Lajien surusaatto, ilmastokriisi ja kirkon vastuu

Olen pahoillani siitä, että Tampereen seurakuntien suunnittelema Lajien surusaatto peruuntui, vaikka ymmärrän perumiseen johtaneen huolen siitä, ettei rauhallista mielenilmausta olisi voitu järjestää. Seurakuntalaisissa vaikutti herättävän tuohtumusta tapahtumalle valittu yhteistyökumppani – kristityt elokapinalaiset. Moni vaikutti kuitenkin seuraavaan asiaa vain otsikkotasolla mediassa, ja otsikoista jäi pois tuo tärkeä etuliite – se, että kyseessä oli juuri kristittyjen elokapina.

Olen pahoillani, koska tapahtuma oli askel oikeaan suuntaan. Suuntaan, jossa kirkko rohkeasti ottaa kantaa yhteen aikamme suurimpaan syntiin – luomakunnan tuhoutumiseen inhimillisen ahneuden ja kulutuskulttuurin vuoksi.

Niin Suomessa kuin muuallakin poliittiset johtajat ovat osoittaneet kyvyttömyytensä ottaa ilmastokriisin torjunnassa moraalista johtajuutta. Tämä tuskin yllättää ketään, sillä moraalinen johtajuus tällä rintamalla tarkoittaisi nykyisen, jatkuvaan kasvuun pohjautuvan talousjärjestelmän kestämättömyyden avointa kritisointia. Ja mikä kauhistuttavampaa poliitikoille; moraalinen johtajuus vaatisi sitä, että heidän tulisi kertoa kansalaisille, että meidän on kollektiivisesti oltava valmiita tyytymään vähempään sen sijaan, että haikailemme aina vain enemmän. Tällaista poliittista riskiä harva päättäjä on valmis ottamaan. Uskon kuitenkin vilpittömästi, että valtaosa päättäjistämme tahtoo tehdä parhaansa.

Päättäjät siis tietävät totuuden, heiltä vain puuttuu rohkeus puhua se julki. Kenties tämän vuoksi niin moni poliitikko huomasi pöyristyvänsä sitä, että kirkko edes paikallisesti suunnitteli ottavansa kantaa ihmiskunnan kollektiivista ahneutta ja tuhovimmaa vastaan; he näkivät kirkon tuovan totuuden päivänvaloon. Ja tämä totuuden valon kontrasti on armoton!  Katso, poliitikko: tässä on kykenemättömyytesi ratkaista ongelma, ja tässä on kirkko sinua siitä muistuttamassa. Kukapa meistä – ihmisiä kun olemme – ei tuntisi sitä tuskaa, kun tekomme eivät yllä tahtomme tasolle. Ei siis ihme, että niin moni päättäjä älähti loukkaantuneena, kun kirkko rohkenee ”politisoida” lajikatoa ja ilmastokriisiä oman oppinsa puitteissa.

Ja tässä onkin se syy, miksi meidän on oltava päättäjille armollisia. Heillä ei lähtökohtaisesti edes ole mahdollisuutta poistaa ilmastokriisin perimmäistä syytä – ahneutta. Siihen eivät inhimilliset ponnistukset yksin riitä.

Mistä ihmisen ahneus ja kulutusvimma sitten kumpuavat? Ja mitä ahneus on? Totuuden äärelle onnistui löytämään ainakin yksi poliitikko reilut sata vuotta siten:

”Elämästä itsestään kumpuava elämänilo on hävinnyt nykyisestä yhteiskunnasta. Se tuottaa vain moitteita, ikävyyksiä ja väärinkäytöksiä. Iloa vailla eivät ihmiset silti voi olla. Ja kun iloa ei lähde työstä, ei kauniista, elähyttävistä ajatuksista, ei saavutuksista, täytyy iloa ostaa.” – Santeri Alkio, Ihminen ja Kansalainen, 1919.

Ahneuteen meidät johtaa elämänilon katoaminen – kirkon opetuksessa tätä kutsutaan synniksi, eli vieraantumiseksi Jumalasta. Kuten me kristityt hyvin tiedämme, ei aitoa ja kestävää elämäniloa ole löydettävissä muualta kuin yhteydestä ja suhteesta elävään Jumalaan, elämän ja olemassaolon lähteeseen. Kaikki muu on huonoa korviketta.

Ahneus on ihmisen väärin ohjautunutta pyrkimystä löytää onni ja täyttymys. Meidän sekulaarissa kulttuurissamme tätä onnea ja täyttymystä etsitään ennen kaikkea ostamalla ja kuluttamalla. Kun Raamattu puhuu ”lihasta” ja ”lihan himoista”, viitataan juuri tähän väärin ohjautuneeseen hamuamiseen ja himoamiseen; etsimme täyttymystä asioista ja kokemuksista, joista emme sitä voi koskaan löytää!

Kun yksilö tai yhteiskunta näin vieraantuu Jumalasta, seuraa tästä vieraantuminen muusta luomakunnasta. Tämän myötä ihmiskunta kadottaa kykynsä vastuullisesti viljellä ja varjella. Ja tämän synnin seuraukset näemme kaikkialla ympärillämme; ilmastopakolaisuutta, luontokatoa, lajien kuolemaa. Luomakunta huutaa tuskissaan.

Tästä keinotekoisten tarpeiden ja pintaliitoon perustuvan onnen suohon hukkumiselta ei poliittinen järjestelmämme kykene ihmisiä tai ympäristöä pelastamaan. Siksi se näyttää jäävän kansalaisyhteiskunnan ja kirkon vastuulle. Kansalaisyhteiskunnan toimijat ovat alkaneet vaatia poliittisia ratkaisuja järjestelmän valuvikojen korjaamiseksi.

Kirkon oppi puolestaan on aina tarjonnut tietä ulos siitä henkisen tukahtuneisuuden ja vieraantumisen pimeydestä, johon ihmiskunta kulutusvimmassaan on itsensä kietonut – tietä aitoon elämäniloon ja totuuden valoon.  Riisua yltämme ahneuden kahleet joihin itsemme olemme kietoneet ja pukeutua Kristukseen; tämä on se tie, johon Jumala meitä suuressa rakkaudessaan kutsuu ja suuressa armossaan meidät auttaa. Joka päivä olemme saman valinnan edessä; otammeko kantaaksemme mammonan raskaan taakan joka painaa meidät alas, vai Kristuksen kevyen ristin, joka kohottaa meidät ylös?

Palaan vielä hetkeksi Elokapinaan. Moni seurakuntalainen loukkaantui siitä, että kirkko tässä surusaatossa ryhtyi yhteistyöhön liikkeen kanssa, joka on paikoin myös rikkonut lakia. Tahtoisin näitä seurakuntalaisia muistuttaa tilanteesta jossa ihmiskunta on; juuri nyt luomakunnan tuhoaminen nauttii maallisen, laillisen esivallan suojelusta. Tässä tilanteessa myös kristillinen, väkivallaton kansalaistottelemattomuus olisi ja on perusteltua.

Kristityn kutsumus ei ole passiivista tulevan elämän odottelua. Kristus on kutsunut meidät seurakuntalaiset – eli siis kirkon – elämään todeksi kutsumustamme juuri tässä ja nyt. Ja juuri nyt, kun ilmastokriisin todellisuudesta ei ole vakavasti otettavaa epäilystä, esitän nöyrän pyynnön kaikille kristityksi itseään kutsuville päättäjillemme: tarttukaa toimeen ja ottakaa moraalinen johtajuus kutsumuksenne mukaan.