Totuus, hyvyys ja kauneus – kukapa näitä arvoja vastustaisi? Arvo on aina jotakin arvokasta. Niin kutsuttu moniarvoisuus nostaa kuitenkin meissä usein esiin kipeitä tunteita, pelkoa ja ahdistusta. Harvemmin iloa.
Mitkä ovat sinulle tärkeitä arvoja? Yksi meistä arvostaa rehellisyyttä, toinen iloisuutta, kolmas ahkeruutta ja neljäs anteeksiantavaisuutta. Lähtökohtaisesti tällainen arvojen moninaisuus on hyvä ja myönteinen asia. Se on myös ensimmäinen ja eräänlainen kannatteleva lähtökohta, kun etsitään sielunhoidollista näkökulmaa moniarvoisuuden ahdistukseen.
Arvot ovat Jumalan lahja
Moniarvoisuus tarkoittaa eri asiaa kuin monet yksittäiset arvot kuten rehellisyys, luotettavuus ja ahkeruus. Rehellisyys, luotettavuus ja ahkeruus ovat itse asiassa yhden ja saman perusarvon, hyvyyden, erilaisia ilmenemismuotoja. Yhdestä samasta hyvyydestä voidaan johtaa monta arvoa, mutta ne eivät ole syvimmältä olemukseltaan sellaisia eri arvoja, jotka olisivat olemukseltaan toisiinsa nähden vastakkaisia. Moniarvoisuus tarkoittaa taas sitä, ettei arvojen kesken ole erityistä arvojärjestystä. Kristittyinä saamme ajatella, että monin eri tavoin muotoillut arvot ja ihanteet ovat hyvän Jumalamme luomistyöhön perustuvia lahjoja.
Iloisuuteen erikoistunut?
Eikö meistä jokainen voisi valita omaa suosikkiarvoaan? Mehän tunnemme jokainen luonnostamme vetovoimaa tiettyihin hyveisiin. Ne tuntuvat suorastaan osalta omaa identiteettiämme.
Minun arvoni voisi olla esimerkiksi iloisuus. Miksi en voisi olla iloinen? Tai minun arvoni voisi olla itsenäisyys. Miksi en voisi olla itsenäinen? Ehkä en juuri arvosta muita arvoja, vaan erikoistun siis itsenäisyyteen. Arvojen muodostaman kokonaisuuden ja keskinäisen arvojärjestyksen kyseenalaistaminen on kuitenkin vaarallista.
Omatunto ohjaa
Tiedämme käytännössä, mitä seuraa, jos jokainen erikoistuu ikiomiin suosikkiarvoihinsa. Lapset eivät kasva ja kehity terveellä tavalla, jos heille ei opeteta oikean ja väärän välistä eroa. Lapsille lukematon määrä vaihtoehtoja ei välity kokemuksena vapaudesta vaan hämmentävästä turvattomuudesta. Ihminen tarvitsee erilaisia mielekkäitä kriteerejä sille, miksi hän vaikkapa asettaa joskus kärsivällisyyden itsenäisyyden edelle. Pienen vauvan vanhemmat nousevat yöllä lohduttamaan itkevää lastaan, vaikka nuoruuden itsenäistymisvaiheissa tällaiset velvollisuudet tuntuivat ehkä suorastaan torjuttavilta.
Kun asetamme arvojamme tärkeysjärjestykseen, tarvitsemme omantunnon ohjausta. Meitä ei ole luotu sillä tavalla moniarvoisiksi, että voisimme pirstoa arvot ikiomiksi mieltymyksiksemme. Erilaisissa elämäntilanteissa painotamme erilaisia elämänarvoja. Tällöin ei ole kuitenkaan kyse sellaisesta moniarvoisuudesta, jossa kaikki arvot olisivat yhtä arvokkaita tai vaihdettavissa olevia. Omatuntomme kertoo meille, milloin tehtävämme on lähestyä jotakin asiaa lempeydellä, milloin huumorilla, milloin suurella vakavuudella, tai jopa kriittisellä nuhtelulla.
Omantunnon kiintopiste
Omatunto viittaa meidän sydämemme ulkopuolella olevaan kiintopisteeseen. Jotta voisimme toimia moraalisesti vastuullisesti, meidän täytyy asemoida omatuntomme ulkopuoliseen kiintopisteeseen.
Kristitylle tämä kiintopiste tarkoittaa Jumalan ilmoitusta Raamatussa. Se on varma sydämemme ulkopuolinen kiintopiste, joka sopii yhteiseksi kaikille ihmisille. Tämä saattaa kuulostaa liian helpolta vastaukselta. Moniarvoisuuden aikana olemme huomanneet, että ihmiset tulkitsevat myös Raamattua monella eri tavalla.
