On syytä vielä yksityiskohtaisemmin puuttua kysymykseen lapsen asemasta uskonnonopetuksen kohteena. Uskonnonvastaisessa propagandassahan usein toistetaan väitettä, että kristinusko on ajan ideologioihin ja muihin uskontoihin nähden suosituimmuusasemassa. Kristinuskon suosituimmuusaseman vahingollisuus tahdotaan osoittaa sillä ylevällä ajatuksella, että kristinuskon valta-asema uskonnonopetuksessa estää vapaan mielipiteenmuodostuksen ja tekee tyhjäksi lapsen elämässä itsenäisen valinnan. Lapsen sitominen pienestä alkaen kristilliseen uskoon ja kristilliseen siveellisyyteen on hänen vapaata harkintaansa loukkaava tekijä, hänen monipuolisen kehityksensä jarru, ja tällainen on ihmisen edun nimessä estettävä. Hänet on vapautettava kristinuskon kahlehtivasta vaikutuksesta. Vasta sitten, kun hän saavuttaa riittävän kypsyyden, hän voi omaperäisesti ottaa kantaa kristinuskoon ja muihin uskontoihin ja suorittaa itsenäisen valintansa.

Tämä on niin liikuttavan kaunista puhetta, että se suorastaan lumoaa. Moni on valmis sanomaan, että totuuden nimessä juuri niin on meneteltävä, ettei lasta vahingoitettaisi. Ja kuitenkin monien puhe on pelkkää hämäystä, käytäntöön soveltumatonta haavetta.

Jos ollaan vähänkin johdonmukaisia, mainitusta periaatteesta on pidettävä kiinni kaikilla henkisen elämän sektoreilla. Lapsille ei näin ollen saisi opettaa mitään arvoja eikä antaa minkäänlaista asennekasvatusta. Hänelle ei saisi sanoa, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Lapselle on vain esitettävä loppumaton määrä erilaisia valinnan mahdollisuuksia. Sitten on rauhallisesti odotettava siihen asti, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi ja voi ilman ennakkokäsityksiä itsenäisesti suorittaa valintansa. Mainitun periaatteen mukaan ajatellaan, että lapsi syntymästä täysi-ikäisyyteen saakka elää jonkunlaisessa tyhjiössä, henkisellä ”ei-kenenkään-maalla” tai arvovarauksista steriilin lasikuvun alla.

Edellä kuvaamaan ihmiskäsitystä punniten joutuu kysymään, mikä sitten on lapsen toiminnan ohjeena sen pitkän ja perustavan ajanjakson aikana, joka mahtuu syntymisen ja kypsän elämän välille? Kun hän ei itse kykene valitsemaan eikä häneen ulkoapäin saa vaikuttaa, seurauksena on, että nuoren ihmisen täytyy lapsuutensa välimaastossa ajelehtia kuin tuuliajolla. Paitsi että lapsen tällainen henkinen heitteille jättäminen on julmaa, se on myöskin käytännössä mahdotonta. Emmehän voi eristää lasta umpioon, jossa hän ei joka päivä joutuisi vanhempien ja muun ympäristön muovaavan vaikutuksen alaiseksi, olipa tuo vaikutus sitten hyvää tai huonoa, vastuuttoman vapauden tai kurinalaisen elämän sävyttämää, marxilaista ideologiaa tai kristillistä uskoa. Sama koskee myös kouluympäristöä. Ulkopuolelta tulevat vaikutukset ovat lapsen elämässä todellisuutta joka hetki. Sellainen kasvatuksellinen tila, jossa lapsi täysi-ikäisyyteen saakka voisi olla rauhassa ulkopuolisilta arvovaikutuksilta, on mahdottomuus. Sellaista ei todellisuudessa ole missään olemassa. Yhteiskunnassa elävä ihminen on jatkuvasti osapuolena mitä monipuolisimmassa henkisessä vuorovaikutuksessa.

Kristityn kodin valvova huoli kohdistuu luonnollisesti siihen, mikä on oleva se perusta, jolle lapsen ja koko kansan henkinen tulevaisuus rakennetaan. Ei ole yhdentekevää vaikutetaanko lapsiimme Maon opeilla vaiko kristinuskon sanomalla, otetaanko yhteiskunnallisen elämän ja moraalin lähtökohdaksi itsekäs ihminen vaiko pyhä ja rakastava Jumala.

Lauri Mustajoki; Parempi vaihtoehto.