Rippikoulu suunnitelman keskeinen ajatus on vahvistaa nuoren uskoa. Tästä lähtökohdasta kaikki siitä seuraava opetus olisi kohdallaan, mikäli nuorella olisi tuo usko. Entäpä jos uskoa ei ole? Kaikki uskon elämän hoitamisen osa-alueet vaativat tuekseen omakohtaisen ja elävän uskon. Jollei uskoa ole, niin uskonasiat asiat ovat merkityksettömiä.
Lähtöajatus kun on jo pahasti pielessä, niin ei ole ihme, jos tavoite, eli uskon vahvistuminen ei oikein toteudu. Jotta usko voisi vahvistua, sen ensin pitäisi syntyä. Tai ainakin herätä. Mitä nimitystä nyt kukakin haluaa asiasta käyttää. Joidenkin lasten kohdalla usko ei ole päässyt sammumaan, kun se on jatkuvasti saanut hyvää hoitoa. kaikkien kohdalla näin ei ole. Osa tulee mukaan hyvin heikoin tiedoin. henkilökohtaisesta uskosta puhumattakaan.
Ripari voisi olla paikka, jossa nuori saa kokea kuuluvansa joukkoon. Paikka, jossa työntekijät ja leiriläiset ovat samalla viivalla. Tällöin ei synny mitään vastakkainasetteluja. Luodaan yhteen hiileen puhaltamisen kokemus. Hyvin hoidettu ryhmäytyminen torjuu myöhempää syrjätymisvaaraa tehokkaasti.
Toiseksi nuori tarvitsee kokemuksen siitä, että kirkko on mielekäs paikka monenlaiselle kiinnostavalle toiminnalle. Leirin vetäjiin voi jatkossa ottaa luontevasti yhteyttä. Samoin vetäjien on helppo jatkaa leirin jälkeen suhteiden hoitamista. Näitä riparin perusajatuksia pohtiessani tajuan miten laitostunut kirkon rippikoulu on. Eihän se kykene muuttumaan, eikä korjaamaan riparin perusvirheitä.
Totta kai jokainen ohjaaja jatkossakin käyttää päivät opetukseen ja yöt niiden valmisteluun. Eikä kohtaamiseen jää edelleenkään aikaa. Tehdään työ, niin kuin aina ennenkin ja tavoite on konfirmaatio. Uskon todellinen sisäistäminen jää aivan sivuasiaksi. Tärkeintä on saada kaikki kuorossa lausumaan. Sillä ei väliä, ettei näitä nuoria enää näe toiminnassa. Tuleehan joka vuosi uudet tilalle.
Surullista on seurata sivusta rippikoulutyön juoksua ikuisessa oravanpyörässä. Samalla kun tietää miten hiukan toisella tavalla toimimalla riparista tulisi kaikille paljon mielekkäämpi. Laitostumiseen sairastunut nuorisotyö ei muutokseen kykene. Varmaan tähänkin vuodatukseeni joku vastaa, ette upeassa rippikoulussamme ole mitään vikaa. Laitostumisen sijaan tarvittaisiin uutta avointa asennoitumista koko asiaan
Viime kesän Pirkkalan riparilla toteutui moni haaveeni siitä, mitä se parhaimmillaan voi olla. Siinä pääsi näkemään toimintamallin, joka toimii. Oli hienoa seurata apuohjaajien vastuullista toimintaa. He pitivät jopa useimmat oppitunnit. Niinpä meille ohjaajille ei tuntien pidosta koitunut suurta painetta. Miksiköhän vain harvassa seurakunnassa otetaan oppia Pirkkalan systeemistä. Onko syynä juuri tuo laitostuminen?
Rippikoulun kehittäminen kiinnostaa näköjään monia. 500 lukukertaa meni jo rikki.