Armo ei ole vain idea
Kristittynä meidän täytyy kuitenkin lähteä siitä, että todellisuus on jakamaton. Ihmisen vallassa ei ole itse määritellä sitä, mitä esimerkiksi syntisyys tarkoittaa käytännössä. Esimerkiksi Raamatun profeetat menevät joskus aivan konkreettisiin yksityiskohtiin, jotta ihminen heräisi todellisuuteen. Raamattu kiinnittää aina esittämänsä ihanteet käytännön todellisuuteen.
Jumala antaa käskynsä konkreettisella tavalla. Vielä enemmän hän lahjoittaa myös armonsa konkreettisesti. Jeesus syntyi meidän todellisuuteemme ja kuoli konkreettiselle tavalla tuskallisen ruumiillisen kuoleman. Armo ja armollisuus eivät ole vain abstraktilla tasolla leijuvia monitulkintaisia ideoita. Armo konkretisoituu Jeesuksen verihaavoissa.
Järki ja tunteet
Nykyinen moniarvoisuus pyrkii jakamaan palasiksi muutakin. Erotamme usein tunteet ja tiedon. Ajattelemme, että tunteet tulevat sydämestä ja tieto päästä.
Vanhan testamentin hepreassa sydämellä tarkoitetaan sekä ajatuksien että tunteiden paikkaa. Molemmat nousevat samasta sydämestä. Niiden välillä on aito vuorovaikutussuhde. Loukkaantuminen kertoo loukkauksesta. Ilo kertoo jostakin iloisesta asiasta todellisuudessa.
On toki totta, että syntisinä ja turmeluksen alaisina ihmisinä tunteemme eivät enää heijasta todellisuutta ehjästi, vaan usein jopa vääristyneesti. Tältä osin tunteemme kertovat aina jotakin itsestämme. Luomisen perusteella niiden luonteeseen kuuluu kuitenkin edelleen toimia viestinviejinä. Samoin on myös järjellisten ajatustemme laita. Järkikään ei enää toimi täysin totuudenmukaisesti. Myös järjellämme on taipumus suostua erilaisiin itsepetoksen muotoihin, jos ne palvelevat minun etujani. Järkikin heijastaa minun pahuuttani.
Sekä järki että tunteet ovat kutsuttuja kertomaan viestiä Jumalan todellisuudesta. Kristittyinä emme siis halua vieraannuttaa ihmisyyttä yhä kauemmas sen luodusta olemuksesta, vaan palata mieluummin sitä kohti. Hyvä uutinen on siis siinä, että Jeesus haluaa asettua asumaan koko sydämeemme, johon kuuluvat sekä järki että tunteet.
Yhteys Totuuden lähteeseen
Kun se erkaantuu Jumalasta, todellisuudentajumme ja lopulta koko ihmisyytemme pirstoutuu. Meillä on edelleen arvoja ja ihanteita, näkemyksiä ja ajatusrakennelmia, mutta ilman yhteyttä totuuden lähteeseen ne kadottavat yhteyden kokonaisuuteen ja todellisuuteen.
Sielunhoidollinen näkökulma moniarvoisuuden aiheuttamaan ahdistukseen on vanha ja aina yhtä uusi evankeliumin sanoma. Evankeliumi laskeutuu ihmisen todellisuuteen yhtä lailla tunteen kuin järjenkin tasolla. Jeesus tulee ihmisen hätään. Hän ei sano yksinäiselle ja särkyneelle, että sinun ahdistuksesi kertoo vain sinusta itsestäsi. Jeesus koskettaa sairasta, lohduttaa yksinäistä ja armahtaa syntistä. Kerran Jeesus myös palaa takaisin Kunnian Kuninkaana ja silloin nekin saavat konkreettisen lohdutuksen, joiden kokemille vääryyksille on tässä ajassa vain viitattu kintaalla.
Manu Ryösö,
TM, pastori, Sleyn Savo-Karjalan piiri
teksti on lyhennetty Gladiolus-verkkolehden numerossa 3 / 2012 ilmestyneestä artikkelista (http://sley.fi/gladiolus)
Hyvä kirjoitus. Moniarvoisuus pitää mielestäni kansankielellä ajatuksen, että syntiä ei saa tuomita, koska monet elävät siinä mielihalusta ilman mitään ymmärrystä Jumalasta.
