Ei koskaan enää
Punaiset unikot on koottu pyöreäksi kranssiksi. Avustajat nostavat pienikokoisen miehen pyörätuolista, jotta hän saa laskettua kranssin kirkon alttarin eteen. Unikko, poppy, on Britanniassa veteraanien tunnus. Se muistuttaa I Maailmansodan veripelloista, jotka nyt kukkivat punaisenaan unikoista. Ne ovat muistutuksena: Ei koskaan enää! Samalla veri on ollut siemen jollekin uudelle.
Tänään vietettiin Pyhän Henrikin katedraalissa rukoushetkeä sodissa kaatuneiden Kansanyhteisön sotilaiden muistoksi. Tuomas Mäkipää toimitti anglikaanisen rukoushetken ja englantilaisen koulun oppilaat lauloivat. Britannian suurlähettiläs kutsui sotilasasiamiehiä ja muita kirkkovieraita luokseen. Rememberence Day on tärkeä juhla.
_ _ _
Kumarrun pyörätuolissa istuvan veteraanin puoleen – hänen, joka laski kranssin. Freddie Brown (93 v.) alkaa puhua innokkaasti. ”Lensimme keskellä kirkasta päivää Bremenin päälle. Yläpuolellamme lensi kaksi ensiaallon konetta. Ne pudottivat suuret 10 000 kilon pomminsa. Me satuimme kohdalle silloin kun pommit räjähtivät. Paineaalto tempaisi koneemme ylöspäin.”
Freddie oli nelimoottorisen Lancaster-pommittajan konekiväärimies. Koneessa oli seitsemän hengen miehistö. Freddie teki 30 pommituslentoa. Se on paljon. Lähes 8000 koneesta yli puolet ammuttiin alas. 22 000 miestä putosi koneiden mukana kuolemaan.
Suuri pommikone oli kömpelö ja tarvitsi hävittäjiä vastaan suojakseen konekivääreitä. Niitä oli edessä, perässä ja koneen päällä. Juuri koneen selässä oli Freddien paikka, lasikuvun alla – ”kasvihuoneessa” kuten hän sanoi. Nuori, pienikokoinen kersantti sopi käyttämään kaksipiippuista konekivääriä, joka pyöri ympäri ja ampuja valjaissa sen mukana.
Lentäviä II Maailmansodan Lancaster-koneita on enää kaksi. Elossa olevien Pommaripoikien - Bomber boys - määrää en tiedä. Freddie on asunut viime vuodet Suomessa.
_ _ _
Olin viikko sitten Wienissä Euroopan johtavien protestanttisten sotilaspappien kokouksessa. Sielläkin muistettiin Rememberence Day. Saksan Obermilitärdekan Dirck Ackermann muisteli mennyttä kesää Ranskassa. Hän vieraili Verdunissa, missä valtavaan kappeliin oli koottu 350 000 sotilaan luut. – ”Tajusin sillä, etteivät ne olleet vain ranskalaisten luita. Jatkuvat pommitukset käänsivät maan moneen kertaan ympäri, niin myös ranskalaisten ja saksalaisten haudat.” Ranskalainen sai saksalaisen käden tai jalan, saksalainen taas ranskalaisen pään tai lantion. Sodan mittaamattomat kärsimykset ovat yhteisiä.
Ackermann muistutti, että Verdunissa ei ollut strategista järkeä. Armeijoita tuhottiin ilman päämäärää. Läheisestä Reimsin kaupungista tuhoutui yli 80%. Myös Reimsin kuuluisaan goottilaiseen katedraaliin tuli tuhoa. Länsiportaalin veistos Daavidista ja Goljatista vaurioitui pahasti. Hävityssodalla ei ollut voittajaa.
Sen jälkeen saksalaiset ovat maksaneet suurelta osin katedraalin kunnostamisen.
Olemme vuosien varrella tulleet tutuiksi toisillemme, jaamme iloja ja suruja. Toisen käsi tai pää voi palvella toista. Sotilaspappien tapaamiset tuovat osaltaan Euroopan kansoja yhteen. – Ei koskaan enää.
17 kommenttia
Ackermann muistutti, että Verdunissa ei ollut strategista järkeä. Armeijoita tuhottiin ilman päämäärää.
Niinpä, kaikissa suurissa sodissa on valtavia tappioita, jotka syntyvät usein vain korkeiden komentajien pätemisentarpeesta ja kunniahimosta,jota riikinkukkomaiset kunniamerkkinauhat ruokkivat.
