On syytä vielä yksityiskohtaisemmin puuttua kysymykseen lapsen asemasta uskonnonopetuksen kohteena. Uskonnonvastaisessa propagandassahan usein toistetaan väitettä, että kristinusko on ajan ideologioihin ja muihin uskontoihin nähden suosituimmuusasemassa. Kristinuskon suosituimmuusaseman vahingollisuus tahdotaan osoittaa sillä ylevällä ajatuksella, että kristinuskon valta-asema uskonnonopetuksessa estää vapaan mielipiteenmuodostuksen ja tekee tyhjäksi lapsen elämässä itsenäisen valinnan. Lapsen sitominen pienestä alkaen kristilliseen uskoon ja kristilliseen siveellisyyteen on hänen vapaata harkintaansa loukkaava tekijä, hänen monipuolisen kehityksensä jarru, ja tällainen on ihmisen edun nimessä estettävä. Hänet on vapautettava kristinuskon kahlehtivasta vaikutuksesta. Vasta sitten, kun hän saavuttaa riittävän kypsyyden, hän voi omaperäisesti ottaa kantaa kristinuskoon ja muihin uskontoihin ja suorittaa itsenäisen valintansa.
Tämä on niin liikuttavan kaunista puhetta, että se suorastaan lumoaa. Moni on valmis sanomaan, että totuuden nimessä juuri niin on meneteltävä, ettei lasta vahingoitettaisi. Ja kuitenkin monien puhe on pelkkää hämäystä, käytäntöön soveltumatonta haavetta.
Jos ollaan vähänkin johdonmukaisia, mainitusta periaatteesta on pidettävä kiinni kaikilla henkisen elämän sektoreilla. Lapsille ei näin ollen saisi opettaa mitään arvoja eikä antaa minkäänlaista asennekasvatusta. Hänelle ei saisi sanoa, mikä on oikeaa ja mikä väärää. Lapselle on vain esitettävä loppumaton määrä erilaisia valinnan mahdollisuuksia. Sitten on rauhallisesti odotettava siihen asti, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi ja voi ilman ennakkokäsityksiä itsenäisesti suorittaa valintansa. Mainitun periaatteen mukaan ajatellaan, että lapsi syntymästä täysi-ikäisyyteen saakka elää jonkunlaisessa tyhjiössä, henkisellä ”ei-kenenkään-maalla” tai arvovarauksista steriilin lasikuvun alla.
Edellä kuvaamaan ihmiskäsitystä punniten joutuu kysymään, mikä sitten on lapsen toiminnan ohjeena sen pitkän ja perustavan ajanjakson aikana, joka mahtuu syntymisen ja kypsän elämän välille? Kun hän ei itse kykene valitsemaan eikä häneen ulkoapäin saa vaikuttaa, seurauksena on, että nuoren ihmisen täytyy lapsuutensa välimaastossa ajelehtia kuin tuuliajolla. Paitsi että lapsen tällainen henkinen heitteille jättäminen on julmaa, se on myöskin käytännössä mahdotonta. Emmehän voi eristää lasta umpioon, jossa hän ei joka päivä joutuisi vanhempien ja muun ympäristön muovaavan vaikutuksen alaiseksi, olipa tuo vaikutus sitten hyvää tai huonoa, vastuuttoman vapauden tai kurinalaisen elämän sävyttämää, marxilaista ideologiaa tai kristillistä uskoa. Sama koskee myös kouluympäristöä. Ulkopuolelta tulevat vaikutukset ovat lapsen elämässä todellisuutta joka hetki. Sellainen kasvatuksellinen tila, jossa lapsi täysi-ikäisyyteen saakka voisi olla rauhassa ulkopuolisilta arvovaikutuksilta, on mahdottomuus. Sellaista ei todellisuudessa ole missään olemassa. Yhteiskunnassa elävä ihminen on jatkuvasti osapuolena mitä monipuolisimmassa henkisessä vuorovaikutuksessa.