Kaikkea muuta siedetään ja suvaitaan nykyisin ihan hyvin, mutta nostappa keskusteluun Jeesus, niin jo hiljenee porukat, eikä moni katso sinua hyvällä.
Moniarvoisuus on ilmeisesti ihan hyvä, kunhan osaa olla hiljaa ja hyväksyy kaikkien arvot samanlaisiksi… Ei ole mitään oikeaa ja väärää… Näin olen kuullut selvitettävän monet kerrat.
Toisaalta on niin, että varomme kasvotusten ottamasta voimakkaasti kantaa mihinkään, koska joku läsnäolevistä saattaa tuohtua. Joku käytti sanontaa ’arvojen miinakenttä’. Mediassa möläytetään sitten mitä tahansa.
Tämä blogini on ikäänkuin jatkoa edellisessä blogissani avautuneeseen keskusteluun tunteista.
Ed. blogin viimeisimmät kommentit pohtivat tunteita ympäröivästä todellisuudesta & itsestämme kertovana viestikanavana ja tunteista toimintamme käyttövoimana.
Tässä blogissa käydään lähtökohtaisesti keskustelua arvojen, tunteiden ja Jumalan ilmoituksen kolmiossa.
Joku on väittänyt, etteivät tunteet ole sinällään oikeita tai vääriä… Ehkä näin, mutta usein tunnetilamme viestittää myös monia tärkeitä asioita oikeasta ja väärästä.
Jos loukkaannun kaveriin, loukkaantumiseni voi kertoa joko kaverini mokasta, tai jostakin minussa aktualisoituneesta omasta probleemistani (tai myös molemmista yhtä aikaa).
Jos puran esim. kiukkuni työkaveriini yhden heikkotasoisen vitsin takia, vaikka syy on huonosti nukutussa yössä, olen todennäköisesti anteeksipyynnön velkaa, vaikka tunteeni onkin aito. – Syy ei ole kuitenkaan ensisijassa kaverini, vaan minun pitää sen sijaan itse pyrkiä saamaan unirytmini kuntoon…
Kiukustuminen voi olla kuitenkin hyvä impulssi päästä ongelman jäljille (vaikka itse ongelma ei olisikaan se, mikä tulee ensiksi mieleen). Kiukustumisen tunnistaminen antaa syyn ja sysäyksen asian selvittämiseen.
Usein oikean ja väärän selvittämisessä tarvitaan myös Jumalan sanan valoa. Monesti asiat joihin tunteemme viittaavat, tai jopa voimallisesti ajavat meitä, on hyvä arvioida Raamatun äärellä.
Aina miehen viha (Jaak.1:20), tai rakkaus ei ole oikea (Matt.6:24; 2Tess.2:10)…
Manu Ryösö :”Monesti asiat joihin tunteemme viittaavat, tai jopa voimallisesti ajavat meitä, on hyvä arvioida Raamatun äärellä. ”
Olen samaa mieltä. Tässä ”muinaisessa” konfliktinratkaisukoulutuksessa tallennettu näkemys asiasta:
”Tunteet kuuluvat tiettyjen elämässä rytmisesti vaikuttavien vastakohtien (sympatia-antipatia) alaisuuteen. Heti, kun vastakkaiset tunteet, jotka täydentävät toisiaan, antavat tilaa yksipuolisuudelle, sympatian-antipatian välinen elävä rytmi kytketään joko fanatismiin tai joustamattomuuteen ja pakkomielteisiin, taisteluun ja lopulta emotionaaliseen kuolemaan.
Välinpitämättömyyden/tunteettomuuden panssarin alla leviää tunteiden kuolema (kyynisyys?) ja siten menetämme vastapuolina keskinäisen yhteytemme. Me irtaudumme erillisiksi ryhmiksi tai yksilöiksi. Tämän jälkeen vastapuolen tunteiden ymmärtäminen muuttuu erittäin vaikeaksi.”
Nykyinen länsimaisen kulttuurin rappiovaihe on hylännyt nuo klassiset arvot totuuden hyvyyden ja kauneuden. Totuus ja hyvyys eivät merkitse mitään someraivon pyörteissä. Nykytaide arvostaa rumuutta, ei kauneutta. Se toisaalta kumpuaa tulevaisuuden pelon aiheuttamasta ahdistutuksesta, toisaalta ruokkii juuri samaa ahdistuneisuutta. Pimeässä ajassa ainoa valo on evankeliumi. Kunpa jaksaisimme uskollisesti sitä pitää esillä.
