Lakupiippu on määritelty tupakkajäljitelmäksi. Eikä sitä saa myydä lapsille. Olisiko tuosta lasten auttajaksi?
Ekaluokalla ope kysyi meiltä. Ketkä meistä on joskus polttaneet tupakkaa. No, minä tietysti nostin käteni reippaasti kerrankin. En tiedä mitä ope siitä meinasi, kun isäni oli sentään koululautakunnan puheenjohtaja ja silloin elettiin vielä viiskytlukua.
No kerran oltiin naapurin pojan kanssa makoilemassa tien vieressä ja meillä oli heinät tupakkina suussa. Leikittiin nääs työmiestä. Äiti osui siihen ja tuli tokaiseeksi jotain oikeista tupakoista. Että : ”miksette te oikeita polta”. Minä innostuin, kun kaapin päällä tiesin olevan aski vieraita varten. Sieltä äiti antoi mulle tupakin. Naapurin poika ei saanu. Katteli vaan vierestä kateellisena. Katsomossa oli myös vanhempi veljeni, joka aavisti mitä tuleman pitää. Oli sillä sen verran veikeä ilme.
Vetelin oikein polleena muutaman henkosen. Tuntu kyllä hienolle. Sitte ei enää. Heitin tupakin hellaan ja menin sänkyyn ja äkkiä. Veli vielä kuittasi: ”mikä nyt tuli”. Niinku ei ois tienny.
Siinä katosi kiinnostus tupakointiin. Kerran sitä yritin vielä myöhemminkin, mutta typerältä touhulta se tuntui ja siihen se harrastus jäi.
Seurakuntatyössä on asiaan taas törmännyt. Jossain siinä ripari – iässä kait, useimpien tupakointi alkaa.
Jotkut pakotetaan polttamaan, turpiin saamisen uhalla. Toisille se on vain jännää. Niin kuin minulle silloin vekarana. Sitte muutaman poltettuaan huomaa nuori olevansa koukussa. Asia täytyy kuitenkin salata kaikilta. Joten apua ja vapautusta ei ole saatavissa. Mitenkäs siinä autat, kun et tiedä avun tarvetta olevan.
Joskus riparia pitäessäni pälkähti vain mieleen; ettei tupakoinnin kieltäminen auta nuoria vapautumaan. Vapautumiseen tarvittaisiin meiltä ihan toisenlaista asennetta. Ripari -ja nuorisotyö voisi
antaa merkittävää apua. Jospa työntekijät tulisivat nuorten rinnalle ja auttaisivat vetämällä vaikkapa kurssin VAPAAKSI TUPAKASTA.