Kristityn kodin valvova huoli kohdistuu luonnollisesti siihen, mikä on oleva se perusta, jolle lapsen ja koko kansan henkinen tulevaisuus rakennetaan. Ei ole yhdentekevää vaikutetaanko lapsiimme Maon opeilla vaiko kristinuskon sanomalla, otetaanko yhteiskunnallisen elämän ja moraalin lähtökohdaksi itsekäs ihminen vaiko pyhä ja rakastava Jumala.
Lauri Mustajoki; Parempi vaihtoehto.
Hyvin hän on kaikki tehnyt. Mark. 7:37.
Tässä on kaikki vapaasti saatavana: jos Isä vapaasta tahdostaan antaa Pojan, ja jos Poika vapaasta tahdostaan maksaa velan; jos Jumala vapaasta tahdostaan hyväksyy tämän maksutavan, sen sijaan että hän olisi voinut vaatia maksun velallisilta; jos Isä ja Poika vapaasti tarjoavat meille takaisin ostetun elämän, meidän kiitollisuudella vastaanotettavaksemme, ja jos he vapaasti lähettävät Hengen tehdäkseen meidät soveliaiksi vastaanottamaan sitä – mitä sellaista tässä sitten olisi, joka ei olisi vapaasti saatavana?
Richard Baxter (1615-1691), englantilainen puritaanikirkon johtaja, virsirunoilija, teologi, Armoa armosta, s. 186-187, Sley, 1966.
Katso ei Herran käsi ole liian lyhyt auttamaan, eikä hänen korvansa kuuro kuulemaan. Jes. 59:1.
On monia ihmisiä, jotka voivat olla tosi kristittyjä, mutta joita painaa jokin suru, hätä tai vaikeus. Aivan kuin olisi hätää, jossa Jumala ei pysty auttamaan.
Muuten heillä voi olla niin uskoa kuin ymmärrystäkin. Mutta kun on kyse juuri tästä nimenomaisesta hädästä tai vaikeudesta, he ovat niin huolissaan ja peloissaan, kuin mitään Jumalaa ja Vapahtajaa ei olisikaan. Tällainen surun henki voi aika ajoin hyökätä keneen tahansa kristittyyn. Mutta on silkkaa epäuskoa, pimeyttä ja eksytystä, kun kristitty uskoo, että hänen vaikeutensa ovat niin erityisiä, ettei hän voi saada apua.
Herra vastaa nyt niin kuin aiemminkin: “Onko minun käteni liian lyhyt vapahtamaan, olenko minä voimaton auttamaan?” (Jes. 50:2).
Ei, on pelkkää pimeyttä ja eksytystä, kun kristitty uskoo, että hänen täytyy olla onneton. Jumalan lapsen ei tarvitse olla onneton. Todellisuudessa hän EI VOI olla onneton.
Ensinnäkin, Jumalan lapsena oleminen itsessään on jo niin suuri onni, että kaikki elämän onnettomuudet – vaikkei niihin löytyisi apua – ovat mitättömiä siihen verrattuna. Ne ovat kuin pelkkä hiekan jyvänen koko maapalloon verrattuna. Sitä paitsi meidän Jumalamme voi auttaa kaikissa asioissa. Herran oikea käsi voi muuttaa kaiken. Sen, mitä Herra ei tahdo tai missä hän ei katso hyväksi auttaa tai muuttaa, ei milloinkaan pidä tehdä Jumalan lasta onnettomaksi. Sillä silloin on varmasti parasta, että asiat ovat niin kuin ovat.
Apostoli sanoo: “Me tiedämme, että kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.” (Room. 8:28, sulku allekirjoittaneen lisäys)
Myös kärsimys, hätä ja suru kääntyvät niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat.
C. O. Rosenius (1816 – 1868), Leipäset, Evästä vuoden jokaiselle päivälle, s. 194, PerusSanoma Oy, 1990.
”Meidän seurakunnissamme… kaikissa saarnoissa varataan tilaa seuraaville uskonkohdille: parannus, jumalanpelko, usko Kristukseen, uskonvanhurskaus, omientuntojen lohduttaminen uskolla, uskonharjoitukset, edelleen rukous, millainen sen tulee olla, vakuuttautuminen siitä, että se on tehokas ja että se tulee kuulluksi, risti, esivallalle ja kaikelle yhteiskunnalliselle järjestykselle kuuluva kunnia, Kristuksen valtakunnan eli hengellisen valtakunnan ja yhteiskunnallisten asioiden välinen erotus, avioliitto, nuorten kasvatus ja opetus ja kaikki rakkaudenpalvelukset.” (Tunnustuskirjat, s. 178, SLEY, 1948).