Ainakin nuo kolme näköjään erotetaan toisistaan. Kauniin ei tarvitse olla totta ja hyvää, Totuuden ei tarvitse olla kaunista ja hyvää eikä hyvän tarvitse olla kaunista ja totta. Valheellinen ja paha kauneus viettelee, ruma ja paha totuus tuhoaa ja ruma ja valheellinen hyvä alistaa.
Totuus ei voi käsittääkseni olla koskaan paha, mutta totuutta (eli sen jotakin osasta/osasia) voidaan toki käyttää vääryyden vallassa (kts. Room.1:18). – Paholainen voi esim. luetella joukon yksittäisiä faktoja, mutta jättää tärkeimmän kertomatta:
”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta;” (1Joh.4:2)
On tietysti kysyttävä, mitä hyvällä ja pahalla tarkoitetaan. Minulle hyvä on elämää suojelevaa ja edistävää, paha taas sitä tuhoavaa ja rappeuttavaa. Vanha sanonta siitä, että tiedon lisääminen lisää tuskaa, on paljolti totta. Totuus kaikista maailmamme kamaluuksista on ihmiselle liian raskas tietää. Miksi murskata tai murskautua sen alle.
Lapsen oikeuksien julistuksessa huomioidaan tarve varjella lasta turhalta tiedolta. Siihen kategoriaan kuuluu maailman kamaluuksien, aikuisten huolten ja liian varhaisten seksiasioiden tuominen lasten elämään.
En itse kutsuisi tällaisia em. asioita ”pahaksi totuudeksi”, vaan turhaksi ja liian varhaiseksi tiedoksi.
Raamatun mukaan totuus itsessään on hyvä ja tekee vapaaksi.
”Te opitte tuntemaan totuuden, ja totuus tekee teistä vapaita.” Viittaat varmaan tähän Jeesuksen sanaan Johanneksen evankeliumissa. Eiköhän tässä tarkoiteta totuudella sanomaa Hänestä tai Häntä itseään, joka sanoo olevansa tie, totuus ja elämä.
Aivan oikein! Jeesuksessa Kristuksessa totuus ottaa ja saa persoonallisen muodon. Tämä on ydin, mutta se ei luonnollisestikaan sulje pois sitä, etteikö totuus ja totuudellisuus olisi Raamatun ilmoituksen mukaan myös itseisarvo, jonka hedelmänä on vapaus.
Näin esim. apostoli Paavali:
”-sillä kaikkinainen hyvyys ja vanhurskaus ja totuus on valkeuden hedelmä-” (Ef.5:9)
”Ja vielä, veljet, kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa, jos on jokin avu ja jos on jotakin kiitettävää, sitä ajatelkaa;” (Fil.4:8).
– tai sama perusnäkemys Ilmestyskirjassa (totuus vastakohtana valheelle…):
”eikä heidän suussaan ole valhetta havaittu; he ovat tahrattomat. ” (Ilm.14:5)
Totuudellisuus on Raamatun syviä ja perustavia linjoja, johon meidät on kristittyinäkin kutsuttu.
”… kaikki, mikä on totta, mikä kunnioitettavaa, mikä oikeaa, mikä puhdasta, mikä rakastettavaa, mikä hyvältä kuuluvaa…” Totuudellisuus on tässä muiden arvojen joukossa. Eikö se tarkoita, että pelkkä totuudellisuus ei vielä kelpaa, jos muille piirteille viitataan kintaalla? Mieleeni tulee Lutherin vähästä katekismuksesta kahdeksannen käskyn selitys. Oikea todistus lähimmäisestä sen mukaan puolustaa, ajattelee ja puhuu hyvää ja selittää kaikki parhain päin.
Martti P.
Juuri tuollaista problematiikkaa tämä blogi, jonka alla sinäkin kirjoittelet, pohtii:
”Eikö meistä jokainen voisi valita omaa suosikkiarvoaan?…”
Onko totuus siis sinun ’suosikkiarvosi’, Manu Ryösö?
Martti Pentti :”Mieleeni tulee Lutherin vähästä katekismuksesta kahdeksannen käskyn selitys. Oikea todistus lähimmäisestä sen mukaan puolustaa, ajattelee ja puhuu hyvää ja selittää kaikki parhain päin.”
Niinhän sen olisi pitänyt tehdä, mutta kun ajattelen rajan taakse jääneessä kotikylässään sodan aikana ollutta 10-vuotiasta isääni ja hänen leikkitovereitaan, jotka kotikylässään joutuivat neuvostokoneen tulituksen kohteeksi talvisodan alkupäivinä ja jotka sen seurauksena liittyivät Suomen Suojeluskunnan sotilaspoikiin ja jotka valtion voimassaolevan Pariisin rauhansopimuksen ”hiljaisesti hyväksymät” sotasyyllisyysartiklat yhäkin leimaavat sota-ajan valtiojohdon ja muiden maanpuolustusjärjestöjen tavoin osallisiksi ihmiskunnan pahimpiin koskaan vanhenemattomiin rikoksiin, niin ei voi ajatella muuta, kuin että valtio on hyväksynyt ”väärän todistuksen” jopa omista kansalaisistaan.
