huolimatta.
Martti P.
Toki olennaisinta on se, mitä Jumalan kukin lahja on. Yhteyden kannalta on kuitenkin aina ongelmallista, jos jonkun seurakunnan viranhaltijat turhentavat opetuksessaan yhdenkään luovuttamattoman armolahjan merkityksen. Pitkässä juoksussa tällainen käytäntö johtaa näet Jumalan lahjojen halveksumiseen, ja jopa kokonaan niiden hylkäämiseen. – Olennaista ei siis ole meidän rajallinen ymmärryskykymme yksilöinä. Seurakunnan opetuksen ja todistuksen muuttumattomuus on silti olennaista. Siksi papit eivät voi toimia aidosti sananpalvelijoina, jos he kadottavat suuntaansa tosi teologeina.
Luultavasti juuri tästä syystä Morrisin on tajunnut, että kaste ja ehtoollinen ovat elinvoimaisen seurakunnan tuntomerkkejä…
Inhimillinen raadollisuutemme on aina ongelma. Pitäisikö sen olla myös tekosyy Kristuksen seuraajien hajaannuksen ylläpitoon ja syventämiseen? Kaikkivaltiaaseenhan me uskomme emmekä sananpalvelijoiden teologian totuudellisuuteen.
Jari,
tuollaista kalvinistista ehtoollisen pelkäksi muistoaterian käsittämistä Suomessa ei taida juuri esiintyä?
Ei Suomessa, mutta maailamalla se onvarsin yleinen käsitys.
Mielenkiinnosta kysyn, miten itse ymmärrät ehtoollisen? Ei ole pakko vastata, kiinnostaa vaan tietää.
Itselleni se on ensinnäkin muistoateria, mutta ennen kaikkea yhteysateria. Uskon Kristuksen todelliseen läsnäoloon ehtoollisessa, reaalipreesensiin.
Manu Ryösö ja Jari Raappana entä kun ns ”kristillisen” seurakunnan jäsen hiffaa ettei tää voi olla oikeata uskoa ja saa mukaansa muutaman muun ja he perustavat oman ”seurakunnan” niin onko tämä seurakunta nyt sitten sellanen johon voi liittyä ja seurata Jeesusta? Tuli vaan mieleen kun luki tuolla kommentteja toisessa yhteydessä jossa Manu Ryösö on ”altavastaajana” pienen herätysliikkeen edustajana suurta ”äiti” kirkon edustajia vastaan.
Eikö myös ns ”reformaatio” ollu ensin muutaman ihmisen alkuun panema ja erosi emä kirkosta muuttaen muutamaa kohtaa pitäen kuitenkin perus jutut kasteen ym?
Mikä oli hedelmä kun jotkut ruhtinaat ja hallitsijat myös ”kääntyivät” tähän uuteen ”uskoon”? Siis miksi reformaation seurauksena syntyi ”uusi” kirkko rajallisesti tiukasti kääntyneitten ruhtinaitten ja hallitsijoiden alueille, siis kuka kansan ”evankelioi” tähän uuteen uskoon? Miksi hedelmänä oli sodat ja vainot ja pakko liittymiset ”oikeaan” uskoon?
Ari Pasanen, olet varmaankin oikeassa, kun toteat sodat, vainot ja pakkokäännyttämiset huonoiksi hedelmiksi. Olen kuitenkin eri mieltä siitä, minkä puun hedelmiä ne ovat. Oikeran viiniköynnöksen sekaan on aina kiemurrellut milloin mitäkin villiviiniä. Ei siis pidä torjua Kristuksen seurakuntaa niiden ruhtinaiden ja hallitsijoiden takia, jotka ovat eri aikoina sotkeutuneet sen toimintaan. Villit köynnökset on karsittu aikanaan ja oikeat kantavat hyvää hedelmää. Puutarhuri pitää omastaan huolen.