Tämän jälkeen Jeesus lähti sieltä ja näki Leevi-nimisen publikaanin istuvan tulliasemalla. Jeesus sanoi hänelle: ”Seuraa minua”. Luuk. 5:27
Tullimies oli kansanpetturi. Jeesus osoitti valinnoillaan, että hän ei ollut vain jonkin erityisryhmän Vapahtaja. Jeesus kutsui kaikkia. Opetuslasten joukko oli tästä osoituksena. Se kelpasi, jota kutsuttiin.
Juha Vähäsarja, Jumalan kämmenellä, s. 100, Symbolum Oy, 2024.
Darkness cannot drive out darkness; only light can do that. Hate cannot drive out hate; only love can do that.
Pimeys ei voi ajaa pois pimeyttä, vain valo voi tehdä sen. Viha ei voi ajaa pois vihaa, vain rakkaus voi tehdä sen.
Martin Luther King
Lennart Segerstråle: Sovituksen hinta:
https://www.facebook.com/photo?fbid=1867736127885381&set=a.770809430911395
Niin hän nousi ja meni Sarpatiin. 1. Kun. 17:10
Voidaanko sinusta sanoa samoin aina, kun Herra kutsuu sinut johonkin tehtävään: ”Hän nousi ja meni.” Vaikka tie olisi vaivalloinen ja vaarallinen, nouse ja mene silloinkin niin kuin Elia. Mene iloisena, uskossa, luota sydämessäsi hiljaa Herraan, niin saat viimein varmasti nähdä hänen hyvyytensä ja laulaa siitä. Vaikka vaikeuksien meri raivoaisi, sinä saat ankkuroitua Jumalan kestävälle perustalle, joka ei horju. Sinulla on turvanasi hänen suuret ja kalliit lupauksensa, ja sinä saat sanoa psalmistan tavoin: ”Miksi murehdit, minun sieluni, ja miksi olet minussa niin levoton? Odota Jumalaa. Sillä vielä minä saan kiittää häntä, minun kasvojeni apua, minun Jumalaani.” (Ps. 42:12)
F. W. Krummacher, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
Kuten maailman historia on suuressa määrin sodankäynnin historiaa, myös kirkon historia on pääosin kertomusta väärän opin noususta ja kumoamisesta pyhän kristikunnan piirissä. Koska Saatanaa ei ole vielä heitetty tulijärveen, taisteleva kirkko ei voi tuntea hetkeäkään, joka ei olisi ollut opillisen erimielisyyden häiritsemä. Sanasta on taisteltava yhtä lailla kuin sitä on tunnustettava (1. Kor. 11:19). Tohtori Luther muistuttaa kiertelemättä, että ”erimielisyys ja taistelu Raamatusta… on jumalallista riitaa, jossa Jumala taistelee paholaisen kanssa… Ef. 6:12”. WA 23:68, 1-2.
John R. Stephenson, Eskatologia, s. 90, Concordia ry, 2018.
Kristuksen tykö meneminen on sen uskomista, että synnit annetaan anteeksi Kristuksen tähden. Uskoessamme sydämet tehdään eläviksi Pyhällä Hengellä Kristuksen sanan kautta… sillä juuri evankeliumissa syntien anteeksiantamus ilmestyy.
Tunnustuskirjat, s. 144, SLEY, 1948.
Olenhan minä sinua käskenyt: Ole luja ja rohkea; älä säikähdy äläkä arkaile, sillä Herra, sinun Jumalasi, on sinun kanssasi, missä ikinä kuljetkin. Joosua 1:9
Have not I commanded thee? Be strong and of a good courage; be not afraid, neither be thou dismayed: for the LORD thy God is with thee whithersoever thou goest. Joshua 1:9