Tuulan kuvaama tilanne, jossa jokin järjestö, valtio tai poliittinen puolue, tai jopa uskonnollinen yhteisö sivuuttaa yksittäisen ihmisen oikeuden ns. yhteisen hyvän nimessä, toistuu usein tässä syntiturmeluksen maailmassa. – Tällainen oli tilanne myös Vapahtajallamme, jonka murha sinetoitiin sanoilla: ”…teille on parempi, että yksi ihminen kuolee kansan edestä, kuin että koko kansa hukkuu”.(Joh.11:50)
Uskon ja luotan, että tämän kohtalon kokenut Jeesus Kristus ymmärtää jokaista väärin leimattua ja tuomittua ihmistä. – Kerran Taivaan kodissa he näkevät itsensä vapaina kaikista häpeäleimoista. Kristuksen totuus tuo valoon kaikki pimeyden kätköt ja tekee kaikki vääriin syytöksiin, leimoihin ja tuomioihin sidotut vapaiksi!
Manu Ryösö :”Uskon ja luotan, että tämän kohtalon kokenut Jeesus Kristus ymmärtää jokaista väärin leimattua ja tuomittua ihmistä. – Kerran Taivaan kodissa he näkevät itsensä vapaina kaikista häpeäleimoista. Kristuksen totuus tuo valoon kaikki pimeyden kätköt ja tekee kaikki vääriin syytöksiin, leimoihin ja tuomioihin sidotut vapaiksi!”
Noin itsekin uskon ja tulen maanpäällisen polkuni loppuun asti kulkemaan kykyjeni sallimissa rajoissa Raamattu oikeassa ja filosofia vasemmassa kädessäni. Kun joskus olen saanut mielipiteideni ja filosofiaa koskevien ajatusteni vuoksi kuulla olevani mm. natsi, ja olen siksi alkanut epäillä vakaumustani, olen testannut vakaumusta netistä löytyneillä testeillä, joiden tuloksia ovat olleet mm. ” born and raised in Germany in the early 1930’s, you would not have been a Nazi.” ja “Mielipiteitäsi lähimpänä oleva filosofi on Mihail Bahtin. Ajatuksiasi eniten vieroksuu Anton Szandor LaVey.”
Joskus taannoin kohtasin arvojen laadusta keskusteltaessa ankarat kysymykset: Minkä asian puolesta voisit tappaa? Minkä asian puolesta voisit kuolla? Sotahan näistä tulee mieleen ja isänmaallisuus. Seuraavaksi ajatukseni menee kunniaan, joka on joissakin kulttuureissa kuolemanvakava arvo. Onko kristityllä lupa tällaiseen arvostukseen? Jääkö rakkaus ainoastaan jäljelle? ”Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela. – – -Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.”
Tunnettu Raamatun opettaja Olav Valensenstsad on kirjoittanut hyvän kirjan nimeltä ’Voiko kristitty olla sotilas’. Tämä kirja tuo tärkeän näkökulman maanpuolustukseen ja sotilaana toimimiseen. Kristittyä ei ole kutsuttu etsimään henkilökohtaista kunniaa tai kostoa, mutta hänellä on oikeus palvella yhteiskuntaa yhteistä hyvää suojellakseen, myös sotilaana.
”Kristittyä ei ole kutsuttu etsimään henkilökohtaista kunniaa.” Entäpä kunnian puolustaminen, oman, perheen, suvun, klaanin tai isänmaan kunnian? Voiko ihminen puolustaa asein Jumalan kunniaa?
Martti P.
Monta isoa kysymystä… Miten itse vastaisit niihin?
Kunnian ja häpeän kysymykset saavat minut ymmälle. Pienessä mittakaavassa ne ovat toki tuttuja. Ihmisten keskinäinen kunnioitus rakentaa ja tukee yhteisöllisyyttä. Häpäiseminen taas rapauttaa ja romahduttaa sitä. Äärimmäisin keinoin puolustettava kunnia näyttää minulta tyhjältä kuplalta ja oikeastaan vastakohdaltaan. Pidän kunnian vuoksi surmaamista häpeällisenä ihmisyyden loukkauksena.