Gladiattorit taistelivat aikoinaan kuolemaan asti. Suursodassa toimii samat lait, jota jotkut sissiliikkeet ovat huutaneet: Voitto tai kuolema! Kun armeijat ovat vastakkain rintamalla, siellä on taisteltava ihan vain sen tähden, ettei haluta nähdä vastapuolta voittajana omilla kaduilla ja kujilla käyttämässä lähes kaikessa omankäden oikeutta.
Ei koskaan enää! Se on ylevä lause ja totumisen arvoinen toive. Jos sitten sodan hävinnyt osapuoli demonisoidaan ja nöyryytetään, niin aina kylvetään uuden sodan siementä. Aina nousee uudet sukupolvet, jotka ihmettelevät edellisten toimia. Nousee sukupolvet, jotka eivät enää niele Holokaustin ajatusta purematta. Toteutuiko ja oliko sen ajan laitteilla mahdollista. Jos koko kansa oli asiassa mukana, oliko kansa demonien vallassa? Jos oli, mihin menivät ne suorittajaportaan ihmiset ja mistä tuli uusi kansa, joka on edustuskelpoinen ja taaskin vallan huipulla Euroopassa.
Hauska sattuma että luinjuri kansaivalistusseuran kalenteria ja mm. kertomusta ensimmäisestä suomalaisesta akateemisesta naisesta Irene Åströmistä. Hän vaikutti 1880-luvulla. Että niin nuorta on naistemme akateemisuus,johtuen paljolti erän suuren institution vastustuksesta.
Sorry. Kolmas maailman sota on ollut käynnissä jo vuosikymmeniä matala intensiivisenä sotana.Aluksi ideologisena sotana siirotomaita puolustaen , sitten länsimaat kontra komunistimaat ja lopulta sotana siitä kuka dominoi maailmanteatteria ja lukemattomia paikallissotia suurempien kahakoiden välissä.
Sotien juuret menevät hyvin kauas taaksepäin. Jos tyytyy vuoteen 1870 lähtökohtana, niin Bismark käytti sotaa hyväkseen luodakseen Saksan keisarikunnan. Ranska ,joka hävisi, janosi revanssia samalla kun Saksa haaveili siirtomaavallasta ja Englanti halusi estää sen luoden edellytykset WW1 teen. Hävinnyt ja kostoa haluava Saksa haaveili Suur-Saksasta ja imperiumista haaveileva Japani loivat WW2 n.
Euroopassa ei ole suoranaista sodan vaaraa juuri nyt, mutta Euroopan maiden sisäiset jännitykset ja sosiaalinen levottomuus ei hyvältä näytä. Sota ja ilmastopakolaiset luovat levottomuutta. Maailma on verraten turvaton paikka. Vanhoihin sotiin osallistuneet yksityiset sotilaat tekivät velvollisuutensa ,mutta he olivat vallan työkaluja. Ei edes Suomen Jatkosota ollut aivan puhtaista motiiveista lähtenyt.
Ei koskaan enään olisi hyvä maailmanpoliittinen ohjelma, mutta entä jos todellinen tahto siihen puuttuu?
Eikö Verduniss ollut päämääränä tuhota vihollisen elävävoima? Miehet kun loppuu vastapuolelta, niin sota voitetaan. Jostain luin, tämän olleen varsinainen tavoite siellä. Ihmisarvolle ei paljoa painoa laitettu.
Kiitos vahvistuksesta Markku. Kaikissa sodissa kai kyse on ihmisarvosta, jota vastapuolelle ei täysimääräisenä haluta suoda.
Kirjoittaja
Pekka Särkiö
Kenttäpiispa ja Vanhan testamentin eksegetiikan dosentti. Harrastan mehiläistarhausta ja maatiaiskanojen kasvatusta, esteratsastusta ja nykyaikaista viisiottelua. Minulle tärkeitä asioita ovat luonto ja sen elinvoiman turvaaminen, ekologinen elämäntapa, historian tuntemus sekä kestävän yhteiskunnan puolustaminen.
Kenttäpiispa: ”Ei koskaan enää.”
Todella: ei koskaan enää. Kukkivat unikot jäivät mieleen I maailmansodan Sommen verisiltä pelloilta. Tarina kertoi, että jokaisen kuolleen sotilaan muistoksi kasvoi kukkiva unikko. Mieleen jäi myös lemmikki, das Vergissmeinnicht, kanadalaisten sotilaiden muistokukka. Viljapeltojen reunoja koristivat siellä täällä pienet hautausmaat valkeine risteineen, ja joka kerta kun vieraili hautausmnaalla oli laitettava aurinkolasit silmille peittämään kyyneleitä edes vähän: ” Through hell and fire, through sorrow and pain, God came, and called my name.”
Ilmoita asiaton kommentti